Miten selvisitte erosta?

Vaikka itsekin on ajatellut eroa, niin silti se tuntuu kipeältä, kun se oikeasti tulee. Toisaalta miehesi ajoituksesta tulee mieleen, että hänellä on tämä toinen nainen ollut jo pidempään kuvioissa - voisiko olla, että "kiukkuiset kämppikset" ovat syntyneet juuri siksi, että hän on pyörittänyt toista naista?! Yleensähän, kun on joku toinen jo varalla, ei edes kiinnosta miettiä, miten sitä oikeaa suhdetta saisi toimivammaksi...



Minä vieläkin reilu vuosi eron jälkeen olen katkera siitä, että avioliiton rikkojalla ei pitäisi olla oikeutta onneen. On niin epäreilua, että se, joka on pettänyt, valehdellut ja rikkonut puolisonsa elämän - elää onnellisena uuden ihmisen kanssa ja nauttii elämästään! Jos maailma olisi reilu paikka, niin näin ei olisi... Mutta miehethän tutkitusti ovat onnellisimpia kun elävät suhteessa, jossa nainen on heitä alempiarvoisess aasemassa - palvoo heitä ja on heidän komenneltavinaan. Jos sinä et sitä olisi halunnut, et varmaan haluaisi elää entisen miehesikään kanssa?



Tsemppiä uuden, paremman elämän löytämiseksi!!!



MugSkab

Reilu kuukausi sitten mies ilmoitti kuukausien mykkäkauden jälkeen, että hänellä ei ole enää tunteita mua kohtaan ja hänellä on toinen. Viikossa järjestin uuden asunnon, pakkasin minun ja lapsen 3v kamat , häivyin yhteisestä talosta, laitoin avioerohakemuksen vireille ja nyt on osituskin jo tehty. Miestä ei ole lapsemme kiinnostanut tähän mennessä juurikaan ja on muutenkin ollut paljon pois matkatyön takia. Ja nyt sitten yhtäkkiä haluaa pitää lasta viikko-viikko tapaamisrytmillä! Ja kaiken kukkuraksi lapselle esiteltiin äitienpäivänä iskän "ystävä täti"! Äitienpäivänä, vajaa viikko muutostamme!



Olen niin täynnä pyhää vihaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta ja pettymystä. Ennen kaikkea lapsen puolesta, hän ei tätä ansaitse. Ottaa päähän, että siellä se uusi vosu hääräilee lapsemme kanssa lapsen vanhassa kodissa. Leikkivät kotia jota ei voinut mies silloin leikkiä kun todelliset kodin ja perheen ainekset oli kasassa. En ymmäärrä millä saan tämän katkeruuden pois päästäni. Millä selviän tästä itse. Lapsen takia pinnistelen ja hänen ei tarvitse minulta kuulla mitään huonoa isästään ikinä. Sen olen päättänyt.

Ihailen sinua, kun olet saanut asiat hoidettua noin tehokkaasti ja vauhdilla - sinä olet todella uuden elämän alussa saman tien. Hyvä!



Minä uskon, että se, että itse haluat päästä (lopulta) eroon katkeruuden tunteistasi tarkoittaa sitä, että varmasti näin tulee käymään. Minä ymmärrän täysin tuon katkeruuden siitä, kuinka mies uuden naisensa kanssa leikkii kotia ja esittää perhettä - meilläkin lapsen isä on uuden naisensa kanssa jatkuvasti käsi kädessä kolmistaan lapsemme kanssa kaupassa/kävelyllä/leikkipuistossa - mihinkään näistä häntä ei saanut mukaan kun hänellä oli se "oikea" perhe ympärillään...



Luuletko, että miehen matkatyöt edelleen jatkuvat? Voiko siis mikään viikko-viikko -systeemi edes teoriassa toimia? Se on ainakin ihan perustavaa laatua oleva perustelu, miksi sellaiseen ei kannata suinpäin ryhtyä, ellet sitä halua! Jos asiaa ruvetaan puimaan ja kiistelemään, olet varmasti aika vahvoilla.



Tokihan lapsen etu on isä, joka välittää ja haluaa nähdä häntä - näin olen itselleni perustellut sen, että jos kerran hän nyt leikkii täydellistä isää, niin pyrin antamaan siihen mahdollisuudet. Mutta meillä tapamiset järjestellään "yhteisesti sopien". Huoltajuuspapereissa ei puhuta edes joka toisesta viikonlopusta mitään, vaan mainitaan yhteinen sopimus, joka jättää minulle tietynasteisen vallan koettaa pitää tapaamiset säännöllisinä, mikä mielestäni lapselle on tärkeintä. Ei ole hyvä, jos yhtenä kuukautena tavataan päivittäin ja seuraavassa kuussa ei kertaakaan. Näin siis minusta.



Olet uuden elämäsi alkutaipaleella - on ihan hyväkin, jos nyt pystyt raivoamaan ja huutamaan, itkemään ja purkamaan pahaa oloasi. Näin kaikki asiantuntijat väittävät :) Jos siis olet vihainen ja katkera, niin se kuuluu asiaan ja on ihan oikein! Mutta lohduttava on, että vaikka tällä hetkellä siltä ei tunnukaan, niin ihan VARMASTI jossain vaiheessa kipu hellittää ja katkeruuskin alkaa väistyä. Ystäväni kuvasi kriisistä selviytymistä epäkeskona spiraalina: alussa kierros kestää tosi lyhyen aikaa (tunnin, päivän...) ja ajatukset ja ahdistus palaavat mieleen. Vähitellen spiraali laajenee ja ahdistus palaa mieleen harvemmin (viikottain, pari kertaa kuukaudessa) ja lopulta päästään niin pitkälle lenkille, että asiat palaavat ahdistamaan vain silloin tällöin, kerran vuodessa tai jonkun asian muistuttaessa - siis olet päässyt kriisin ylitse, vaikka tietenkin se on muovannut sinua ihmisenä ja on muistoissa edelleen olemassa - nyt muistot vain eivät enää ahdista sinua jatkuvasti ja ahdistuskin lievenee. Ja jotenkin näin se on.



Voimia - ja et ole yksin!



MugSkab

heippa vaan kaikille pitkästä aikaa!



RikiT: oma exäni sitten uutena vuotena kosi tyttöystäväänsä ja ovat menossa naimisiin "sitten joskus myöhemmin" ... ex vaan välillä käy vieläkin (2 vee erosta) vonkaamaan ja kovasti halittelemaan, koska kuulemma 7 vuotta yhdessä ei niin vaan pyyhitä vois, ja vieläkin fantasioi seksistä ym ym bullshit. Kuulemma tilapäisen hulluudeen puuskassa kosi ja tuskin menee naimisiin ja jne jne. Itse voin vaan todeta että: "eipä voisi vähempää kiinnostaa, suosittelen vaan että selvität itse omat tunteesi, mä olen done and dusted, mun elämä jatkuu ja en tod halua sua sun valeita ja pettämisiä siihen." Kysyin kerran että ei kait nyt onnellisesti kihloissa oleva mies kähmi ja pussaile muita naisia, mutta se on kuulemma eri asia kun sen tekee exälle .... raukka parka vieläkin ihan sekaisin omien valeidensa kanssa - ja olen entistä onnellisempi, että mä en ole enää se hölmö joka uskoo niitä lurituksia, hyviä aikeita ja taivaanrannan maalailuja. Muista! että aina se kodin leikkiminen uuden naisen kanssa ei sujukkaan niin hyvin ja kulisseissa voi kuohua aika laillakin heidän välillään.... vaikka ulospäin, ja ETENKIN sinulle annettaan sellainen kuva että ruusuillahan täällä vaan tanssitaan uusioperheen tahtiin. No way, älä usko!!!



