Miten selvisitte erosta?

Halipula, mulla on aika paljon samoja fiiliksiä. Asuin yli 5 vuotta keski-euroopassa paikallisen mieheni kanssa. Meille syntyi 2 vuotta sitten ihana tyttö siellä. Muutin tytön kanssa kahdestaan takaisin Suomeen vuosi sitten. Meillä on nyt 6 kk:n harkinta-aika menossa avioeron suhteen.



Suhteemme oli myös aika vaihtelevaa. Rakastimme toisiamme TOSI paljon alusta asti, mies oli uskollinen mutta emme kuulemma sopineet yhteen. Hän halusi erilaisen naisen. Meillä meni oikeestaan aika huonosti koko ajan lapsen syntymän jälkeen mutta en olis halunnut luovuttaa, koska se vauva-aika on mitä on. Hän kuitenkin luovutti, kuulemma ahdisti niin paljon. Hän oli myös paljon pois kotoa vauva-aikana, kavereiden kanssa, juomassa ym.



Minusta oli toisaalta ihana muuttaa Suomeen mutta yksin lapsen kanssa ei ole aina ollut niin kivaa ja helppoa. Muuttoni jälkeen soittelimme ja keskustelimme mieheni kanssa tosi usein, hän kävi täällä pari kertaa ym. Hänelle viime syksy oli tosi rankkaa henkisesti ja yritin tukea häntä. No, sitten yhtäkkiä joskus marraskuussa ei kuulunut sieltä enää mitään. Hän oli löytänyt uuden naisen, naisen jolla n. 5 v. lapsi.

Olen välillä tosi mustasukkainen ja inhoan heitä molempia. Onneksi ei tarvi nähdä usein. Näin sitä naista vain kaukaa ihan vasta kun kävin lomalla entisessä kotimaassani. Tuli ihan hirveä olo! Itketti niin hirveästi. Tämän loman jälkeen on ollut taas tosi kamala olo koko ajan. En jaksaisi käydä töissä ja muutenkin väsyttää ja masentaa. Pakko jaksaa eteenpäin. Minulla on jotenkin tosi vaikea päästää irti. Ei ole mitään kiinnostusta uuteen suhteeseen, eikä ole oikein aikaakaan etsiä kumppaneita. Miehelläni ei ollut muuta kuin aikaa etsiä uutta naista ja nyt hänellä on se. Kyllä ahdistaa.

Kiva lukea että on teitä muitakin.

vaikka se olisikin pikkumaista, niin kyllä mua ainakin nimenomaan just toi ottaa aivoon, että suhteen aikainen sikailu, ero, eron jälkeinen elämä jää aina naisten harteille fyysisesti ja etenkin henkisesti. Tuetaan miestä kun sillä on henkisesti vaikeaa, sitä minäkin tein lapsen tähden, ja sitten hei presto, uusi nainen on kainalossa ja elämä hymyilee ja miehen elämä jatkuun kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kun tavallaan taas jää itse kuin nalli kalliolle ja saa itse purkaa sitä eroa, sen syitä ja muuta sellaista. Mies vaan sanoo, että anna olla, se kuuluu menneisyyteen...



Kummasti nämä miehet kyllä löytävät rahaa ja aikaa omiin harrastuksiin, uran kehittämiseen ym asioihin, joihin tarvitaan kumminkin hiven järkeä ja suunnittelua, eli ihan pska puhetta että en tajua tai osaa, niitä vaan ei kiinnosta. ei kukaan voi pomolleen esim duunissa sanoa että " en tiedä" taikka " anna olla, se on mennyttä jo" jos tulee pskaa niskaa että on mokannut jonkun projektin esim.... että kyllä miehet osaavat, mutta ne vaan ei viitsi.



Mitä nopeammin sen tajuaa suhteessa että miestä ei kiinnosta leikkiä kotia just sun kanssa, sen kivuttomampaa se lähteminen ja unohtaminen on, tässä vaan vinkkiä tuleville eropareille. Me naiset vaan uskotaan, toivotaan ja yritetään, vastoin sydämen ja järjen ääntä - ja sitten romahdus ja epäonnistumisen tunne musertaa kaiken elämänilon ja tulevaisuuden toiveet alleen kun se perhekuva hajoaa.



