Lue keskustelun säännöt.
Haluamani ihana elämä, mutta rtekee mieli laittaa ranttaliksi?
30.12.2013 |
Olen aina tiennyt, että haluan äidiksi. Neljän vuoden seurustelun jälkeen menin 29-vuotiaana naimisiin ja 30-vuotiaana sain lapsen. Ennen tätä olin valmistunut amk:sta ja vakitöissä. Mies on ihana ja osin kaikkea mitä halusin, rakastan häntä ja hän on ns. oikea valinta minulle. Ensi keväänä minun on tarkoitus hakea yliopistoon, on mahdollista että lähdemme ulkomaille töihin, jos en pääse, ym. muuta mukavaa odotettavissa.
Välillä tekisi mieli vain laittaa kaikki ranttaliksi! Haluaisin lähteä Latinalaiseen Amerikkaan vapaaehtoistyöhön ja tavata jonkun ihanan miehen, nauttia elämästä ja juoda mojitoja pitkin päivää. Täydellinen päiväuni siis, minä vain haluaisin toteuttaa sen.
Treffailin ja seurustelin ennen miestä usean miehen kanssa, asuin ulkomailla kaksi vuotta ja biletin ym. useita vuosia. Mitään ei jäänyt siis ns. kokematta eikä minua sinänsä kaduta yhtään mikään. Tein ihan tietoisen päätöksen siinä, etten nainut (ulkomaalaista) miestä, jonka kanssa seurustelin ja joka minua kosi, ennen kuin tapasin mieheni. Silti haluaisin vain niin olla suoraan sanottuna....holtiton!!! Ja toisaalta en, en ikinä tekisi niin jos oikeasti saisin tilaisuuden. Onko kellään muulla tällaista, että tekisi mieli laittaa elämä ranttaliksi?
Kommentit (17)
Nyt järki käteen ja lopetat haihattelun. Biletyksesi vaikuttaisi myös lapsesi ja miehesi elämään. Ei aikuisena voi enää tehdä tuollaista. Teitä on nyt yhden sijasta kolme, jotka sinun on otettava huomioon tehdessäsi päätöksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai on. Minullakin on ihana hyvä elämä, mutta välillä vaan tekee mieli jotain muuta. Mutta aikuisena ja vastuullisena sellsisena se ei vaan ole mahdollista. Olen lapset hankkinut ja heistä velvollinen huolehtimaan. Parempaa miestä en löytäisi ja todennäköiseti katuisin ihan kamalasti viimeistään vuoden kuluttua jos elämäni muuttaisin toisenlaiseksi. Eli haaveilen vaan ja ajattelen, ett'ä jos haaveet ei muutu, niin sitten voi mennä kun lapset ovat isoja.
Tiedostan tämän ja olen ehdottoman vastuuntuntoinen aikuinen ja olen aina hoitanut asiat tunnollisesti! Onkohan tämä jotain ohimenevää, joka liittyy siihen että tällä hetkellä tilanne kotona on niin sitova, kun meillä on aika pieni lapsi?
Kaikilla meillä on unelmia, fantasioita. Olen onnellisesti parisuhteessa, rakastan todella paljon miestäni. Välillä tulee pieni hölmö "kaipaus" siihen, kun olin 18-vuotias. Nuori tyttö, asuin vielä kotona, ei parisuhdetta, ei tarvinnut laskuista tai muustakaan miettiä. Kävin baarissa tanssimassa ystävieni kanssa, join muutaman shotin. Tutustuin uusiin ihmisiin. Sellaista huoletonta. Tanssia kovan musiikin tahtiin.
Mutta se oli silloin. Nyt olen aikuinen. Muistan myös hyvin sen, kuinka loppujen lopuksi se ei enää ollutkaan hauskaa käydä joka viikonloppu baarissa. Uskotko ap, että itse kyllästyisit mainitsemaasi "holtittomuuteen"?
Olen todella iloinen siitä, että vierelläni on ihminen, jota rakastan ja joka rakastaa minua. En voisi hylätä tätä onnea sen vuoksi, että juoksisin bailaamassa muutaman kuukauden, kunnes alkaisin kaivata sitä oikeaa parisuhdetta.
Tärkeintä on lapsesi etu kumminkin.