Alussa muakin kyrsi aika kipeästi tuo "perheen leikkiminen" mutta nyt mä olen aidosti iloinen siitä että lapsella on joku joka leikkii sen kanssa myös isin kotona!!! ja meillä on samat säännöt kummassakin kodissa, ja niitä noudattaa myös uusi tuleva äitipuoli. aika kovalla nootilla tein sen selväksi että mun lasta kasvatetaan tietyllä tavalla, taikka se kasvatus siirtyy mulle kokonaan. Asumme monikulttuurisessa maassa, poika on nyt 3-kielinen ja sukulaiset asuvat etäällä, eli yhtään 3nnen henkilön kasvatusajatuksia ei enää tähän soppaan lisätä. Aika monet tappelut siitä on käyty että kuinka paljon minulle kuuluu mitä he pojan kanssa puuhaavat, minkälaiset säännöt ovat isi kotona, ja missä reissaavat, mutta en ole antanut periksi ja nyt tämä sujuu kohtaisen hyvin eikä tarvitse enää vääntää kättä. Myönnän, että välillä olen aika kova kontrollifriikki, mutta mä tiedän että jos homma leviää käsiin, niin mä olen se joka korjaa jäljet, sen takia haluan tietää suht tarkkan että missä mennään, ennenkuin opin taas luottamaan. Exäkin sen tietää ja on alkanut sen oppimaan (tosin todella hitaasti) että jos on avoin ja rehellinen niin minäkin otan asiat paljon coolimmin. (mulla välillä tosiaan lähtee mopo käsistä, ja suutun kunnolla jos asioista ei sovita kunnolla ja homma toimi :-// ) mutta olen myös antanut itselleni luvan purkaa tunteita ihan reippaasti, etenkin jos petyn exän venkoiluun tai valehtelemiseen.



Kävipä tässä mennä viikonloppuna niinkin, että ex vei minut lounaalle ja drinkeille vaihtamaan kuulumisia ja pohtimaan tällä hetkellä vaikeaa lastenhoitotilannetta tarhan jälkeen, kun "tuleva vaimo" sillä aikaa leikitti lasta.



Nyt sulla on mahdollisuus löytää se kunnollinen mies, joka ei halua leikkiä mitään, vaan todellakin haluaa olla sun kanssa ja jolta löytyy selkärankaa kohdata myös vastoinkäymiset. Sekin olisi mennyt sivusuun jos olisitte pysyneet yhdessä!



meillä poika oli about 3 kun erottiin, ja päädyttiin joka toinen viikonloppu ja ma-ti illat isällään. se toimii vieläkin ihan hyvin, sillä tavalla poika ei joudu olemaan toisesta vanhemmasta erossa viikkoa. Aika varmasti ikävä iskee siinä välillä muuten. Meillä on myös käytöss reissuvihko johon kirjataan suurinpiirtein että mitä tehtiin viikolla ja viikonloppuna, ettei tule esim vietyä lasta eläintarhaan kahtena peräkkäisen viikonloppuna ja kumpi on ostanut tarvikkeita tai käyttänyt parturissa/lääkärissä jne, kirjotetaan tulevat lomat ja matkasuunnitelmat etukäteen... se toimii todella hyvin, ei tartte kysellä perään niin paljoa.



Katkeruudesta voi päästä nopeammin eroon kun ajattelee miestä mahdollisimman vähän. hmmm. tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Ajan kanssa senkin oppii ja oman elämän ja ihanan uuden tulevaisuuden suunnittelu auttaa asiaa, oman talon (sen jonka se uusi ihana mies sulle rakentaa :-) pohjapiirrosten miettiminen - sen hyvännäköisen kaverin, joka hymyili sulle kaupassa, muistaminen - hauskan tyttöjen illan, jolloin olet maailman paras kokki ja emäntä jota kaikki ihailevat- suunnittelu - mitä tahansa elämän muita iloja kuin ne menneen suhteen vanhat hyvät hetket.



tulipas taas runoiltua, täällä mennään kesäinen päivä kerrallaan ja elämä on välillä toivottoman yksinäistä, välillä taas ihanan täyttä, kiireistä ja täynnä ihanuutta. :D



Terveisiä kaikille ihanille yh-äideille, ja miksei isillekkin jotka ovat jätetty tai petetty.

MugSkab ja Lontoomami: Iso Kiitos sanoistanne! Te olette niin oikeassa.



Järjellä ajateltuna kaikki on ihan selvää: elämä jatkuu, lapsissa on voimavara joka auttaa jaksamaan ja antaa elämälle merkityksen, aika parantaa, tulee uusia hyviä mahdollisuuksia, ex tulee kompastumaan omaan näppäryyteensä ja niin edelleen. Mutta järki ei pysty kumoamaan tunteita ja negatiiviset tunteet syövät itsetunnon ja halun elää. Pakkohan tämä on käydä läpi, muuten ei voi selvitä. Mutta vaikeaa on.



Minusta pojan käytöksestä näkee, että hän on ihan sekaisin kodeista ja tilanteesta. Minusta viikko-viikko ei hänelle sovi. Ex ei taatusti muuta työtään ja kunhan syksy ja talvi alkaa niin työrumba kiihtyy. Niin on ollut monet vuodet. Jos ei ole kuuden vuoden aikana pystynyt työtään yhtään muuttamaan/joustamaan niin miten nyt ykskaks. Lisäksi exanoppi on alkanut hämmentää pojan päätä lisää, eli tarkoitus on selvästi pikkuhiljaa syrjäyttää äiti.



Olen päättänyt hoitaa kaikki poikaan liittyvät asiat mahdollisimman virallisesti. Viranomaisten kanssa sovitaan kaikki asiat, viranomaiset saavat tehdä päätelmät pojasta ja kaikki sovittu laitetaan paperille. En suotu mihinkään "sovittavissa" asioihin, kaikki pitää olla tarkasti määritelty puolin ja toisin. Laitoin pojan mukaan heti alussa reissuvihon, mutta eipä ex siihen ole paljon asioita omilta viikoilta kirjannut. Olen pyytänyt infoa myös sähköpostilla mutta eipä sitäkään ole tullut. Hänen tapa kun on aina ollut olla kertomatta mistään mitään. Koskaan emme ole kasvatuksesta tai pojan elämästä yleensä keskustelleet yhdessä ollessa, joten sitä on aika turha häneltä odottaa erossakaan. Eli tässä käy niin (ja on jo käynyt), että isän kanssa on ihan omat säännöt ja kasvatus kuin äidin kanssa. Ja äiti ei tiedä mitä isän kanssa tehdään ja mitä sovittu. Ei taatusti lapsen edun mukaista. Perheneuvola-aika on onneksi ensi viikolla. Pidän siitä kiinni kuin hukkuva oljenkorresta,



Poika ja hänen hyvinvointi on ykkönen. Mutta on sitten se toinen puoli, että miten oma pää kestää ja miten sen saa kasaan, jotta jaksaa jatkaa. Kun omia ajatuksiaan ei voi estää olemasta. Pahinta on katkeruuden lisäksi tunne totaalisesta hyväksikäytetyksi tulemista, kun on saatu elämä kasaan: rakennettu omakotitalo kun vaimolla oli hyvät tulot, lapsi, vaimo hoitanut kodin ja lapsen ja uhrannut oman hyvän työn ja ammatin perheen eteen, mies luonut uran ja perustanut yrityksen niin johan sitten joutaakin akka pihalle, uutta naista kehiin ja syödään pullasta rusinat kun lapsenkaan kanssa ei tarvitse olla kuin rajattu aika kerrallaan.



Sitä tulee välillä miettineeksi, että kuinka paljon ihminen jaksaa kantaa. Elämässäni kun on ollut jo paljon muutakin raskasta ja vaikeaa ennen tätä eroa. Menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois ja aina nekin asiat nostavat päätään kun tulee uusia vaikeuksia. Koska taipuminen loppuu ja tulee katkeaminen?

Erosin reilu vuosi sitten. Sain lapseni isän kiinni pettämisestä, sen jälkeen muistikuvat ovat hyvinkin sumeat. Metsästin hulluna asuntoa ja kaks viikkoa eropäätökseen päästyämme muutin lasteni kanssa pois.



Peittelin pahaa oloani, en käynyt juuri missään ellei mua pakotettu, inhosin itseäni niin monesta syystä ja tuntui etten saanut nukkua tarpeeksi vaikka en tehnyt juuri muuta kuin nukuin. Elokuussa jouduin onnettomuuten ja mut leikattiin sen seurauksena syyskuussa, sen jälkeen en muista juurikaan mitään. Sokki kaikesta veti muistin ihan pihalle, itkin jo kun kaupassa sanottiin hyvää päivänjatkoa koska en nähnyt että mulla olisi ollut mitään hyvää. Lapset tuntui olevan riesa, ja mä en ikinä saanut rauhaa. Unettomuus veti mielen vielä sumeammaksi, mietin jo itsemurhaa kun kävelin seinään ja koin hermoromahduksen. Se oli helpottava kokemus, sain psykiatrista apua olen käynyt puhumassa kerran viikossa avohoidossa psykologin kanssa, lääkkeitä en ottanut. Vielä on matkaa minullakin jäljellä mutta nyt kun vuosi on kulunut niin harmittelen etten hakenut apua aikasemmin, koska muistikuvat kuopukseni ensimmäisestä elinvuodesta on todella huterat.



