Miten selvisitte erosta?

tunteet tulevat yllättävinä hetkinä, onneksi sait pysyttyä rauhallisena ja tyynenä sen vaikean ajan, nyt tosiaan voit sanoa että kaikkesi yritit etkä menettänyt hermojasi. Nyt on uuden kohtaamisen aika ja sen ajatuksen kohtaamisen aika että se toive-elämä ei sellaisenaan ole enää olemassa. Tottakai viha, suuttumus ja katkeruus tulevat kuvaan, mutta antaa tulla, saa ollakkin v*ttuuntunut tollaisen kokemuksen jälkeen. (olisi aika laimea ja tunteeton jos vaan olan kohautuksella tuollaisen voisi ohittaa.... mielestäni siis)



ainakin sinulla on järki päässä ja sydän paikallaan, nyt vaan tarvitaan aikaa, aikaa ja uskoa tulevaan. Kyllä se toivetulevaisuus siellä on, mutta sitä ei vielä tiedä millainen :-) !!!



Itse uskon, ja jopa vaikeinakin hetkinä yritän sitä itselleni muistuttaa, että kaikella on tarkoituksensa ja nokka kaakkoon ja silmät auki ja jotain hyvää sieltä tulee kun on tullakseen. Päivä kerrallaan, ja viikot ja kuukaudet humahtaa siinä sivussa ja ne onnen tunteet tulevat pikkuhiljaa taas mukaan kuvioihin.



Kohta jo vuoden eron jälkeen alan tuntea taas ihan uusia tunteita, uudenlaista pettymystä siitä että lapsi kulkee kahden kodin väliä ja puhutaan isin kodista ja äidin kodista, mutta kait siihenkin sitten tottuu. Ensin olin vain iloinen siitä että näkyviä ja pahempia traumoja ei tästä pojalle tullut, mutta nyt se on alkanut huolestuttaa ja harmittamaan, että tällästä tämä elämä, minun ja etenkin minun lapseni elämä sitten on. Eikä tämä todellakaan ollut ikinä korteissa minulle. Tälläisiä oivalluksia joita sitten pitää sulatella ja oppia hyväksymäänt tulee varmaan vielä pitkän aikaa.

Melkein 21 v oltiin avoliitossa exän kanssa ja 4 lasta. Liitto ollut lopussa jo pitkään. Miehen käytös muuttui keväällä ja epäilin suhdetta, mut ei myöntänyt. Kaksi kuukautta sitten käräytin exän suhteesta: tutkin kylmästi mitä sen kännykästä löytyy. Sieltähän sitten paljastui koko sotku. Laitoin ukon pihalle. Alussa olin vihainen itselleni, että saatoin olla niin sinisilmäinen ja nenästä vedettävä. Itkujakin tuli, mutta nyt vasta 2 kuukautta eron jälkeen olo on mahtava ja elämä hymyilee. Olen koko suhteen ajan hoitanut koko huushollin ja lapset enkä mieheltä apuja saanut puhumattakaan mistään hemmotteluista, joten en osaa niitä kaivatakaan. Lapsetkin sanovat, että eihän tässä ole mikään muuttunut. Nyt kun sais vielä raha-asiat sujumaan, niin mikäs tässä. Parempi ero kuin kamala yhteiselämä.

Kyllähän Lontoomami olet oikeassa siinä, että kaikella kai on tarkoituksensa. Minä ainakin yritän välillä miettiä, mitä tästä voisi ja pitäisi minun oppia - ja olenkin keksinyt monia asioita: älä enää alistu miehen elämän alle, vaan elä myös omaa elämääsi (jos joskus uuden parisuhteen löydät), puhu asioista (vieläkin enemmän?)... Niin...



