Te eronneet, joilla on lapsia!

4v ja alle vuoden. Nyt erosta on jo 10 vuotta aikaa, ja ihan ovat normaaleja lapsia. Elämme ihan tavallista elämää, eikä mitään mystistä "avioeroperheen elämää". Lapseni ovat aivan tavallisia lapsia, eivätkä "erolapsia" tai vielä pahempaa, "uusperheen lapsia". Niin, sekä isällään että minulla on uudet puolisot ja jo pitkät parisuhteet heidän kanssaan. Vedetäänpäs vielä vähän rankemmaksi, meillä on käytössä vuoroasuminen. Ei tarkoita viikko-viikko, vaan lapset ovat minun luona enemmän kuin isällään, mutta elävät arkea isänsäkin kotona. 

Me vanhemmat emme ole alkaneet käyttämään lapsia pelinappuloina vaan asiat on hoidettu asiallisesti. Eron jälkeen ei ole tarvinnut tapella. Siksihän me erottiinkin. En enää siis muista, miten lapset suhtautui...nuorempi ei mitenkään, kun oli vielä niin vauva. Vanhempikin sai olla isän kanssa tosi paljon vaikka ero tulikin.

Ajattelen näin: ei ihminen mene rikki tuollaisesta. Jos lapsella on perusturvallisuuden tunne olemassa, ja välittävät vanhemmat (yksikin riittää) niin vaikeuksista selvitään. Elämässä ei kaikki aina ole ihanaa ja onnellista. Lapsia kuolee, vanhempia kuolee...kyllä yks avioero on kuitenkin ihan läpi käytävissä oleva asia. Paljon tietysti riippuu siitä, miten asiat hoidetaan, ja onhan se niinkin että kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Exäni on täyspäinen, mutta jos ei olisi niin kyllä hän yksinäänkin saisi tappelun aikaiseksi ja hankalia tilanteita. 

Mun lapset oli 11 v, 9 v. ja 6 v. Erosta kolme vuotta.

Hyvin suhtautuivat, vähän hämmentyneitä aluksi johtuen muutosta mutta sen jälkeen meillä on ollut hyvä tahto ja rauha maassa pitkään jatkuneen jännittyneen ilmapiirin jälkeen. Nyt kun ovat vanhempia, niin eivät kovin usein edes halua mennä isälleen. Isä vaikuttaa taas siltä, että ei ole muistanut/halunnut syödä lääkkeitään.

Mitä pahaa on olla uusperheen lapsi?

Meillä on 2,5-vuotias lapsi ja isänsä lähti ensimmäistä kertaa pitkäksi ajaksi pois (2 viikoksi, tulee nyt viikonloppuna kotiin) ja kävimme lapsen kanssa viikon jälkeen katsomassa isiä. Lapsi ei enää oikein muista, että isä asuu meidän kanssa ja puhuu hänestä vähän niin kuin jostain kaveristamme. :D

En olisi uskonut, että viikon jälkeen tulee noin paljon muutoksia isäsuhteeseen. Mutta tästä tuli mieleen kysellä lapsien suhtautumisesta eroon, etenkin saman ikäisten, kuin omani kiinnostaa.

Ap

Niin ja ei siis olla eroamassa miehen kanssa, joten voi kertoa muistakin pitkistä eroista isään.

Ap

Ok.

Näin lapsena jonka vanhemmat ovat eronneet voin sanoa että jos vanhempien suhde on huono Se on vaan helpotus lapselle. Ikää oli 7 v ja hyvät välit, ellei jopa paremmat oli minulla kumpaankin vanhempaan heidän eronsa jälkeen. Väkisin ei kannata yhdessä pysyä "lapsien takia".

Mun lapset oli 8,13 ja 4v kun erottiin. Riitaisa oli ero, niinkuin yhteiselämäkin, lapsista todellakin tapeltiin, mies vaatimalla vaati 2vanhinta itelleen, mulle jäi pieni.Isällä oli ongelmia kokoaikaa monenlaisia, sossut puuttui sen ja lasten elämään, pienempi lapsista nyt takas mulle sijoitettu, isomman kohtalo käsittelyssä parhaillaan. Mutta siis eroon suhtautui pienin tosi hyvin, isommat juuri siksi isällee muuttivat kun eivät tykänneet että äiti oli se joka isin jätti ja jo 3kk kuluttua erosta aloin seurustella. Vanhin lapsi uhmas ja riiteli mun kanssa muutaman kuukauden, kunnes totes että hyvä vaan ku äidin ja isän riitely loppui, molemmissa päissä on rauhallista. Oikeestaan koko homma vieläkin kuohuu etenkin isän puolelta, hän kun koettaa lastenkin silmissä syyttää mua edelleen kaikesta, ei nää että omat ongelmansa johtuvat ihan omasta itsestään, mahiksia ja apuja on annettu, mutta kun ei niin ei. Toivon vaan että joskus tää loppuu ja vanhin lapskin pääsee takas mun luo....

Lapset olivat 7-ja 9-vuotiaita. Erosimme sovussa ja jo ennen asumiseroa teimme niin että joka toinen viikonloppu olin pois kotoa eli isällä oli vetovastuu silloin. Lapsilla ei muuttunut mikään paitsi että olivat sitten joka toinen viikonloppu isällä yötä parinsadan metrin päässä. Edelleen hyvät välit mitä nyt miehen nyxä vähän nikottelee.