Eli nämä auttavat:



- Hae apua!!!

- Puhu, puhu, puhu, raivoa vaikka seinille, älä lapsille

- älä feikkaa etteikö sinullakin olisi paha olo lasten edessä, hekin eroavat

- Ja aika parantaa haavat, kuullostaa lohduttomalta, muistan itse tuon toivottoman olotilan, ja se kyllä tekee aina välillä paluuta, mutta se pitää vaan kestää itkeä ja raivoa läpi.



Siitä selviää, muista se, se on helvettiä mutta siitä selviää.



VOIMIA!!!!!!

välillä menee työntouhussa, pojan kanssa touhutessa, arkipäivää eläessä niin helposti että ei muista että mikään yh taikka sinkku oliskaan, taikka että joku partneri ehkä olisi ollut taikka ei ole olemassa, elämä tuntuu niiiiiiiiin hyvältä ja sujuvalta.



Mutta sitten kun ottaa pojan kiukuttelut sitä " raahatessa" tarhasta kotiin, perjantai-iltapäivänä pitkän duuniviikon jälkeen nälkäisenä ja väsyneenä täydeltä laidalta, tulee välillä ikävä sitä, että olisi joku toinen joka voisi ottaa ohjat käsiinsä. Mutta näistäkin tilanteista oppii selviytymään ( kaupan valmispitsa ja vuokra dvd piirretty ovat loistava keksintö viikon vikaksi illaksi-suosittelen!!) Tai jos on nähnyt unta yöllä tai tulee joku muisto, silloin kirpaisee tosi kovaa, ihan häkellyttävän kovaa. Alussa pystyi kovettamaan paljon paremmin, ja hallitsemaan sitä koska asioita ajatteli ja " prosessoi" , mutta nyt n. 8kk eron jälkeen ehkä on se olo niin tasoittunut, uudet rutiinit hallussa, että muistot ja kaipaus tulee yllättäen takavasemmalta.



Kun se on kumminkin niiden lasten isä teilläkin, niin sitä kanssa käymistä tulee väkisinkin, ehkä siksikin se tuntuu hankalalta ja ahdistavalta, että sitä exää on joskus pakko nähdä vaikka ei haluisikaan, (kun esim lapsettomien on helpompi tehdä kerrasta poikki ero) mutta toisaalta exänkin on pakko nähdä sinua ja sinun elämääsi ja tunteita. Joskus kun ottaa pattiin esim se että poika kaipaa isäänsä ja purkaa sen ikävän ja harmituksen minuun, niin lähetän tiedoksi sms:n, ja mies sanoo että en todellakaan tarvitse tälläisiä viestejä, mutta minä sanon että harmi, mutta mun tarttee kumminkin lähettää ne, musta tuntuu paskalta kun pojasta tuntuu paskalta ja sinä olet sen alku ja lähde, deal with it.



hyviä viikonloppuja!

äitinsä luokse muutamaksi päiväksi ja lähtö oli kauhea. 5-vuotias itki kamalasti isänsä perään, itku oli lähellä itsellänikin ja sydäntä kylmäsi viha miestä kohtaan; miten se voi tehdä lapsille tämän. Koitin olla viedä lasta halaamaan ja suukottamaan isää lähtiäisiksi ja menihän se sitten syliinkin ja itki siinä ihan lohduttomana. Kieltä purin, etten sanonut mitään, vaikka teki mieli saada miehelle yhtä paha olo kuin itselläni oli. Ja saattoihan tuolla ollakin, mutta aika rauhalliselta vaikutti. Voi luoja, miten voi toista ihmistä vihata ja halveksia. Ja silti rakastaa vielä niin kovasti... :`( Eilen itkin pitkästä pitkästä aikaa ja tänäänkin vähän. Ja olen niiiiiiin väsynyt. Kävin ostamassa päiväkirjankin, en ole kirjoittanut vuosiin, mutta nyt aloitin ja se tuntui yllättävän hyvältä, vaikka siinä se itku tulikin.

Jotenkin tuntuu, että oman tuskan kanssa voi elää, mutta tuo lasten suru on sietämätöntä. 4-vuotias ei muuten vielä reagoi, mutta on nyt kolmena yönä itkenyt unissaan. Esikoinen oli kyllä miehen lähtiessä ihan lohduton. Mitä sitten, kun mies lähtee lopullisesti...? Miten lapset siitä saattaa yli? Ihan kauheaa, ettei voi omia lapsia suojella tällaiselta. :(



Hyvää viikonloppua sinullekin! Ja kiva, kun kirjoittelet. :)

meillä poika reagoi nimenomaan heräilemällä yöllä itkemään, kun nyt oli ruutinien muutosta ja näki isäänsä vain yhden yön viikossa tilapäisesti 3viikon ajan. Ihan selkeästi ikävöi isäänsä ja kiukutteli ja ärhenteli sitä ikäväänsä minuun, ja heräsi itkien öisin.



muuttaako teillä isi kauas lapsista vai voitko viedä heidät sitten sinne joka toinen viikonloppu? olisi hyvä jos rutiinin ja 2:en kodin elämän saisi nopeasti pyörimään, se lastenkin ikävä helpottaisi, eikä isukki ehdi tottua mihinkään poikamieselämään tässä välissä. Jos siellä isänäidillä on tilaa, voisivathan lapset olla vaikka siellä jo viikonlopun jos isä ei omaa kotia löydä nopeasti.



Voisi olla myös hyvä idea että isä saisi kahdenkeskistä aikaa lasten kanssa teidän kodissa, vaikka muutaman tunnin viikonloppuna, saapahan sitten hoitaa lapset ja niiden asenteen ja ikävän ja muut reaktiot itse, ettei kaikki kaadu sun niskaan ja sun tartte aina nähdä sitä tuskaa ja itkua. pidä vaan lapset isän elämässä näkyvillä ja arkipäivissäkin, ettei pääse unohtumaan. Meillä mies saa itse pukea pojan ja pakata sen kamat kun tulee hakemaan, ja maanitella että nyt lähdetään. En puutu siihen enää mitenkään, ei ole mun velvollisuus siloitella asioita ja pojan reaktioita.



Exäni ei kyllä näyttänyt paljoa tunteitaan taikka ollut murtunut mies meidän erosta, vaikkakin nyt sanoi kun vasta yli 6kk eron jälkeen selviteltiin asioita ja vanhoja juttuja, että kyllä tekee kipeää ja on huono olo ja paha mieli erosta ja kaikesta. Mutta hän onkin empaattisesti nolla asteikolla, eli ei näytä tunteita taikka ymmärrä toisten tunteita. Ne pitää läväyttää 100km/t päin naamaa että se ymmärtää miten sen teot vaikuttaa muiden ihmisten elämään ja tunteisiin.



se on sellainen " kävelen pois, käden heilautuksen ja olan kohautuksen kera, kun en jaksa taikka halua kuunnella taikka puhua." -tyyppi.



Kyllä mäkin sitä mietin että miten se kohtelee poikaa ja sen tarpeita ja tunteita, mutta kun sitä ei voi hallita tai siihen vaikuttaa, niin pakko vaan hampaat irvessä luottaa ja toivoa parasta, että isä-lapsi suhde on erilainen ja välittävämpi, ja että lasta ei sentää tartte suojella oman isänsä aiheuttamilta pettymyksiltä, vaikka mulle niitä pettymyksiä aiheuttikin. Mutta kyllä se on aika vaikeaa joskus erottaa se partneri siitä isästä omissa ajatuksissa, ja miettiä että osaahan se sitten erottaa mut ja pojan kohtelussaan.

Vaikeaa tietysti on.