Jotenkin olen ajatellut, että sitä kai pitäisi oppia nauttimaan elämästä niin paljon sinkkuna, yh-äitinä, että ei kaipaakaan ketään rinnalleen, sitten vasta jos joku sen jälkeen tulee kumppaniksi, voi oikeasti aloittaa suhteen ilman menneisyyden taakkoja. Mutta koetapa tässä löytää aikaa harrastaa kivoja juttuja (teen 11h työpäivää ja heti kun töistä kotiin tulen haen tytön isältään ja vietän sen pari tuntia ennen hänen nukahtamistaan - ja vaivun itsekin nääntyneenä sänkyyn. Ja sitten huomenna sama kuvio...), tai käydä kampaajalla tai hierojalla tai... Kun nyt edes löytyisi se oma koti lähempää työpaikkaa, niin työpäivä lyhenisi normaali kahdeksaan tuntiin ja silloin voisikin illalla viedä lapsen hoitoon ja lähteä vaikka lenkille - jos olisi sitten joku, joka toista katsoisi...



Oikeasti en kyllä yhtään valita sitä, että lapsi rinnallani on! Kun nytkin katson häntä nukkumassa, en voi olla kuin pohjattoman onnellinen siitä, että tuossa toinen tuhisee. Siinä toive-elämässäni vain näitä onnen tunteita ja arjen pyörittämistä oli jakamassa toinenkin aikuinen. Mutta ei enää. Se katkeroittaa. Tai voi katkeroittaa. En halua olla katkera, enkä vihainen, haluaisin vain päästä rauhalliseen olotilaan.



Minäkin olen ollut helpottunut siitä, että tyttö tuntuu selvinneen erosta iloisena ja reippaana. Menee mielellään isin ja " tädin" luo, hoitopaikkakin, johon jouduin hänet laittamaan (kun olin ajatellut olla kotona vielä yhden vuoden, mutta nyt se ei taloudellisesti ollut mahdollista) on ollut toisen mielestä yleensä ihan kiva paikka. Mutta voin hyvin kuvitella lontoonmamin tarkoittamat tuntemukset, kun lapsi elää normaalia elämää, jossa on isin ja äidin koti ja omassa mielessä on kuitenkin se oikeasti paras vaihtoehto siitä yhdestä yhteisestä kodista.



Jotenkin huomaan kaipaavani oikeaa aikuista rinnalleni. Ja nyt en edes tarkoita välttämättä miestä. Minusta olisi ihanaa, kun löytyisi joku yh-äiti, jonka kanssa voitaisiin iltaisin viettää aikaa, lapset viihtyisivät keskenään ja tarvittaessa voisimme päästää toisen hetkeksi kampaajalle tai vastaavaa. Ystävät ovat kyllä tavallaan tukena, mutta harva oikeasti ymmärtää, miltä tämä tuntuu. Jos heillä on omia lapsia, tuntuu, että ei viitsi mennä vaivaamaan heidän kiireisiä iltojaan ja perhe-elämäänsä (vaikka kai sitä voisi). Olisi vaan ihanaa, kun olisi oikea ystävä, joka tietäisi täsmälleen, miltä tuntuu, kun sanon, että nyt itkettää ja pitää käydä yksin ulkona tai joka oikeasti pitäisi hyvänä ajatuksena vuoroiltoja kerran viikkoon, jotta kumpikin vuorollaan ehtii jumppaan... Kai niitäkin ihmisiä on, mutta sellaisen löytäminen on vaikeaa - tutustuminen näin aikuisella iällä on muutenkin vaikeaa... Ja kunhan nyt edes tietäisi, missä aikoo kuukauden päästä asua!

Hei vaan..



itse tässä mietin, että miten jaksan, miten selviän... ero tulossa miehen kanssa.. väkisin.. tiedän että elämäni varmasti helpottuu yksinäni, mutta silti mieltä raastaa monet kysymykset:



-miten voin antaa miehen olla isä lapselle, jota kohtaan ei ole osoittanut välittämistä ja vastuuta?

-miten kestän ajatuksen miehestä toisen naisen kanssa jonain päivänä?

