Tästä on puhuttu ennenkin, mutta mä en tajua!!!!

ei se ymmärrä sitä vielä kun ei oo synnyttäny lastaan. Kyllä se äidinvaisto sieltä sitte heräilee

on vaan erilainen katsantokanta. riippuu täysin näkökulmasta.



ettekö pysty käsittämään että niitä on useampia tai käsittelemään omassa päässänne rinnakkaisina?

Meillä miehen kanssa on hyvin ainutlaatuinen tosirakkaus. Meidän perhe perustuu miehen ja minun väliseen suhteeseen. Siihen mielettömän upeaan suhteeseemme olemme haluneet lapsia ja halutaan lisääkin. Lapset ovat vain lainassa. Saamme miehen kanssa rakastelemalla lapsemme alkuun, kasvatamme, huollamme ja rakastamme lapsiamme - meidän hedelmiämme. Lapset kasvavat, muuttavat omilleen, perustavat oman perheensä. Miehen kanssa jäämme lopulta kaksin ja meidän suhde jatkuu edelleen, vaikka lapsemme lentäisivät pesästä - mikäli kuolema ei vain erota meitä ennen sitä. Avioero ei kuullosta meidän jutulta, joten sen varaan emme laske, että valintamme on väärä. Vaikka meillä puoliso menee lasten edelle. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemme rakastaisi lapsiamme. Tottakai äidin ja isän rakkaus omia lapsiaan kohtaan on valtava ja ainutlaatuinen. Mutta puolisoon rakkaus on enemmän. Seksuaalisuuskin tavallaaan vaikuttaa asiaan. Harvalla ihmisillä tulee tilanne, jossa pitäis pelastaa lapsi tai puoliso, mutta entä jos lapsiakin on useampi. Ja todennäköisesti puolison kanssa saa lisääkin lapsia.

Mutta vanhempien välinen suhde on todella tärkeä. Vanhempien parisuhde on lasten turva, heidän kotinsa.

Silti, jos puhutaan niin absurdista tilanteesta, kuin että jos pitäisi pelastaa joko mies tai lapset, niin epäröimättä valitsisin lapset. He ovat meistä vanhemmista riippuvaisia ainakin kunnes ovat aikuisia, ja me vanhemmat olemme heidät tänne maailmaan saattaneet omien itsekkäiden halujemme vuoksi. Siksi, jo järjenkin perusteella, lapset tulevat ensin. Puhumattakaan siitä valtavasta äidinvaistosta ja -rakkaudesta, jota lapsiaan kohtaan tuntee.



No, tuollaiseen valintatilanteeseen tuskin kukaan meistä koskaan joutuu, ja siksi näitä on turha miettiä. Lapset ja puoliso ovat rakkaita ja merkityksellisiä eri tavoilla. Puolisosta voi kuitenkin ottaa eron halutessaan, lapset taas ovat osa itseä aina.

Niin sen mielestäni kuuluu ollakin. Lapsiani rakasta hullun lailla ja henkeni, ja miehenikin hengen, ei sen puoleen, olisin valmis heidän edestään uhraamaan. Kuitenkin heillä on oikeus omaan elämään ja sitä varten heitä kasvatan. En halua jäädä roikkumaan heihin vaan päästää vapaaksi toteuttamaan omaa elämän tietään.



Miehelleni sen sijaan olen luvannut itseni kuolemaan asti. Kun lapset lähtevät omilleen, minulle jää mieheni ja mieheni jää minulle. Lasten velvollisuus ei ole olla elämäni sisältö ja täyttymys.



Rakkaus lapsiin ja rakkaus mieheeni on ihan eri asioita. Vaikka puhun liitostamme näin, pystyn kuvittelemaan tilanteen, jossa rakkaus mieheen joskus loppuisi. Mutta rakkaus lapsiini jatkuisi, ehdoitta, vaiikka mitä tapahtuisi, muuta en pysty edes kuvittelemaan. Olemme siis ihan samaa mieltä, katsomme siaa vain vähän eri näkökulmista.

Hieno juttu jos rakkaus puolisoon on elinikäinen juttu, ei sillä. Mutta toivottavasti järkevällä tavalla. Tietty lapset on lainaa, mutta niin voi olla se puolisokin.

Omien lasten suhteen sitä on vaikea ajatella, tottahan he nyt pieninä ovat sata kertaa tärkeämpiä kuin mieheni, jonka " parhaina" päivinä olisin valmis vaikka toivottelemaan hevon kuuseen... Mutta kun mietin itseäni lapsuuden perheessäni, asetelma muuttuu. Kun isäni teki kuolemaa, oli selvää että jätin äidin isän kanssa kahdestaan sairaalaan yöllä ja lähdin itse kotiin. Olinhan jo kauan sitten itsenäistynyt, äiti ja isä taas olivat jakaneet keskenään koko elämänsä.

Voi olla, että sitten, kun lapset jo elävät omaa elämäänsä, ja itse on taas kaksin puolisonsa kanssa, että puoliso on jälleen elämän keskipiste ja kaikkein tärkein. Pienten lasten äitinä sitä on vielä vaikea ajatella. Kun vasta vähän aikaa sitten on kantanut lapsiaan sisällään ja yhä on heistä täysin vastuussa, on vaikea kuvitella, että kukaan koskaan voisi mennä heidän edelleen. Kyllä minäkin uskon, että omat vanhempani pitävät toisiaan tärkeämpinä kuin minua, lastaan, enkä loukkaantuisi, vaikka he sanoisivat sen minulle suoraan. Mutta kun kyse on alaikäisistä, vanhempiensa vastuulla olevista lapsista, minun korviini kuulostaa kamalalta, jos vanhemmat sanovat toistensa tulevan ennen lapsia.



7:n kanssa olen kyllä samoilla linjoilla ja samaa mieltä siinä, että puhumme samasta asiasta, mutta eri tavoin. t: 6