Oma lapseni 4 v. näki isänsä lauantaina viimeistä kertaa. Arkussa. Kosketti hänen kättään, silitti vähän ja sanoi surullisena, että isin käsi oli kylmä. Isi oli rauhallisen näköinen, kuin nukkuisi.

Toivottavasti sulla on tukiverkko kunnossa.



Tiedän, että mun ja lasten tilanne ei ole pahin mahdollinen, mutta kun se on oma tilanne, se välillä tuntuu siltä, vaikka pahemminkin voisi asiat olla. Ainahan ne voisi...

Paljon on tapahtunut. Mies muutti viikonloppuna ja lapset oli eilen isällään jo muutaman tunnin, kun olin töissä. Samoin tänä iltana, kun mulla piti olla iltavuoro, mutta jäinkin sairaslomalle.



Mies loppuviikosta kertoi tutustuneensa johonkin naiseen ja se kolahti tosi kovaa. Unet jäi jos mahdollista vielä vähemmälle ja tuntui tosi pahalta. Lauantaina mies muutti, mulla oli työpäivä, joten se meni mun osalta aika kivuttomasti, lapsetkaan ei oikein välittäneet mitään. Eilinen oli taas rankka päivä, kun mies vielä pari kolme tuntia tuossa keräili viimeisiä tavaroita ja kuljetteli niitä. Varmaan uuvahdin sen takia niin, että tänään terapeutti passitti mut lääkäriin ja sain viikon sairaslomaa. Sanoin, etten halua pitkää saikkua ja nyt tuo viikko tuntuu ihan hyvältä. Katsotaan sitten taas tilannetta uudestaan.



Lapset on ottaneet tilanteen aika rauhallisesti. Meillä ei ole enää toistaiseksi öisin itketty, mutta 5v. esikoinen itki kyllä eilen pariin otteeseen kovin. Mun oma olo tuntuu hassulta, melkein helpottuneelta ja jotenkin lasten kanssa jaksan olla kauhean vahva ja itkemättä ja sitten itku saattaa tulla vaikka suihkussa tai illalla ihan yllättäen telkkua katsoessa, kun lapset jo nukkuu.



Mies muutti ihan tuohon vajaan puolen kilometrin päähän. Mulla on kolmivuorotyö, joten lapset tulee isäänsä näkemään aika paljonkin, kahtena viikonloppuna kolmesta ja 1-2 iltaa arkisin. Ja näin aluksi varmaan vähän tiiviimmin vielä, että uskovat, ettei isä häviä minnekään, vaikkei enää asukaan täällä.



Tuo toinen nainen mua askarruttaa, vaikka mies sanookin, että vain kavereita ovat. Siitäkin on kyllä juteltu ja sovittu, että kaikkia " kavereita" ei lapsille esitellä ainakaan vielä. Ja sitten, kun on meneillään jotain mahdollisesti vakavampaa, jutellaan keskenämme ensin, että tällainen ihminen on olemassa ja että milloin ja miten hänet tuodaan lasten tietoisuuteen. Kuulostaa hassulta ja voi olla, ettei kuitenkaan käytännössä tule toimimaan, mutta kiva, jos toimisi.



Kaikista eniten nyt toivon sitä, että kun lapset alkavat reagoida, olen itse tarpeeksi vahva ottamaan sen vastaan. Ja että tarvittaessa saan lasten isältä tilanteeseen tukea. Aika näyttää, mitä vastaan tulee.



Kiitos sullekin tuesta ja voimia! Niitä varmaan tarvit vielä moneen otteeseen sinäkin!

heippa vaan, mulla alkoi töissä uusi projekti ja pääsin asiakkaan toimistolle, kiirettä on pitänyt, mutta olen niiiiiin onnelllinen tästä, sillä olemme olleet tähän asti exän kanssa samassa toimistossa töissä ... eli nyt ei tartte nähdä joka päivä, ja se tekee hyvää!



Eli kun teilläkin sitä etäisyyttä tulee ja näette harvemmin ja lapset ovat pääasiallinen keskustelun aihe, sekin helpottaa oloa.



Valitettavasti en voi uskoa, että tämä nainen on vain kaveri, ihan vain omasta kokemuksesta, exälläkin oli vain " kaveri" , mutta äkkiä se mulle valkeni että paskat se mikään kaveri vaan on. Mekin oltiin sovittu että molemmat elää omaa elämää ja siihen ei ole toisella puuttumista, mutta puolin ja toisin kuukausien myötä puheltiin että mitä kuuluu ja onko ollut säpinöitä, ihan ystävällisessä hengessä, kun se oli ainakin mulle selvää että yhteen ei palata ja molempien elämä voi jatkua puhtaalta pöydältä, niin mä ainakin luulin. Ja mies tietty taas valehteli about kaikesta, sekin selvisi just ennen joulua miten paljon se ihminen on valehdellut tässä kuukausien ja vuosienkin myötä. Sovittiin myöskin että ne " kaverit" eivät ole ainakaan alussa samoja öitä kuin poika, etenkään jos se on eri " kaveri" joka viikonloppu, ja että mun olisi hyvä tietää kun siellä on kavereita yötä, ihan sen takia että poika siitä kumminkin sitten puhuu ja että mä tiedän jos se reagoi pahasti että mistä se johtuu ja missä mennään.



Eipä tietenkaan paskiaisella ollut pokkaa kertoa että on ihan kunnon suhde menossa, ei millään kaveri asteella, ennenkuin aloin asiasta tenttaamaan kun rupesi tuntumaan että nyt menee taas valeiden puolelle, ja sitten kävi ilmi että onhan siellä oltu öitä vaikka mulle asiasta ei kertonutkaan. Se, että se valehtelu jatkoi lupauksista huolimatta, oli ihan hirveä paikka mulle, mä sain kyllä pahan laatuisen henkisen romahduksen, mutta onneksi oli ystävät jotka kuuntelivat ja auttoivat, ja olivat fyysisesti läsnä. Naksahti tosi pahasti se valehtelu ja luottamus on ihan nollassa, kunnioitus nollassa, enkä edes pidä enää koko ihmisestä, edes ystävänä taikka ihmisenä. Oli kuulemma käynyt itse jossain eronneiden foorumissa ja lukenut artikkeleita että miten uusi tyttöystävä esitellään lapsille, ja ihan hyvin se sen homman hoiti, mutta olisi ollut kiva tietää.



Tän jälkeen päätin että tapahtui siellä talossa mitä tahansa, minä en siitä kysy enkä sitä mieti, jos poikaan asiat vaikuttaa huonosti, sitten teen sen minkä parhaaksi näen pojan hyväksi. Mies syyttää urkkimisesta, painostamisesta, utelusta joka kerta jos mitään kysyn että mites viikonloppu meni ja mitä teitte. Eli en puhu miehen kanssa mitään ellei ole pakko, pääasiassa pojan nukkumisesta, syömisistä ja vaatteista.



Ja yleensä myös kuulemma syytän häntä että hän on huono isä ja blaa blaa blaa, niin en jaksa tätä paskaa niskaan-kaatoa enää. Olen viimeiset 8kk tätä luuseria auttanut, tukenut, (hoitanut raha-asioita) ostanut pojalle huonekaluja isin kotiin, tukenut pojan ja isän suhdetta, mutta nyt riittää- en halua tietää, puhua, jutella, kysellä taikka olla missään kanssa käymisissä koko ihmisen kanssa ellei ole pakko.



Mä itse päättelin niin, että mä en ollut osannut tehdä sitä eroa vieläkään kunnolla siinä vaiheessa, about kuukausi puolitoista sitten, ja kontrollifriikkinä halusin tietää mitä pojan elämässä tapahtuu ja odotin tän suhteen liikaa, ja ehkä kyselinkin liikaa. Mutta nyt tajusin että en voi kontrolloida pojan elämää kun astuu ovesta ulos, enkä isänsä käytöstä, ja mun on pakko lopettaa sen ajattelu. Se söi mua henkisesti ihan kauhesti, ja se jatkuva valehtelu. halusin pakottaa miehen puhumaan totta ja näkemään ne valheen jäljet, ja kuinka paljon tollainen satuttaa, ettei vaan pojan tarttisi pettyä niinkuin minä petyin, mutta se ei ole mahdollista. sen tarttee oppia se itse tai sitten jonkun muun henkilön avulla. Mäkin positiivisesti ajatellin että meidän suhde pysyy hyvänä, voidaan tukea toisiamme elämän muutoksissa, mutta minä ilmeisesti vaikutan mieheen niin negatiivisesti että hän näkee salailun ja valehtelun ainoana vaihtoehtona, ja minä en tarvitse sellaista " tukea" . Että meidän napanuora on nyt sitten lopullisesti poikki. ja olo on todella hyvä.