Minulla on eräs ystävä, joka aina haaveilee jostakin muusta mitä on saavuttanut. Meni naimisiin nuorena komean ja kivan miehen kanssa, rakensivat yhdessä unelmien omakotitalon puuristikkoikkunoineen ja ihanine pihoineen, ja sisustuksine ison talon pk-seudun kehyskuntaan. Tuli raskaaksi ja sai kaksoset. Hankkivat koiran. Tästä ystäväni oli haaveillut koko nuoruutensa, mutta kun saavutti sen täydellisen idyllin, mistä unelmoi, pettikin miestään ja kaipasi bailaamista ja ns. holtitonta elämää. Pikkurouvana ja äitinä elämä ei ollutkaan hänen elämänsä täyttymys mitä oli tavoitellut ja haaveillut.
Sitten tosiaan petti miestään, >mies suuttui ja tuli ero. Tuttavani bailasi pari vuotta, mutta huomasi, että ei se elämä sinkkuna olekaan hääviä, päinvastoin joutui ojasta allikkoon, eli huonompaan suuntaan elämä meni; miehet joita tapasi nyt lähes kolmikymppisenä olivatkin ihan paskoja ns jämämiehiä...
Tapasi sitten lopulta tosi kivan, kunnollisen ja ihanan miehen, menivät naimisiin. Saivat lapsia, mutta taas se unelman saavuttaminen (uusi kiva mies ja lapsia) ei ollutkaan sitä mitä luuli, ei tehnytkään onnelliseksi tai tyytyväiseksi.
Tuttavani joka ennen ei todellakaan ollut mikään ns opiskelijatyyppi, alkoi panostaa koulunkäyntiin, ja opiskeluun (ei ollut edes lukio suoritettuna). Opiskeli AMK tutkinnon, ja panosti uraan. Sai tosi huippuhyvän työn määräaikaisena ja teki töitä pari vuotta ihan hulluna, ja urakeskeisesti. Paneutui täydellä innolla uraansa ja urakehitykseen, saavutti työelämässä kivan aseman, mutta kun oli saavuttanut tavoitteensa, ei sekään enää tuntunut miltään. Turhautui esimiestyön ristiriitoihin ja kiireeseen ja heittäytyi vapaaehtoistyöhön ulkomaille (joka kyllä sekin edisti hänen uraansa sittemmin).
Tuttavani ns hurahtaa aina tosissaan milloin mihihnkin prokkikseen elämässään, jotenkn aina kuvittelee, että kun saavuttaa sitä tai tätä sitten se onni kolkuttelee ovilla. Tosiasiassa ajattelen, että hänen kannattaisi ensin selvittää se oma sisäinen tilanteensä; onni kun ei oikeasti lähde mistään ulkopuolisesta asiasta, vaan omasta sisäisestä hyvinvoinnista. Raha, omaisuus, rakkaus, perhe niistä ei voi nauttia, tai kokea syvää onnea, ellei ole itse tasapainossa itsensä kanssa. Kipeät ja traummaattiset asiat on hänellä käsittelemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksikin tuntuu niin hullulta, koska en todellakaan ole ollut kiinnostunut bailaamisesta! En ole käynyt baarissa viiteen vuoteen ja kotonakin juon ehkä kerran puolessa vuodessa siiderin. Miestä en pettäisi enkä jättäisi, mutta silti ajattelen tällaisia :(
Vapaaehtoistyöhön Etelä-Ametikkaan tai muualle voi lähteä lastenkin kanssa, mutta järjestelyjä se vaatii. Suosittelen. Lue esim. Etvo.fi. Voit saada molemmat elämät!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko kysyä ap, mikä olet horoskooppimerkiltäsi?
t. Oinas, jolla vastaavia ajatuksia
Minä taas haaveilen lapsista, omasta kerrostalokolmiosta ja vakkarityöstä. Villiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutustu seuraaviin aiheisiin: ikäkriisi, epävakaa persoonallisuushäiriö, bipo
Mieti sitten, mikä elämässä on tärkeää. Vaikka mitä voi tehdä perheenkin kanssa, ei tarvii koko elämää hajottaa.
no kyllä mulla säännöllisesti tulee näitä samoja fantasioita päähän, jättäisin perheen ja joisin vaan drinksuja jossain eksoottisella saarella, makaisin riippumatossa lukemassa kirjoja ja tekisin jotain töitä just sen verran, että saan kustannettua olkimajan ja mojitot. ihana rauha, ei kirkuvia lapsia eikä väsynyttä ja pahantuulista miestä 5000km:n säteellä... mutta tajuan kyllä, että se on vain fantasia: ajatuksena kiva, mutta todellisuutena kammottava.
