Lue keskustelun säännöt.
Äiti puuttuu aikuisen lapsensa elämään
25.02.2014 |
Olen 26-vuotias nainen, avoliitossa, työssä ja pian opiskeluista valmistumassa. Muutin pois vanhempieni luota 18-vuotiaana eli siitä on enemmän kuin tovi aikaa. Vanhempani tukivat minua jonkin verran taloudellisesti opiskeluiden alkuvaiheessa, mutta viimeiset pari vuotta olen ollut täysin omillani ja jakanut talouden avopuolisoni kanssa. Muutama vuosi sitten vielä jotenkin ymmärsin ja nielin sen, että äitini puuttui jatkuvasti elämääni ja kohteli kuin lasta. Ajattelin kuitenkin, että kun en enää ole vanhemmistani millään tavalla taloudellisesti riippuvainen, niin puuttuminen asioihini loppuu.
No, ei ole loppunut. Minulla on siis läheiset välit vanhempiini ja rakastan, arvostan sekä kunnioitan heitä. Äitini riippuvaisuus minusta on kuitenkin ylitsepursuavaa ja raivostuttavaa. Hän ei tunnu ymmärtävän, että olen aikuinen ihminen. Olen yrittänyt kauniisti puhua asiasta hänelle, mutta hän vain loukkaantuu ja kysyy, että olisiko parempi, jos hän ei välittäisi ollenkaan. Minun pitäisi kuulemma vain olla tyytyväinen, että on välittävä vanhempi. Olen ainoa lapsi ja ilmeisesti äitini on vaikea päästää minusta irti.
Äitini soittaa minulle lähes joka päivä, enkä enää jaksa edes vastata kaikkiin puheluihin, mistä hän sitten loukkaantuu. Puhelimessa hän kyselee mm. koulumenestyksestäni, aivan kuin joltakin kouluikäiseltä lapselta. Lisäksi hän ei pysty hyväksymään, että elän avopuolisoni kanssa. Äidin mielestä minun ei vielä "näin nuorena" pitäisi sitoutua vakavasti. Perheenlisäyssuunnitelmistamme en todellakaan ole uskaltanut mainita mitään. Lisäksi äitini tunkee nokkansa mm. ruokatottumuksiini, raha-asioihini, sisustusvalintoihini, lemmikkien pitämiseeni ja kaikkeen mahdolliseen. Lemmikkejä minulla ei äidin mielestä pitäisi olla, koska en "näin nuorena" kuulemma osaa ottaa niistä vastuuta.
Onko ainoa mahdollisuus ottaa väkipakolla etäisyyttä äitiini vai mikä tässä auttaisi? En toisaalta halua sitäkään, että välit tulehtuisivat täysin. En vain kestä tuota jatkuvaa holhoamista. Ylihuolehtimisen ja elämäni arvostelun lisäksi äitini puhuu minusta koko suvulle kuin pikkulapsesta. Yritän olla välittämättä, mutta se on vaikeaa, kun kyseessä on oma äiti. Isäni ei ole lainkaan samanlainen, vaan hän on aikoja sitten tajunnut, että olen aikuinen ihminen ja kykenevä päättämään omista asioistani.
Osaisiko joku saman kokenut antaa rakentavia neuvoja?
Kommentit (95)
Minulla oli aikoinaan samantapainen tilanne. Silloin en sitä osannut ratkaista mutta omat aikuiset lapseni kertovat minulle suoraan jos ei ehdi/jaksa puhua ja se on ok. Voisitko jättää vastaamatta äitisi puheluihin aina välillä ja laittaa tektiviesti että 'soitellaan loppuviikosta,olen kavereiden kanssa' tms. Äitisi alkaa ehkä vähitellen ymmärtää että elämässäsi on muitakin ihmisiä.
On hyvä jos välit pysyvät läheisinä, tarvitset ehkä joskus tulevaisuudessa lapsenvahtia ja lapsesi tarvitsee isovanhempia.
Todennäköisesti äitisi tulee myös tarvitsemaan sinun neuvojasi ja apuasi kun hänellä ikä alkaa painaa. Olisi hienoa jos teillä olisi sitä ennen kahden aikuisen ihmisen ystävyyssuhde, tasa-arvoinen, toista arvostava ja kunnioittava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
36: Huhheijaa mikä äiti sinulla! Onneksi minun ei ihan noin paha ole. Äitini ei sentään huorittele minua tai muuta noin törkeää.