-saanko itse ikinä mitään kontaktia miehiltä, kun minulla on jo lapsi?





pahimmalta tuntuu ajatus siitä että pitää antaa miehelle lapsi vaikkapa jouluksi, vaikka mies ei ole ikänä osoittanutkaan kiinnostusta lastaan kohtaan! Voiko näitä tapaamisia mitenkään " rajoittaa" ? tietysti isällä on oikeudet, valitettavasti... mutta?



tilanne siis se, että mä olen jäämässä yksinhuoltajaksi jo ennen kuin lapsi on syntynytkään... :( itken päivittäin miten voi olla noin vastuuton mies joka silti kehtaa tulla sanomaan olevansa isä.. luuleeko se että isä voi olla ilmaiseksi ? että hän on hyvä ja välittävä isä... mua loukkaa jo nyt, että miten se edes kehtaa...



masuvauva siis täällä... ja tiedossa yksinhuoltajuus... miten sitä selviää eteenpäin.. ?

jos kerran jäät yksin jo ennen kuin vauva on syntynyt, käy vaikka jo etukäteen juttelemassa lastenasioiden hoitajan (taikka onko se nyt lastenvalvojan) paikkeilla ja kysele eri huoltajuus vaihtoehdoista. Vaikka mies tunnustaakin isyyden, ei häntä tarvitse merkitä huoltajaksi. Jos isää ei kerran kiinnosta, haet heti vaan yksinhuoltajuutta.



Meillä on vierallisesti ollut alusta asti yksinhuoltajuus minun nimissä, vaikkakin isyystunnustettiin ja yhdessä oltiinkin lapsen ekat 4 vuotta. Nyt meillä on käytännössä yhteishuoltajuus, vaikka edelleekin virallisesti minulla yksinhuoltajuus. Näin isä saa osallistua ja saadaan asiat sovittua, eikä tarvitse ruveta rettelöimään.



älä niitä tulevia jouluja mieti, sanot napakasti oman mielipiteen jos tulee riitaa tapaamisista, etkä anna periksi. kaikki asiat voi sopia ja keksiä sopivia ratkaisuja, ei kaikki tarvitse mennä aika oppikirjojen " joka toinen vkoloppu ja joulu" ohjeen mukaan. Voihan myös miehen aito kiinnostus omaa lasta kohtaa olla positiivista ja aktiivista syntymän jälkeen, vaikkakin sitä ikuisena kyynikkona epäilenkin. mutta myös ikuinen optimisti olen, ja tiedän että asiat järjestyy aina parhain päin.



Otat vaan selvää omista oikeuksistasi äitinä ja naisena, sekä mitä tukea teidän pikkuperhe tulee saamaan. -ei kait tämä lapsen saaminen olisi naisille langennut, ellei me sitä yksin hedelmöityksen jälkeen pystyttäisi hoitamaan :-) !!

Siis olis jo pari viikkoa sitten pitänyt heti löytää tänne!Jotenkin niin lohdullista lukea näitä tekstejä.

Oma suhde kaatui lopullisesti kaksi viikkoa sitten.Miehellä oli toistamiseen jotain suhteen ulkopuolisia virityksiä ja jäi kiinni.Se oli sitten siinä.Oli kuulemma miettinyt jo jonkin aikaa että haluaisi erota.Eipä sitten ollut saanut sanotuksi,v**un kiva!!Heirin seuraavana päivänä pihalle.

Meillä on kaksi lasta,molemmat vielä hyvin pieniä.

Välit meillä vanhemmilla on päällisinpuolin hyvät,en kaikesta huolimatta halua alkaa tappelemaan,vaikka mulle tosi sikamaisesti tehtiinkin.Lasten etu ennen kaikkea.



Lontoonmamin aikaisempi kirjoitus oli kuin omasta päästäni.Se on niin väärin,että mies lähtee pois,on suorastaan helpottunut tilanteen ratkettua(meidän tapauksessa vielä uusi ihastus odottamassa),ja jättää minut keräämään itseäni,elämääni ja kaikkia sirpaleita sekä kantamaan päävastuun lapsista.

Onneksi osallistuu kyllä lasten hoitoon ja käy hoitamassa heitä meidän kodissamme,oma koti sillä vielä saamatta.



Tuntuu että tekstikin on niin sekavaa tän kaiken keskellä,välillä aina miettii että onko aivan sekoamassa,kun yhdellä hetkellä jaksaa laste kanssa,nauraa,hoitaa työt ja juttelee ystävän kanssa hyvinkin analyyttisen järkevästi tilanteesta.Seuraavalla hetkellä romahtaa,itkee lattialla maaten tunnin eikä kykene mihinkää,tuntuu vain kun joku istuisi rintakehän päällä eikä henki kulkisi kunnolla.