Hyvä että lapset on teillä isällään alusta asti säännölisesti ja paljon, ja tosi kiva että muutti niin lähelle, etenkin sun työvuorojen takia, se pitää joustavuuden mahdollisena jos tulee yllättäviä työmenoja, sairastumista ym. Sairasloma tekee hyvää, saa huolehdittua itsestään eikä tarvitse revetä henkisesti ja fyysisesti joka paikkaan kun on vielä niin huteralla pohjalla. isäkin oppii kantamaan vähintään 50% vastuun alusta asti, ja enemmänkin, niinkuin sanoit, eikä kuvittele olevansa mikään viikonloppuisä joka voi peruttaa lapsien vierailuja kun sille päälle sattuu, vaan kokoaika isä. Eihän se isyys siitä vähene, vaan se fyysinen yhdessä vietetty aika, mutta sitäkin voi listätä sitten lasten kasvaessa esim viikko ja viikko systeemiin. ja hyvä että nää rutiinit on paikallaan ennenkuin se *kaveri* alkaa vaatimaan enemmän aikaa ja huomiota...



toivottavasti sulla olisi muutama ylimääräinen pennonen niin saisit vaikka sisustettua kotia uuteen uskoon, se piristi mun mieltä ihan hirveesti, oli ihanaa tehdä siitä kodista just vaan mun näköinen ja pojan näköinen, tietty. Poikakin nauttii meidän lauantain Ikean reissuista ja lihapulla-annoksista! se saa valita jonkun kivan pikkujutun, maton, tyynyn, lampun ym itse joka kerta ja ajella pikkukärryillä siellä. se tykkää ja äiti tykkää! jos ei muuta ole varaa ostaa, niinkuin usein ei ole, niin kivoja serviettejä ja uusi parvekekukka löytyy aina :-)



Mäkin itken vielä joskus tosi helposti & yllättäen, etenkin just iltaisin telkkaa katsoassa taikka nukkumaan mennessä, mutta yhä harvemmin, ja nyt oikeastaan tosi harvoin. huomaan myös että jos olen esim juonut, niin mieli voikin heilahtaa negatiivisiin asioihin, itsesääliin ja masennukseen tosi helposti, ja usein kyllä baari illat, vaikka olisivatkin olleet todella kivoja ja hauskoja kavereiden kanssa, päätyy himassa itkuun ilman mitään syytä. Muutama valkkari on vielä ok, siis lasillinen, mutta ehkä vieläkin on pää ja kroppa niin sekaisin, vaikka suurimman osan ajasta tuntuu jo ihan hyvältä, että suurempi määrä alkoholia pistää asiat taas pois balanssista huonompaan suuntaan.



Ihan vinkkinä vaan jos lähdet kavereiden kanssa irrottelemaan seuraavan kerran että se tod näk päättyy huonosti. mutta lähde ihmeessä ja ota rauhallisesti. En tietty edes tiedä että juotko ylipäätään ollenkaan, mutta jos joo, niin ne fiilikset saattavat yllättää. Vertaan ehkä sitä itse niihin entisiin aikoihin kun meni kundien kanssa poikki niin tyttöporukalla niitä haukuttiin punaviinin voimalla ja mieli siitä parani ja asioista pääsi yli, mutta nyt ehkä ikä tekee tepposensa ja mieli ja kroppa vaatii muutakin kuin pullo-punaviiniä-ja-aski-tupakkaa-ja-juoruilua- terapiaa....! :-)





tulipa taas sepustettua, mutta jotenkin tekee ihan hyvää purkaa ja miettiä asioita ja miettiä missä tilanteessa muut ovat, ei niitä kavereitakaan viitsi kiusaa loputtomiin näillä asioilla, etenkään kun eivät ole käyneet mitään tämänkaltaista itse läpi ja on muillakin omat parisuhde ja perheongelmat.



hyvää sairaslomaa! (hassua toivottaa sellaista, mutta tiedät varmaan mitä tarkoitan)

Miten meni viime viikko? ja ensimmäinen viikonloppu " uudessa" kodissa? Oliko rankkaa/ahdistavaa olla kotona vai tekikö hyvää sisäistää uutta kuviota rauhassa?



Toivottavasti ei ole ottanut liian koville ja jaksat ruveta rakentamaan uutta rutiinia! Eikä mun viimeisin pitkä kirjoitus ollut tarkoitus masentaa, meillä nämä jutut vaan meni näin. Sun exällä kuulostaa olevan enemmän selkärankaa kuin mun, eikä valehtelu teillä ole ollut se ongelma, joten kyllä uskoisin ja luottaisin toisen sanaan, mutta hyvistä aikeista huolimatta se elämä voi ruveta viemään nopeampaan kuin on tarkoittanut, ja sinulle suodut ajatukset ja tuki voi olla vähäisempää kuin odotat, taikka yhtälailla enemmän. Aika näyttää millainen mies ja isä siitä muodostuu, ja millaiseksi teidän suhde muodostuu, mutta jos pitää kommunikointi kanavat auki niin se on jo puoli voittoa.



Voimia :-) !!!

Mä itse asiassa livistin... :( Lähdin vanhempien luokse lasten kanssa viikonlopuksi. Oli vähän pankkiasioistakin siellä (lainat siirsin omiin nimiini jne.) ja siksi täytyi mennä, mutta muutenkin. Uniasiat mulla menee ihan häränpyllyä. En joko nuku juuri ollenkaan tai sitten kuten yhtenä yönä oikein huonon ja vaikean illan jälkeen lapsuudenkodissa 11 tuntia yhtäsoittoa! Saman tempun olen tehnyt viimeksi vuosia sitten ennen lasten syntymää. 11 tuntia tuntui tosi luksukselta, mutta seuraava yö menikin sitten melkein valvoen. Väsytti kyllä ja edelleen väsyttää, mutta uni ei tule. Ja päätä särkee kolmatta tai neljättä päivää putkeen. Soitin töihin, etten tule vielä, vaan menen lääkäriin. Mieli on välillä jo ihan hyvä ja helpottunut ja melkein onnellinenkin hetkittäin, mutta fyysisesti tää stressi alkaa ottaa koville.



Viime viikko meni miehen kanssa paremmin kuin aikoihin! :o Olin ihan yllättynyt, ollaan juteltu kaikenlaista, ei meistä, mutta ei enää vain lapsista ja erojärjestelyistä. Mies jäi yhtenä päivänä kahville lapsia tuodessa ja minä istuin miehen luona kahvilla yhtenä päivänä verhoja viedessä. Ihan hullua, mutta mukavaa. Ja mä en takaisin entiseen silti haluaisi, mieskin varmasti tietää sen, niin on nyt rennompi ja ystävällisempi. Nyt tuntuu siltä, että asiat on jotenkin järjestymässä lopullisesti ja että ihan hyvin tullaan juttuun ja saadaan sovittua lasten kuvioista. Tuosta " kaverista" ei ole ollut juttua, ajatus ottaa mahasta ja saa sydämen hakkaamaan, olen varmasti mustasukkainenkin, mutta toisaalta syyttä, kun en kuitenkaan miestä enää takaisin ottaisi.



Kuitenkin taustalla vaanii kauhu koko ajan. Välillä tuntuu, ettei uskalla vetää syvään henkeä, ettei vain pyörry tai luhistu siihen paikkaan, ihan kuin täytyisi hengittää vaan ihan varovasti, ettei hajoa. Lapset on ihania, niiden kanssa jaksan hyvin, mutta pelottaa mennä töihin. Ja pelottaa ensi kesä, mulla on kokonainen kesäloma (viime kesänä ei ollut lomaa ollenkaan) ja tätä on odotettu ja nyt mulla ei olekaan ketään, kenen kanssa sitä viettää. Muuta kuin lapset tietysti ja sehän on jo valtavan paljon! Mutta kuka vahtii kamoja, kun viuhun lasten kanssa Puuhamaan valtavissa liukumäissä? Kuka pitää lasten unta silmällä, jos juoksen leirintäalueen suihkussa? Kuka ajaa suurissa kaupungeissa, kun minä en uskalla? Tai pitää mulle seuraa, etten nukahda ratissa tai antaa mun torkkua vänkärin paikalla seuralaisena? Näiden ja vastaavien kysymysten jälkeen ahdistaa tosiaan, vaikka tiedän, että on miljoona asiaa, joita voin lasten kanssa tehdä yksinkin ja noistakin selviän, jos niikseen tulee. Tiedän, että selviän, on vain välillä vaikea kestää se, ettei siltä tunnu.