Aloitin heti lukion jälkeen opiskelut alalla, joka oli äidilleni mieluinen. Keskeytin kuitenkin opinnot vuoden jälkeen, koska en viihtynyt ollenkaan. Hain heti opiskelemaan toista, minulle mieluista alaa. Tästä äitini sai tietysti kamalasti draamaa aikaan. Nykyään hän rakastaa vertailla minua muihin ikäisiini. Hänen mukaansa "kaikki muut" tuttujen, naapureiden, hänen työkavereidensa yms. lapset ovat minun iässäni olleet erittäin menestyneitä, kovatuloisia ja huippuviroissa. Minä olen vain tällainen AMK-koulutettu, eikä minulla kuulemma ole kunnianhimoa. Itse taas olen tyytyväinen valitsemaani alaan, josta pian valmistun ja jolla jo nyt työskentelen. Viihdyn työssäni, pärjään hyvin ja työviikot ovat sellaisia, että aikaa jää muuhunkin. Äitini itse on siis uranainen, joka tekee aina vähintään 60-tuntista viikkoa, nukkuu vähän, syö huonosti ja on aina stressaantunut. Se on hänen mielestään hienoa ja ainoa oikea tapa elää. Arvostan kyllä äitini luomaa uraa, mutta itse en halua omistaa elämääni vain työlle.
Kun sanoin, että vanhempani ovat joskus tukeneet minua taloudellisesti, niin tarkoitan siis sellaisia muutaman kympin summia joskus satunnaisesti. Totta kai olen kiitollinen, että vanhempani ovat tukeneet minua rahallisesti opiskeluaikoina, koska kaikilla ei näin ole. Pariin vuoteen en kuitenkaan ole ottanut vastaan senttiäkään, koska ajattelin, että sitten äidilläni ei ole enää syytä yrittää puuttua elämääni. Olen muutenkin tehnyt ahkerasti töitä opiskeluiden ohella ja pärjäämme avopuolisoni kanssa taloudellisesti aivan hyvin.
Ehkä näiden ongelmien kaiken takana on kaksi isoa syytä: Toinen on se, ettei äitini halua päästää irti ainoasta lapsestaan. Toinen on se, että asetan asiat erilaiseen tärkeysjärjestykseen kuin äitini. Hänelle ura on tärkeä, kun taas minulle työ on osa elämää, mutta ei koko elämä
Olisi kiva kuulla lisää kokemuksia, jos jollain on tällaisia samanlaisia vanhempia. Yhä mietin, miten teen irtioton konkreettisesti. En voi mitenkään välttyä suututtamasta ja loukkaamasta äitiäni, mutta haluan toimia mahdollisimman aikuismaisesti.
ap
36: Huhheijaa mikä äiti sinulla! Onneksi minun ei ihan noin paha ole. Äitini ei sentään huorittele minua tai muuta noin törkeää.
Aloitin heti lukion jälkeen opiskelut alalla, joka oli äidilleni mieluinen. Keskeytin kuitenkin opinnot vuoden jälkeen, koska en viihtynyt ollenkaan. Hain heti opiskelemaan toista, minulle mieluista alaa. Tästä äitini sai tietysti kamalasti draamaa aikaan. Nykyään hän rakastaa vertailla minua muihin ikäisiini. Hänen mukaansa "kaikki muut" tuttujen, naapureiden, hänen työkavereidensa yms. lapset ovat minun iässäni olleet erittäin menestyneitä, kovatuloisia ja huippuviroissa. Minä olen vain tällainen AMK-koulutettu, eikä minulla kuulemma ole kunnianhimoa. Itse taas olen tyytyväinen valitsemaani alaan, josta pian valmistun ja jolla jo nyt työskentelen. Viihdyn työssäni, pärjään hyvin ja työviikot ovat sellaisia, että aikaa jää muuhunkin. Äitini itse on siis uranainen, joka tekee aina vähintään 60-tuntista viikkoa, nukkuu vähän, syö huonosti ja on aina stressaantunut. Se on hänen mielestään hienoa ja ainoa oikea tapa elää. Arvostan kyllä äitini luomaa uraa, mutta itse en halua omistaa elämääni vain työlle.