Ja sen toisen naisen ajatteleminen tekee juuri nyt ehkä kaikken kipeintä.Se on vaan niin äärettömän nöyryyttävää..



Vaikka kuinka yrittäisi ajatella,että parempi näin ja kyllä se tästä,ei se vaan onnistu....

Meillä mies halusi eron, ei kuulemma tunne mua kohtaan enää mitään. Viikko, jonka aikana harkitsi asiaa, oli mulle vaikea. Oksensin kaiken, mitä söin enkä nukkunut ja kävelin ja kävelin ja kävelin vain. Miehen ilmoitettua olevansa asiasta varma, siis että haluaa eron, mulle iski helpotus; tiesin, mihin valmistautua, mitä tehdä, miten toimia, miten lohduttaa vanhempia ja anoppia ja huolehtia lapsista. Mies asui ja asuu edelleen minun ja lasten kanssa. Olin ja olen vahva, hoidin ja hoidan kaiken, kuten ennenkin. Eilen mies teki tarjouksen eräästä asunnosta, tekee kaupat torstaina ja muuttaa viimeistään kuun puolenvälin paikkeilla. Ja nyt alkaa mun voimat loppua. Olen viimeisen kuukauden aikana itkenyt kerran tai kaksi, olen käynyt töissä kuten ennenkin jne. Nyt tuntuu, että voimat loppuu. En saa nukuttua, en jaksaisi aamuisin nousta, outo kuvotuksen tunne koko ajan, joka puolelta särkee ja pakottaa ja kärsivällisyys ja pinna on aika minimissään. Itku ei tule vieläkään, koko ajan palelee. Valvon yömyöhään kaikkea turhaa puuhaillen, ettei tarvitse pyöriä unettomana tyhjässä sängyssä, yöllä heräilen itsestään ja siihen, että lapset tulevat viereen, eivät tunnu pääsevän tarpeeksi lähelle, joten melkein kiipeävät päälleni nukkumaan. Mulla on ystäviä ja kavereita ja käyn mt-toimistossa juttelemassa, mutta mikään ei riitä. Haluan vain mieheni, haluan hänen syliin ja kainaloon ja halata ja suukotella ja vakuuttua siitä, että tämä kaikki on vain pahaa unta.

En tunne mitään. Lapset on ainoat, ketä tiedän ja tunnen rakastavani, heiltä saan enemmän voimia kuin mitä he vievät, heidän kanssaan koen olevani onnellinen. Mikään muu ei tunnu juuri miltään.

Millon tämä loppuu? Milloin elämä alkaa taas tuntua omalta? Tiedän, että selviän, olen selviytyjä- ja taistelijaluonne, mutta tämä sisäinen tyhjyys ja yksinäisyys on kauheaa.

Mulle eräs lääkäri selitti asiaa kun menin valittamaan kaikenlaisista oireista (vatsan kouristelusta, päänsärystä, huimauksesta etc) ja purskahdin itkuun kesken kaiken ja lääkäri rupesi kyselmään että mitä elämään muuten kuuluu, ja tietty nämä kaikki muutot, ero ja uusi työ ym muut " kivat" stressitekijät tuli esille. Itse sanoin että nyt olo on hyvä verrattuna siihen epätietoisuusaikaan eikä päätä kiristä kun kerran ratkaisu on tehty ja tiedän missä mennään, asioiden pitäisi olla tavallaan ihan kunnossa, mutta fyysisellä puolella asiat rassaa ja voimat ja mehut on ihan finaalissa.



Lääkäri sanoi että olen elänyt stressissä niin kauan että kroppa on käynyt stressillä ja adrenaliinilla, että asiat on saanut hoidettua ja töissä käytyä, mutta nyt se on loppu kun ratkaisu on tehty, ja kroppa reagoi adrenaliinin loppumiseen ja pahanolo, päänsärky, huimaus, tajuton väsymys ym ovat merkkejä siitä. En sitten tiedä kuinka tieteellisesti paikkaansa pitävä selitys tämä on, mutta sain onneksi huilattua pidemmän jakson kohta tämän jälkeen ja olo helpottui kokonaisvaltaisesti. Ihan samanlailla taisteiljaluonne olen, mutta olen oppinut antamaan aikaa ja lepoa itselleni enemmän, ja sellaisia heikkoja hetkiä jolloin itsesääli valtaa mielen. Mutta niistä hetkistä on sitten " herättävä" ja mietittävä muita juttuja, muuten jää rämpimään pohjamutiin, eikä sellainen ihminen joka ei sinua rakasta, ole sen arvoinen. Olen ruvennut syömään terveellisesti että jaksan paremmin, näen säännöllisesti ystäviä jotta elämä jatkuu, laitan rahaa naamioihin ja kampaajalla käyntiin sen mitä ennen kulutin ehkä johonkin muuhun, jotta kroppa ja mieli pysyvät mahd hyvässä olossa.