Mun piti itse asiassa lauantaina lähteä yhden nuoruudenkaverini kanssa baariin, mutta se jäi. Väsytti niin ja pelotti lähteä liikenteeseen ja masensi kaikki, joten menin nukkumaan ja nukuin tuon mammuttiyön. Hyvä, kun varoittelit, en ajatellut, että noin voi käydä... Ajattelin, että juhlin kunnolla ja pidän hauskaa jne. Jotenkin vain en osannut kuvitella sitä, mutta tuon toisen variaation kyllä osaan. Parempi taitaa olla toistaiseksi pysytellä kotosalla...? ;) Ei mulla kyllä menomahdollisuuksia olekaan juuri lainkaan tästä eteenpäin varsinkaan, kun mies tapaa lapsia mun työvuorojen mukaan, mulle ei lapsivapaata aikaa (varsinkaan iltaisin ja viikonloppuisin) tule olemaan. Nyt toisaalta onkin olo, että tekisi mieli vain pesäytyä lasten kanssa kotiin ja sulkea kaikki huolet ulkopuolelle.



Mun vanhemmat on ääreisrasittavia tällä hetkellä. Tuntuu, että ne kulkee perässä ottamassa koppia ihan koko ajan, jos vain kaadun tai kompastun tai hajoan tai musta tippuu joku palanen... Hyvää tarkoittavat tietysti, mutta ovat uuvuttavia. En edes viitsinyt kertoa tuosta miehen " kaverista" enkä mun sairaslomasta, pelkäävät muutenkin, etten selviä ja jaksa ja ovat hirvittävän huolissaan ja samalla itse niin rikki, että kun olen jotain aiemmin kertonut, joudun hyvin helposti lohduttajaksi itse ja sitä en nyt jaksa yhtään. Mun kavereissa ei eronneita juuri ole ja perheelliset tuntuu pelkäävän, että tämä on tarttuvaa... Sitä kivempaa on lukea sun viestejä, huomaa ja tietää, että oot kokenut samat tunteet ja käynyt läpi samat ajatukset ja olet selvinnyt jo pitkälle.



Jäiköhän mulla vastaamatta johonkin kysymykseen tai kertomatta joku juttu, jota ajattelin... En muista. Palaan asiaan myöhemmin, nyt täytyy mennä hillitsemään tämä pääkipu ja uskaltautua peittoihin unta odottelemaan.



Kauniita kevätpäiviä ja niiden myötä pirteää mieltä! :)

ihan hyvä että kävit hoitamassa asioita kuntoon, mitä vähemmän avoimia juttuja, sen parempi.



Toi päänsärky on paha juttu, sä varmaan kirjaimellisesti puret hammasta ja kannat taakka hartioilla että ne ja niskat on niin jännittyneet ettei verikään enää kierrä päässä. Pyydä lääkäriltä 10 fysioterapia kertaa taikka mene hierojalle nyt pari kolme kertaa putkeen omalla kustannuksella. Jos asut pääkaupunkiseudulla niin voin suositella sulle sellaista " holistista" hoitajaa/hierojaa joka saa koko kroppaa kuntoon, eikä vain laukaise lihasjännitystä. Joka kertra suomessa käydessäni käyn siellä välihuollossa. Se auttaisi myös uniongelmaan. sulla on vissin vuorotyö niin että rutiini ei taida olla oikein vaihtoehto, se auttaa lapsilla ja se auttaa aikuisilla, illan rauhoittaminen samaan aikaan, ei telkkaa, kuuma kaakao, lämmin suihku, ja muut lohduttavat rutiinit.



Toi on vähän huolestuttavaa ettei sulla ole lapsivapaata vapaa-aikaa, kyllähän mies varmaan voisi ottaa lapset niin että sulla olisi täydet 48-72 tuntia, taikka sitten isovanhemmat. Jos sun lapset viihtyvät sun vanhempien luona, niin ne saisi autettua sua tässä teidän vaikeassa tilanteessa, mutta sun ei tarttisi olla niiden kanssa tekemisissä, ja lapset saisivat hemmottelua ja sinä voisit sitten vaikka romahtaa rauhassa. Pesäydy ihmeessä, mäkin teen sitä vieläkin pojan kanssa ja ilman poikaa. Vaikka mulla olisi viikonloppu vapaa, niin vuokraan dvdn, tilaan pitsan ja lakkaan kynsiä kasvonaamio naamassa ja meen pehkuihin kymmeneltä. Että tosi hulvatonta sinkkuelämää ;-) ... !!! mutta aina vaan ei jaksa ja kestä mitään muuta kun vaan maata sohvalla taikka sängyssä. kyllä se sun hauska ilta baarissa vielä toteutuu, sitten kun siltä tuntuu, nollauskännit auttaa aina, tapahtui mitä hyvänsä.



Vanhemmat ... hmmm... kaksjakoinen juttu. niitäkin täytyy ymmärtää vaikka ei millään jaksaisi, eli kannattaa vältellä pidempiä kanssakäymisjaksoja vielä näin alkuun. käytännön asioista on ollut hyvä jutella, mutta kun menee muihin juttuihin, niin sitten ei enää ole hyvä. mun mutsi tietty ihan raivona exälle, ja haukkuu sitä mulle, mutta kumminkin käyttäytyy ihan hyvin ja haluaa säilyttää hyvät välit kun on tyttärenpojan isä jne, mutta vaikka toi on rasittavaan, niin täysin ymmärrettävää. toivottavasti sun vanhemmat saa puitua asiaa vaikka sun tädin kanssa tai jotain, en tiiä. Mä yleensä annan luvan ihmisille puida keskenään mun elämän draamoja ja sitten kommentoida mikä oli juryn tulos. Mä myöskin annan mutsille " puutelistaa" eli pikkujuttuja taikka vaatteita mitä poika tarttee, niin se on sitten hyödyksi ja auttaa meitä poloisia tälläisissä jokapäiväisissä asioissa hankkimalla t-paitaa ja palapeliä ja ettimällä kirppareilta kumisaappaita tarhaan ...



Ei sun tartte töissä mitään selittää kenellekkään, taikka ruveta avautumaan, voit vaan sanoa että erositte ja sillä siisti, nyt katsotaan elämää eteenpäin ja puiteeet ovat nämä- välillä menee hyvin, välillä huonosti ja välillä hyvin huonosti, ei kukaan ole superihminen. kyllä ne sen hyväksyy ja ymmärtää. Vai onko sulla joku muu asia mikä siinä töihin menossa pelottaa?



Ensi kesää on turha miettiä, voithan sä vaikka voittaa lotossa ja vuokrata autokuskin ja lastenhoitajan reissuun Bahamalle- ja toyboyn :-)



Menkää junalla- osta rinkka/iso reppu missä kamat kulkee mukana- äiti&lapset- paketti menee yhdessä kaikkialle! mulla on pojalle matkustaessa rannehihna, eli toinen pää on mun ranteen ympärillä ja toinen pojan ranteen ympärillä, ettei se vaan lähde juoksentelemaan esim lentokentillä kun mä rahtaan kasseja ja hoidan asioita. ihmiset vähän kattoo, mutta so what, mielenrauhalle ei ole hintaa tollaisissa tilanteissa, eli kaikkeen löytyy ratkaisu, niinkuin jo sanoitkin itse.



uusien tapojen oppiminen vaan ottaa voimille, ja kun ne tarttee oppia sitä mukaa kun ne tulee, eikä silloin kuin itse haluaa, ja olisi siihen voimia. virheistä oppii, mä olen matkustanut pojan kanssa jo yksin ja yhdessä jo 4 vuotta, ja vieläkin sitä oppii uusia niksejä tilanteeseen" äiti mun tarttee pissaa nyt! vaikka juna lähtee ja juostaan rinkkaselässä ja matkalaukkua vetäen perässä aseman halki ja lippukin pitäisi vielä ostaa .... Tai ei niitä pidä edes kutsua virheiksi, eihän asioita tee väärin, niitä vaan oppii tekemään erilailla ja paremmin vain kokemuksen kautta, ei se eka yritys ole mikään virhe, se vaan on eka kokeilu. ja jos ei kokeile, ei voi tehdä paremmin ensi kerralla taikka onnistua ensimmäisellä kerralla!



mulla alkoi uusi projekti töissä jossa on todella suuri epäonnistumisen riski kokoajan, mutta hei, mähän pärjään tässä ja mua arvostetaan :-) paremmin kuin edes itse odotin! yksikkömamit rulaa!