Kun sanoin, että vanhempani ovat joskus tukeneet minua taloudellisesti, niin tarkoitan siis sellaisia muutaman kympin summia joskus satunnaisesti. Totta kai olen kiitollinen, että vanhempani ovat tukeneet minua rahallisesti opiskeluaikoina, koska kaikilla ei näin ole. Pariin vuoteen en kuitenkaan ole ottanut vastaan senttiäkään, koska ajattelin, että sitten äidilläni ei ole enää syytä yrittää puuttua elämääni. Olen muutenkin tehnyt ahkerasti töitä opiskeluiden ohella ja pärjäämme avopuolisoni kanssa taloudellisesti aivan hyvin.
Ehkä näiden ongelmien kaiken takana on kaksi isoa syytä: Toinen on se, ettei äitini halua päästää irti ainoasta lapsestaan. Toinen on se, että asetan asiat erilaiseen tärkeysjärjestykseen kuin äitini. Hänelle ura on tärkeä, kun taas minulle työ on osa elämää, mutta ei koko elämä
Olisi kiva kuulla lisää kokemuksia, jos jollain on tällaisia samanlaisia vanhempia. Yhä mietin, miten teen irtioton konkreettisesti. En voi mitenkään välttyä suututtamasta ja loukkaamasta äitiäni, mutta haluan toimia mahdollisimman aikuismaisesti.
ap
[quote author="Vierailija" time="25.02.2014 klo 19:03"]
Voi jeesus mikä sairas ämmä. Jokainen tekee omat päätöksensä ja kantaa niistä vastuun. Se on sitä aikuisuutta. Ja aikuisielle ihmiselle ei voi toinen antaa mitään vapauksia!
[/quote]
Vai niin. Voi kun sinäkin tyttö tietäisit miten monen nuoren elämää äiti joutuu ohjaamaan ja järjestelemään. Se 18 vuotta kun ei tarkoita aikuisuutta ja kykyä ottaa vastuuta oikein mistään. Oma asunto pitää kyllä saada ja mielellään sellainen kiva. Jääkaapissa ei ole ruokaa ellei äiti sitä sinne kanna eikä asuntoa siivottaisi muuten koskaan. Tyttöni haki opiskelemaan todella pieneen paikkakuntaan kun luuli paikkakunnan olevan todella suuri ja siellä muka parhaat bileet. Hän ei siellä olisi ollut päivääkään ja en olisi jaksanut kuunnella sitä narinaa. Ala oli aivan älytön ja hänelle sopimaton sekä käsitys alasta täysin väärä. Enkä muka saisi puuttua tälläisiin asioihin ollenkaan?? Minusta se olisi hirveän edesvastuutonta. Ohjaaminen on välittämistä ja osoittaa kiinnostusta oman lapsen elämään eikä hallitsemista.
Olet tehnyt kasvatustyösi huonosti ja elät läheisriippuvuudessa. Et ilmeisesti edes tajua sitä koska oma äitisi on runnellut sinut häiriintyneeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.02.2014 klo 23:45"]
Olet tehnyt kasvatustyösi huonosti ja elät läheisriippuvuudessa. Et ilmeisesti edes tajua sitä koska oma äitisi on runnellut sinut häiriintyneeksi.
[/quote]Näin juuri! Mutta eipä sitä tämän tyypin ihminen näe itsessään mitään vikaa, tietenkään.
Lapset kuuluu kasvattaa sitä silmällä pitäen kun he muuttavat omilleen, että pärjäävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ihan sama ongelma kanssasi. Itseasiassa nyt olemme äitini kanssa pitäneet mykkäkoulua muutaman päivän juuri samaisesta syystä. Luulee voivansa vaikuttaa kaikkeen: mitä ruokaa teen, miten teen sen, millaisia leluja minun pitäisi ostaa lapselleni, millainen päiväuni- ja ruokarytmi lapsellani pitäisi olla, miten minun pitäisi pukeutua ja millaiset hiukset minulla pitäisi olla... ja lista on loputon. Kaikilla lapsuuden perheessäni on tiedossa äitini taipumus kontrollifriikkiyteen mutta tämä menee jo vähän överiksi. Viimeinen pisara minulle oli kun hän tuli arvostelemaan taitojani äitinä. Lapsen olen kasvettanut hyvin eikä mitään ongelmia ole ollut, hänen mielestään vaan kaikki mitä ei tehdä kuten hän sen tekee, tehdään väärin..