Ajan kanssa kroppakin tasoittuu ja pääkoppa tasoittuu ja sydänkin tokenee, mutta kait ne " vieroitusoireet" on käytävä läpi joka tasolla ennenkuin helpottaa. Jatka vaan avun pyytämistä muilta ihmisiltä, arjenkin asioissa ja etenkin lasten kanssa, se helpottaa sen kumppanin haikailuun ja sitä fiilistä etä ei pärjää taikka enää jaksa- ja että olisipa se tyyppi siinä joka lohduttaa ja halaa ja sanoo että kyllä tää tästä.



Ja kyllä se siitä, se vaan menee nyt eri kaavalla kuin asiat suunnittelit ja luulit niiden tapahtuvan, se tulevaisuus ei enää ole olemassa, mutta toinen hyvä tulevaisuus on varmasti jonkun kulman takana, siihen pitää vaan uskoa!

Kiitos viestistäsi.

On jotenkin vaikea myöntää itselleenkään sitä, että tämä oikeasti ottaa koville, paljon kovemmalle, kuin mikään tähänastisista kokemuksistani. Ja toisaalta ihmettelee, että kun ei tämä tunnu missään. Ja kun tuntuu sittenkin, maailma järkkyy. Ihme vuoristorataa, mutta tätä kai tämä tulee vielä jonkin aikaa olemaan, ennen kuin alkaa helpottaa. Ja uskon, että jonain päivänä tosiaan alkaa helpottaa, vaikkei nyt siltä tunnu.

Vierailija kirjoitti:

heippa vaan kaikille pitkästä aikaa!

RikiT: oma exäni sitten uutena vuotena kosi tyttöystäväänsä ja ovat menossa naimisiin "sitten joskus myöhemmin" ... ex vaan välillä käy vieläkin (2 vee erosta) vonkaamaan ja kovasti halittelemaan, koska kuulemma 7 vuotta yhdessä ei niin vaan pyyhitä vois, ja vieläkin fantasioi seksistä ym ym bullshit. Kuulemma tilapäisen hulluudeen puuskassa kosi ja tuskin menee naimisiin ja jne jne. Itse voin vaan todeta että: "eipä voisi vähempää kiinnostaa, suosittelen vaan että selvität itse omat tunteesi, mä olen done and dusted, mun elämä jatkuu ja en tod halua sua sun valeita ja pettämisiä siihen." Kysyin kerran että ei kait nyt onnellisesti kihloissa oleva mies kähmi ja pussaile muita naisia, mutta se on kuulemma eri asia kun sen tekee exälle .... raukka parka vieläkin ihan sekaisin omien valeidensa kanssa - ja olen entistä onnellisempi, että mä en ole enää se hölmö joka uskoo niitä lurituksia, hyviä aikeita ja taivaanrannan maalailuja. Muista! että aina se kodin leikkiminen uuden naisen kanssa ei sujukkaan niin hyvin ja kulisseissa voi kuohua aika laillakin heidän välillään.... vaikka ulospäin, ja ETENKIN sinulle annettaan sellainen kuva että ruusuillahan täällä vaan tanssitaan uusioperheen tahtiin. No way, älä usko!!!