Mitä kuuluu?

Oon ollu tämän viikon vielä sairaslomalla. Maanantaina menen kyllä jo töihin, näillä näkymin. Välillä on ollut hyviä päiviä tai hetkiä ainakin ja välillä huonoja tai vielä huonompia.



Töihin menossa pelottaa oikeastaan se, että mitä muut ajattelee (joo, ihan tyhmää, tiedän, mutta silti) ja toisekseen (enemmän kuitenkin) se, että miten jaksan siellä olla. Työ on sosiaalisesti kamalan rankkaa, joten oma jaksaminen jatkuvien ja itseään välillä piinallisestikin toistavien ihmiskontaktien keskellä ahdistaa. Ja jos jaksan töissä, jaksanko sen jälkeen vielä lasten kanssa kotona. No, sen näkee sitten. Maanantai töitä, kolme vapaata ja pääsiäiseksi töihin. Siitä se lähtee.



Oon yksin kotona! Vein lapset isälleen eilen ja tulevat sunnuntaina ja mä opettelen tänä viikonloppuna nukkumaan taas. Sain tiistaina lääkäriltä nukahtamislääkkeen, mutta en ole uskaltanut sitä ottaa lasten kotona ollessa (vaikka onkin kuulemma kevytversio ja herään taatusti " kesken" unien, jos tarvetta on tai jotain ääniä kuuluu). Viime yönä nukuin reilun 8 tuntia! Kauheasti taas suunnittelin kaikkea, mitä teen, kun olen yksin ja nyt aika onkin mennyt ihmetellessä hiljaista kotia ja miettiessä asioita. Kauhea ikävä on lapsia, vaikka toisaalta on helpottunut olo, kun voin huolehtia vain itsestäni.



Mun vanhemmat asuu 500km:n päässä, joten ihan usein ei lapsia ole mahdollista heille antaa hoitoon. Enkä kauheasti haluakaan ainakaan vielä. Kesällä sitten ehkä pariksi päiväksi. Äiti tosin tulee tänne pääsiäiseksi, kun mulla on töitä ja lapset. Juhannuksena lapset on sitten isällään ja minä olen ilmoittanut vapaaehtoiseksi juhannusyököksi. :)



On tämä elämä sillä tavalla hullua, että nyt kun melkein pahin pelko on käynyt toteen, huomaa, että pahemminkin voisi olla ja että selviän tästä. Ja välillä taas uppoaa ihan täysin, eikä mikään muka voisi olla pahempaa kuin tämä. Eilen itse asiassa kyllä jo yllätin itseni katselemasta exää ja mielessä kävi ajatus, mikä siinä miehessä alun perin oli Se Juttu... En tiedä. Vuoristoradassa mennään edelleen.



Hyvää viikonloppua!

Kiitos Waagnerinviivi ja Lontoonmami tästä ketjusta!! Käsittämätöntä, miten helpottavaa on lukea toisten kokemuksia ja tuntemuksia, etenkin kun ne on osittain niiiin tuttuja. ;-)



Sen vielä sanon, että te olette upeita naisia ja tulette selviytymään ihan varmasti! Mä olen surkeampi versio - mun asumuserosta tulee tänä kesänä 8 (kahdeksan!!auts...) vuotta ja avioerosta nyt keväällä 6v ja mä vellon vielä ja edelleen samoissa asioissa... Tosin exälle ja mulle tapahtui klassinen vahinkokin vielä eron jälkeen, jonka seurauksena " isätön" :-( kuopus, 4v... Mutta joka tapauksessa nostan teille hattua ja kumarran! Upeeta! ;-) Jatkakaa keskustelua täällä, pliis. ;-)



Kaunista kevättä ja mahtavaa kesää kummallekin!! (Ja Wagnerinviiville tiedoksi, että ihan varmasti " hätä keinot keksii" eli kyllä sinä viisaana naisena keksit vastaukset lomanvieton käytännönongelmiin - Lontoonmamilla olikin jo oikein hyviä neuvoja! :o) Hyvää lomaa vain!)

mitäs tänne, pääsiäistä odottelen, poika on silloin isällään melkein viikon, eli kevät siivousta ja nukkumista ensi viikonlopuksi suunnitteilla. Ja voipi olla että jos vaikka lähtisi ulos jonain iltana, saa nyt nähdä. flunssa vähän piinannut, ja se on kyllä painanut ihan taas alas ja alamaihin. kyllä jotenkin vielä vaivaa asiat, kun näköjään menee balanssista niin helposti pois.



Mulle on nyt kertynyt vähän univelkaa, mutta huom. mulle tulee univelkaa jo kahden yön jälkeen jos en saa sitä 8 tuntia per yö... hirveitä painajaisia vakavista asioista ollut. sekin jotenkin masentaa sitten koko päiväksi kun herää ihan ahdistuneena taikka raivona. ei hyvä alku päivälle... että siinä missä viime viikko meni hyvin, tämä näyttää vaativan enemmän voimia.



jossain tämän vuoden kodin kuvalehdessä oli hyviä vinkkejä eron jälkeiseen elämään- ei mitään mullistavaa uutta tietoa, mutta kolme hyvää vinkkiä jäi mieleen mitä nyt yritän ajatella että taas pääsisi vähän eteenpäin:



1)eron jälkeen diagnosoi exän hulluksi psykopaatiksi taikka ties miksi, mutta diagnoosit eivät ole tarkoitettu eroon eikä partnerin tehtäväksi, vaan ne voi jättää ammattilaisille.



tää on ihan hyvä vinkki, mäkin tajusin että mun " patologisesti valehteleva paskias-exä" miksi sen olen ristinyt, saa olla mitä ikinä onkaan, mutta jos mä luovun tollasesta ajattelusta, niin mä myöskin pääsen paremmin eroon koko kaverista, siis päässäni. Sitä paitsi tajusin että olen itse " koston" hengessä ruokkinut tota kuvaa liikaa, ja se aiheuttaa itselle turhia negaatioita mitä vaalii ihan turhaa ja ne aiheuttaa ahdistusta ja siinä sitten rypee.



2) ei pyyhi pois niitä hyviä aikoja ja suhdetta kokonaan - turha mitätöidä omaa elettyä elämää.



ihan ok neuvo, vaikka en ihan vielä pystykkään tähän, katkeruus " hukatusta" ajasta on vielä niin pinnalla että se on melkein tasoissa kaikkien niiden hyvien asioiden kanssa mitä suhteesta tuli. ehkä sitten myöhemmin pystyn katselemaan menneisyyteen, mutta en ehkä ihan vielä. siitä vaan aukeaa niin hirveä jossittelun, syyttelyn ja *itutuksen vyyhti että rupeaa tosissaan ottamaan pattiin.