Suosittelen vaan ottamaan etäisyyttä. Muuta keinoa ei ole. Minulla myös vanhempani ovat auttaneet paljon (ei taloudellisesti mutta esim ovat aina hoitaneet lastani jos minulla on ollut menoa) enkä haluisi olla epäkiitollinen mutta pakko on kunnioittaa itseäänkin eikä suostua toisen tossuksi. Kauhee olla riidoissa äidin kanssa mutta meillä ainakin tilanne on mennyt näin pahaksi :(
Neuvoni on: lopeta tämä "liian nuori siihen ja tähän" -kirjoittelu, jota olet harrastanut jo kuukausitolkulla. Asia ei muutu miksikään, vaikka käännät sen vaihteeksi näin päin. Luulen, että sinulla on jotain vakavasti häiriintynyt varhaisessa kiintymyssuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnon irtiotto. Vähennä yhteydenpitoa radikaalisti, etäännä kommunikoinnin sävyä ja korosta että perheesi olet nyt sinä, avomiehesi ja jopa ne lemmikit, ei enää lapsuudenperheesi. Käyttäydy äitiäsi kohtaan mahdollisimman aikuisesti ja samanarvoisesti. Korosta että hänen luonaan olet vieras ja kylässä, samoin hän sinun kotonasi. Maksa kaikki velat pois jos niitä on ja ota häneltä kotisi avaimet jos hänellä sellaiset on.
Mistä mahdat 2 puhua? :D Olen tasan kerran aikaisemmin kirjoittanut tälle koko palstalle, eikä silläkään viestillä ollut mainitsemasi aiheen kanssa mitään tekemistä. :D Kiitos kuitenkin päivän nauruista!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmoselle: Velkoja ei ole, eikä äidilläni ole nykyiseen asuntoomme avaimia. Vanhempani tosin asuvat lähellä meitä. Olen tuota yhteydenpidon vähentämistä tehnytkin olemalla vastaamatta puheluihin ja olen toivonut, että se toimisi. Soittelu kuitenkin vain jatkuu ja jatkuu. Isäni on myöskin puhunut äidille tuosta liiasta holhoamisesta, mutta ei äiti tunnu uskovan häntäkään.
Äidilläsi ei ole omaa elämää ja elää sitä sinun kauttasi. Ovatko vanhempasi eronneet? Jos on, niin äitisi kaipaa uutta seuraa tai harrastusta ja siten voi jättää sinua rauhaan, ehkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samanikäinen kuin sinä, muutin kotoani pois 18-vuotiaana ja omat vahempani ymmärsivät sen, että tarviin etäisyyttäkin että voin kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi. Sitä etäisyyttä kyllä tarvikin ja nyt voiin sanoa että nykyään mulla on oikein ihana suhde vanhempiin, vaikka olenkin aina heidän tytär niin nykyään kuitenkin suhteeni vanhempiin on kuin mikä tahansa suhde tasa-arvoisten aikusten välillä.
Olen naimisissa kolmatta vuotta mukavan miehen kanssa ja toivomme että pian jälkikasvuakin siunaantuisi :) Mieheni muutti pois kotoaan kun tapasi minut parikymppisenä. Siitä lähtien miehen äiti on käyttäytynyt todella ahdistavasti. Pitäisi pitäá yhteyttä pävittäin, jos ei keritä soittaa niin sitten mamma loukkaantuu ja häntä saa lepyytellä viikkokausia. Hän on sanonut monen monta kertaa ettei hyväksy meidän suhdetta ja edelleen kuukausittain on pyydellyt ja anellut miestäni jättämään minut ja muuttamaan takaisin kotiin.
Jossain vaiheessa meille tuli mitta täyteen. Mies otti etäisyyttä, ei enää soitellut, käynyt kylässä...
Etäisyyden otto on joskus oikeasti tarpeen, siinä saattaa toinen osapuoli ensin suuttua, loukkaantua verisestikin mutta kun lapsellista riitaa ei kuulu toiselta puolen niin jossain vaiheessa se hiljaisuus pakottaa itsensäkin miettimään omaa käytöstä.
Minä suosittelisin siis hajuraon ottamista...