Alussa muakin kyrsi aika kipeästi tuo "perheen leikkiminen" mutta nyt mä olen aidosti iloinen siitä että lapsella on joku joka leikkii sen kanssa myös isin kotona!!! ja meillä on samat säännöt kummassakin kodissa, ja niitä noudattaa myös uusi tuleva äitipuoli. aika kovalla nootilla tein sen selväksi että mun lasta kasvatetaan tietyllä tavalla, taikka se kasvatus siirtyy mulle kokonaan. Asumme monikulttuurisessa maassa, poika on nyt 3-kielinen ja sukulaiset asuvat etäällä, eli yhtään 3nnen henkilön kasvatusajatuksia ei enää tähän soppaan lisätä. Aika monet tappelut siitä on käyty että kuinka paljon minulle kuuluu mitä he pojan kanssa puuhaavat, minkälaiset säännöt ovat isi kotona, ja missä reissaavat, mutta en ole antanut periksi ja nyt tämä sujuu kohtaisen hyvin eikä tarvitse enää vääntää kättä. Myönnän, että välillä olen aika kova kontrollifriikki, mutta mä tiedän että jos homma leviää käsiin, niin mä olen se joka korjaa jäljet, sen takia haluan tietää suht tarkkan että missä mennään, ennenkuin opin taas luottamaan. Exäkin sen tietää ja on alkanut sen oppimaan (tosin todella hitaasti) että jos on avoin ja rehellinen niin minäkin otan asiat paljon coolimmin. (mulla välillä tosiaan lähtee mopo käsistä, ja suutun kunnolla jos asioista ei sovita kunnolla ja homma toimi :-// ) mutta olen myös antanut itselleni luvan purkaa tunteita ihan reippaasti, etenkin jos petyn exän venkoiluun tai valehtelemiseen.

Kävipä tässä mennä viikonloppuna niinkin, että ex vei minut lounaalle ja drinkeille vaihtamaan kuulumisia ja pohtimaan tällä hetkellä vaikeaa lastenhoitotilannetta tarhan jälkeen, kun "tuleva vaimo" sillä aikaa leikitti lasta.

Nyt sulla on mahdollisuus löytää se kunnollinen mies, joka ei halua leikkiä mitään, vaan todellakin haluaa olla sun kanssa ja jolta löytyy selkärankaa kohdata myös vastoinkäymiset. Sekin olisi mennyt sivusuun jos olisitte pysyneet yhdessä!

meillä poika oli about 3 kun erottiin, ja päädyttiin joka toinen viikonloppu ja ma-ti illat isällään. se toimii vieläkin ihan hyvin, sillä tavalla poika ei joudu olemaan toisesta vanhemmasta erossa viikkoa. Aika varmasti ikävä iskee siinä välillä muuten. Meillä on myös käytöss reissuvihko johon kirjataan suurinpiirtein että mitä tehtiin viikolla ja viikonloppuna, ettei tule esim vietyä lasta eläintarhaan kahtena peräkkäisen viikonloppuna ja kumpi on ostanut tarvikkeita tai käyttänyt parturissa/lääkärissä jne, kirjotetaan tulevat lomat ja matkasuunnitelmat etukäteen... se toimii todella hyvin, ei tartte kysellä perään niin paljoa.

Katkeruudesta voi päästä nopeammin eroon kun ajattelee miestä mahdollisimman vähän. hmmm. tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Ajan kanssa senkin oppii ja oman elämän ja ihanan uuden tulevaisuuden suunnittelu auttaa asiaa, oman talon (sen jonka se uusi ihana mies sulle rakentaa :-) pohjapiirrosten miettiminen - sen hyvännäköisen kaverin, joka hymyili sulle kaupassa, muistaminen - hauskan tyttöjen illan, jolloin olet maailman paras kokki ja emäntä jota kaikki ihailevat- suunnittelu - mitä tahansa elämän muita iloja kuin ne menneen suhteen vanhat hyvät hetket.

tulipas taas runoiltua, täällä mennään kesäinen päivä kerrallaan ja elämä on välillä toivottoman yksinäistä, välillä taas ihanan täyttä, kiireistä ja täynnä ihanuutta. :D

Terveisiä kaikille ihanille yh-äideille, ja miksei isillekkin jotka ovat jätetty tai petetty.

Voi kamala minkälainen ihminen olet... Ei ole ihme että ero tuli tuolla meiningilläsi.

Pitkää ja pitkäveteistä. Eikö mamit voisi tiivistää kirjoitelmiaan. Voin kyllä ymmärtää eronneita miehiännekin.