Mutta niinkuin ohje 3. sen kertoo, pakko se on jossain vaiheessa tehdä, sillä



3) vanhasta on päästävä eroon ja yli, että voi alkaa uutta.



niinkait sekin sitten on. Mutta mun kyllä ei todellakaan tee mieli alkaa uutta, mutta tekee kyllä mieli päästä vanhasta eroon. onkohan se merkki siitä, että ei halua tai osaa päästä vanhasta eroon, jos ei edes halua aloittaa uutta? mitä luulet? vähän masentava ajatus sinänsä, koska todellakin haluaisin jatkaa elämää, mutta se mitä menneisyydessä tapahtui kirpaisee vieläkin niin syvältä ja se saa niin hirveä kiehunnan ja raivon sisällä aikaan, että pidänköhän mä vielä siitä loukatun osapuolen roolista kiinni jotenkin?...? mutta mä kyllä tiedän että se ei auta mitään, eikä se ole yksipuolinen totuus, mussakin on vikaa roimasti, eikä hyödytä mitenkään, eikä se ole mun luonteen mukaista, mutta hitto kun se on vaikeaa päästää irti. Mä tiedän että mä vieläkin odotan sitä anteeksipyyntöä ehkä 15%, mitä ei koskaan tule. (siis pieni osa musta vielä toivoo ja odottaa ja yrittää kalastella sitä)



mä en vaan voi sulattaa sitä että annoin kohdella itseäni niin törkeästi, ehkä odotankin hieman armeliaisuutta itselleni itseltäni...? antaisi itselleen anteeksi että ei osannutkaan toimia silloin toisin, vaan että hyväksyy ne ratkaisut mitä silloin teki vaikkakin ne olivat vaikeita ja niitä on nyt vaikea katsoa hyväksyvästi. en tiiä, vaikea selittää tätäkin asiaa.



Yritin olla luonteeni huonojen puolien vastaisesti parempi ja pehmeämpi ihminen kerrankin elämässäni, antaa aikaa, ymmärtää ja olla vähemmän ankara. mutta ei se tuottanutkaan positiivista tulosta. ehkä olen siitä niin pettynyt että kuuntelin muita ja itseäni liikaa ja yritin vihdoin viimein ja kerrankin olla toisen hyväksi erilainen ihminen, ja se ei toiminut. ja nyt en tiedä että olisiko oma toimintalinjani toiminut- tai tiedän että se ei olisi, mutta ehkä olisin omaan itseeni enemmän tyytyväinen jos olisin tehnyt niinkuin halusin ja mitä olisi tullut selkärangasta. kunnioittaisin itseäni ehkä enemmän, enkä ajattelisi että annoin periksi ja se aiheutti typerää heikkoutta ja turhaa toivoa paremmasta lopputuloksesta joka romautti vieläkin korkeammalta ja teki asiat pahemmaksi. Miksi uskoinkaan asioihin oman järkeni vastaisesti?!?!



Tästä on nyt vaikea päästä yli ja koota uskoa itseeni, vaikka tiedän että olen ihan kick ass tyyppi ;-) mutta tuollainen hetken lipsahdus omasta muotista ja luonteesta huonoin tuloksin jotenkin horjutti perusteita aika lailla. en voi kuvitellakkaan millaisissa kantimissa henkisesti ja fyysisesti pahoinpideltyjen naisten itsetunto onkaan, jos " vain" valehtelusta mä meen näin pahasti pihalle kuin lumiukko. Sitä rupeaa epäilemään itseään, jaksamistaan, luonnettaan, lujuttaan oikein olan takaa ja omanarvon tunto on ihan kiemuralla. Mutta ehkä tällainenkin tarttee kokea kerran elämässä, toivottavasti vain kerran.



että samaa vuorisorataa täällä. tai eri vuoristorataa, mutta yhtä kiemuraista.



Hyvä että hoidat omaa jaksamista, olet tärkeä ihminen itsellesi ja lapsille. Mutta lapset kyllä saa tukea ja turvaa vähemmälläkin, yhdessäolo usein riittää, ja läsnäolo.



Itse nyt huomaan etten enää kauheasti jaksa selitellä ihmisille eroa, eli en oikein sosiaalisissa tilanteissa pyri juttuun uusien ihmisten kanssa. Meidänkin tilanne ja ero on jotenkin niin hassu että sitä saa sitten selitellä kamalasti, ja en oikein enää jaksa pitää smailia päällä ja vakuutella että kaikki on ok, vaikkakin välillä on tietty rankkaa. ekat puolivuotta sitä näköjään jaksoin, enää en. Mä onneksi pystyn jättämään työn toimistoon, eikä se sillai ota henkisesti voimille, ei tarvitse muiden ongelmien kanssa työskennellä. Ja jos joku yrittää työntää omia ongelmiaan mun niskaan, huomaan että hyvin päättäväisesti teen selväksi että no way hose, minä en rupea tekemään muiden töitä ja ongelmaisia ja tylsiä hommia, vaikka olisi hieman ylimääräistä aikaa, musta ei tod tule mitään roskista taikka muiden tukipilaria. jos antaa pikkusormen, se vie koko käden. sen olen nyt ainakin oppinut



Olisiko teidän liitossa taikka työterveyslääkärillä neuvoja kuinka jaksaa työssä jos oma elämä on sekaisin? Kuinka pitää etäisyys taikka taata oma jaksaminen.



Kyllä just kavereista huomaa että välillä rutto=eronnut .... ehkä ne pelkää että se tarttuu ja niiden elämä tekee saman käänteen, jos kerran mullekkin niin kävi ja kaikkien hankaluuksien ja haasteiden jälkeen, kun vihdoin elämä näytti hyvältä ja oltiin siinä pisteessä mihin ponnisteltiin niin kovasti, niin sitte me erotaan ...!!! aluksi ihmiset olivat todella hyvin mukana ja tukena, mutta yht' äkkiä pikkuhiljaa tunnelmat ovat muuttuneet ja yhteydenotot harventuneet, vaikka tiedän, että en erosta taikka sellaisista asioista jauha ja pura yhtään kun on kiva sosiaalinen tilanne, en itsekkään halua ottaa asioita esille kun melkein kaikki muut ovat pariskuntia ja lähipiirissä tulossa monet häät tänä vuonna, en halua pilata omaa enkä muiden tunnelmaa, haluan vain nauttia elämästä ja olen aidosti iloinen muiden onnesta . Ehkä sekin on sitten luonnotonta, en tiedä. tai ehkä olisi jo pitänyt löytää uusi ettei tule jotain hylkiön leimaa.-... en tiedä, ja ei tämä oikein haittaakaan, välillä on vain vähän paaria olo, mutta olkoon.

Luulin että ero olisi minulle helppoa yli kymmenen vuoden vaikean suhteen jälkeen. Mutta eipä vaan olekaan. Suru raastaa ja ikävä kaihertaa. Mustasukkaisuus velloo. Tunnen syyllisyyttä ja häpeää tästä suuresta epäonnistumisesta. Vaikka kaiken piti eron jälkeen olla hyvin, niin silti vielä sattuu. Tutustuttiin vähän yli parikymppisinä. Meillä oli aluksi erittäin intohimoinen suhde ja tunsin olevani oikea prinsessa tälle miehelleni. Aika nopeasti tulin raskaaksi ja saimme ihanan lapsen. Alusta asti oli ongelmia miehen alkoholinkäytön kanssa. Tai aika äkkiä sain ymmärtää, että MINUN ongelmanihan se oli. Mies vietti paljon aikaa kavereiden kanssa ja viikonloput kuluivat baareissa. Odotin aina kotona ja ikävöin (ja usein olin ihan raivonakin). Kun mies tuli kotiin hän oli niin kännissä, että sammui sohvalle...jos tuli kotiin. Hoidin lapsen, kodin ja työni. Saatiin vielä kaksi lasta lisää. Vaikka välillä oli myrskyisää niin rakkautta kuitenkin riitti. Ei koskaan pystytty keskustelemaan asioista oikein kunnolla. Minä ehkä syyttelin ja nalkutin, mies paiskasi oven perässään kiinni ja lähti taas ryyppäämään koska sai hyvän syyn. Seuraavan kerran kuulin hänestä parin päivän päästä. Tällaista rataa elämä meni yli kymmenen vuotta. Lopulta sain tarpeekseni ja hain avioeroa. Harkinta aikana kuitenkin asuttiin yhdessä ja käytiin jopa parisuhdeterapiassa. Mikään ei tänä aikana muuttunut. Mies aloitti uuden suhteen tänä aikana. Mies muutti omaan asuntoon. Ärsyttävintä tässä on se että mies vaan porskuttaa. Nyt on niin ihana ja ymmärtäväinen nainen ja paljon nuorempikin. Minä olen ollut täysin yksin lasten kanssa, mies tapetoi jo uuden naisen kanssa ensimmäistä yhteistä asuntoaan. Virallinen avioero ei ole vielä edes astunut voimaan.