Jos välit isään ovat oikealla tolalla, niin voisit jättää kokonaan äitisi vähäksi aikaa jäähylle ja siirtyä viestimään isäsi kautta. Äitiäsi et voi estää soittamasta, mutta mikään pakko ei ole vastata. Jos haluat hänen kanssaan jutella, niin sinun on itse vedettävä rajat siihen, mihin kysymyksiin suostut vastaamaan ja mitä kommentteja suostut kuuntelemaan. Nämä pelisäännöt on syytä tehdä äidille selväksi ja sitten toimia niiden mukaisesti.
Äitisi suhde sinuun kuulostaa sen verran epäterveeltä, että luultavasti kylmä jäähy joksikin aikaa tekisi hyvää. Hän on selvästi takertunut sinuun liiaksi, eikä pysty päästämään irti, joten sinun täytyy luultavasti irrottaa hänet väkisin. Tämän jälkeen hän tarvitsee jonkun aikaa siihen, että löytää elämälleen jonkun muun merkityksen sinun tilalle. Hän tuntuu elävän liiaksi sinun kautta. Sitten kun hän alkaa elää omaa elämäänsä, voitte luultavasti jatkaa yhteydenpitoa terveemmältä pohjalta.
Sinun on hyvä syytä ymmärtää sekin, että avopuolisosi on nyt uusi perheesi. Tässä vaiheessa lapsuudenperhe jää taakse ja taka-alalle. Sinun tehtäväsi on myös huolehtia siitä, ettet päästä äitiäsi sinun ja avopuolisosi väliin tuhoamaan teidän suhdetta.
Vastaat puhelimeen, mutta muista ettet ole tilivelvollinen kenellekkään! Juttelet hyväntuulisesti niitä näitä. Todellisuudessa elät omaa elämääsi! Esim lähdet lomalle, haet työpaikkaa minkä haluat ja elät kenen kanssa itse haluat äidiltä hyväksyntää pyytämättä. Aikuinen ihminen päättää itse omasta elämästään. Terveisin Mielensäpahoittajan tytär
Tuo on meidän äitien oikeus, puuttua lastensa elämään.
Terveisin 27v:n äiti, tosin ajattelisin että minulla ja tyttärelläni on aika erilaiset välit kuin sinulla ja äidilläsi, ainakin hän puhuu että haluaa sitten kun saa lapsia asua lähellä minua, nykyisin asuu 300km päässä, mistä olen iloinen sillä pisin välimatka on ollut vuoden ajan 13 000km ja useimmiten tuhansia kilometrejä viimeisten 8vuoden aikana, silti jaksan aina puuttua hänen elämäänsä, ruokailutottumuksiinsa, vaatteisiinsa jne
Sano sille suoraan miten on asianlaita
Ota etäisyyttä. Jos äitisi kyselee liian tungettelevia kysymyksiä vastaat ympäripyöreitä tai sanot suoraan ettei asia hänelle kuulu. Lopeta omien asoittesi kertominen äidillesi ylipäänsä. Miehesi on ensisijainen perheesi nyt, ja se jolle sinun tulee olla lojaali.
36, huhhuh, äitisi kuulostaa kamalalle. Sinuna kuitenkin sanoisin, että et kaipaa neuvoja lasten kasvatukseen. Äitisi saattaa oikeasti luulla, että on ok neuvoa, jos siis et ole asiaa tehnyt vielä selväksi.
Vanhempani koittivat muutaman kerran puuttua mun ja eksäni suhteeseen. Sanoin, että teen itse omat ratkaisuni ja jos menee pieleen niin vastuu on minun ja kysyn mielipidettä kyllä heiltä jos niin haluan. Asia oli kerrasta hyvin selvä. Tosin tässä tapauksessa olis kannattanut kuunnella vanhempia, mutta ymmärsit varmaan pointin :D. Kun homma sitten meni pahasti pieleen, ei sieltä tullut mitään "mä tiesin et toi ei toimi" vaan ymmärsivät mun olevan itse vastuussa virheistäni ja ilmoittivat kyllä olevansa mun tukena, mikäli sellaista heiltä toivon.
Jos se nokka työntyy asioihin mihin ette halua vanhempien puuttuvan siihen, niin sanokaa siitä! Jotkut oikeasti luulee, että oma lapsi haluaa esim.parisuhdeneuvoja. Itse ryhtyisin välien katkomiseen sitten jos mikään sanominen ei auta.
-25