Mulla on myös seksifantasioita, joissa joku vanha yököttävä liikemiesgubbe ostaa multa isolla rahalla seksipalveluja, ja fantasiana se kiihottaa mua, mutta tositilanteena se olisi oksettava, kuvottava ja surullinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useimmat sinun elämäntilanteessasi olevat naiset "laittavat ranttaliksi" kerran vuodessa festareilla tai pikkujouluaikaan. Se on näin ravintolatyöntekijän näkökulmasta aika karua katseltavaa. Paljon mieluummin suosittelen sitä vapaaehtoistyötä. :)
Mulla on samanlaisia fiiliksiä. En ole koskaan unelmoinut perheestä (en ehkä ehtinyt, kun hankin sen jo melko nuorena), mutta kun tapasin mieheni, rakastuin häneen tulisesti ja hänelle oli itsestäänselvää että hankitaan lapsia, joten kun en voinut kuvitellakaan elämää ilman miestä, hankittiin niitä pari.
Matkustelin nuooruudessani paljon, oli parikin ulkomaalaista poikystävää, mutta kaukosuhteiden kanssa oli omat ongelmansa, ja en ehkä ollut tarpeeksi rakastunut kumpaankaan.. Mutta tiedän, että jos en olisi perustanut perhettä, olisin varmasti elänyt aika vaihtoehtoista elämää. Muuttanut kokonaan pois Suomesta tai asunut esim kesät Suomessa ja talvet ulkomailla tehden juuri vapaaehtoistyötä Intiassa tms... Minulla on siis siitäkin kokemusta, joten ei ole "pelkkää päiväunta".
Mieheni ei ymmärrä eikä arvosta tällaista elämäntyyliä ollenkaan, hänelle ainoa vaihtoehto on peruspaketti= rivarinpätkä, auto, pari lasta ja se kultainen noutaja. Voisin itse ihan hyvin lähteä lastenkin kanssa juuri esim vapaaehtoistyöhön, mutta mieheni ei suostuisi tällaiseen. Onhan meillä hyvänen aika asuntolaina maksettavana... En toisaalta halua elää silleenkään, että kaikki kiva tapahtuu "sitten joskus". Monimutkaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama, mut välillä vaan tekee mieli mustaa mulkkua..
[quote author="Vierailija" time="30.12.2013 klo 23:08"]
no kyllä mulla säännöllisesti tulee näitä samoja fantasioita päähän, jättäisin perheen ja joisin vaan drinksuja jossain eksoottisella saarella, makaisin riippumatossa lukemassa kirjoja ja tekisin jotain töitä just sen verran, että saan kustannettua olkimajan ja mojitot. ihana rauha, ei kirkuvia lapsia eikä väsynyttä ja pahantuulista miestä 5000km:n säteellä... mutta tajuan kyllä, että se on vain fantasia: ajatuksena kiva, mutta todellisuutena kammottava.
[/quote]
Eipä tuossa ole mitään kammottavaa eikä edes erityisen epärealistista. Asuminen ja eläminen on monilla eksoottisilla saarilla naurettavan halpaa, ja säästeliäs ihminen voi muutaman kuukauden tienesteillä elää hyvinkin loppuvuoden ulkomailla. Lisäksi on tietysti mahdollista hankkia töitä paikan päältä tai miettiä töiden tekemistä netin kautta. Lapsia ei ole mikään pakko hankkia eikä kyllä puolisoakaan, jos tavoitteet eivät kohtaa.
Koetan vain sanoa, että tuo on ihan todellisuutta monelle ihmiselle, suomalaisellekin.
Haaveita nämä vain ovat, mutta niin ihania välillä. Ehkä tämä päiväuni edustaa minulle jonkinlaista vapautta ilman vastuuta, tyyliin jos haluaisin niin voisin.. Ja onhan se ihan ok haaveilla, kunhan ei näitä toteuta. Varmaan miehellänikin on joku vastaava haave tai päiväuni. Ehkä olen entisessä elämässäni ollut naimisissa jonkun kuuman espanjalaisen aatelisherran kanssa ;)
Elätkä todella nyt sellaista elämää kuin haluat?