Jos ei mies halua yrittää, niin miksi naisen pitäsi? miksi naisen pitäisi viedä eron partaalla oleva avio/avoliitto terapiaan ja hiellä ja verellä yrittää saada suhde toimimaan ja epätoivon vimmalla availla solmuja jotka solmittiin jo vuosia sitten ja ovat kasvaneet ylivoimaisiksi möykyiksi ajan kuluessa ja ongelmien hautautuessa ja uusien kasautuessa, jos toinen vaan odottaa perjantaita että pääsee frendien kanssa dokaamaan ja lukee asuntoilmoituksia?!?!?!? saako se terapeutti muka miehen näkemään sen arjen, suhteen realiteetin ja sen kumppanin jossain erikoisen kivassa valossa että mies tajuaa kuinka suuren onnen on heittämässä pois?! ei saa.



Kannattaa vetää syvään henkeä ja ruveta järjestelemään elämää uusille raiteille, että itse pääsee porskuttamaan mitä pikemmin, eikä tuhlata aikaa ja voimia kuolleen hevosen piiskaamiseen.



Olen parisuhdeterapian kannalla, mutta uskon myös että se pitää tehdä silloin kun ongelmat alkavat, eikä viimeisenä oljen kortena pelastaa suhde, etenkin jos toinen sitä ei halua. Silloin sitä rakentaa uudet toiveen ja tulevaisuuden pilvilinnat- viimeisen oljenkorren, jotka romahtavat sitten entistä korkeammalta ja kovempaa.



Nyt osaan antaa jo itselleni pikkuhiljaa anteeksi että odotin ja uskoin, sillä tein sen valinnan silloin että katsotaan tämä sitten katkeraan loppuun saakka, ettei vaan tarvitse sitten ainakaan enää jossitella tai muuttaa mieltä ja antaa uutta mahdollisuutta. vaikka se kirpaisi extra kovaa ja tässä on nyt mennyt paljon enemmän aikaa kuin luulin, niin tiedän, että eipähän tartte miettiä sitten enää asioita, jossitella, kuvitella, harmitella tai muuten pilata elämää vielä vuosien päästä vanhan suhteen takia. Kaikki mahdollisuudet ja oljenkorret on annettu, otettu ja käytetty, niitä ei enää ole, game over.



ei mullakaan vielä ole mitään haluja ruveta uuteen suhteeseen, mutta kyllä sitä huomaa että komeat miehet kumminkin jo kesän kynnyksellä kääntää pään ja etenkin jos itse ohikulkiessä käääntää jonkun pään, niin se saa hyvälle tuulelle koko päiväksi :-) kyllä sitä joku kesäheila olisi kiva, meidän erosta tulee kohta jo vuosi! sellainen kevytmielinen suhes....



rakkautta on joka paikassa ja välittämistä löytää ympäriltään muista ihmisistä ja paikoista, täytyy vaan uskoa tulevaan ja ottaa päivä kerrallaan, ja hakea apua masennukseen ja huonoihin fiiliksiin.



Mä olen myös aivan sen puolesta että niille miehille pitää kertoa/raivota miltä tuntuu, miksi niiden tunteita pitäisi säästää?! taikka miettiä että se exän itkuista piperrystä kerrasta toiseen, so what, jos miehen korvaa rupeaa särkemään, niin tekstarit on myös keksitty, ja sähköposti. Niillä ne niitä naisia jaagaa jo suhteen aikana, eron aikana ja eron jälkeen, saapahan maistaa vähän omaa lääkettään tässä kekseliään kommunikaation maailmassa.



Frau76:lle- itse treffasin kerran eronneen saksalaismiehen kanssa, joka joutuu kuulemma maksamaan ja elättämään exvaimon seuraavat 20 vuotta taikka kunnes ex menee töihin tai uusiin naimisiin... eli mua ei ainkaan houkuttanut yhtään mies jonka nettotuloista menee kolmannes seuraavat 16 vuotta exvaimolle, rakenna siinä sitten uutta perhettä uutena vaimona ja suunnittele lapsia, kun rahat valuu jonnekkin muualle ..... Sveitsissä on myös erittäin hyvä vaimoja suosiva erolaki, jolla itse ainakin löisin niin täysiä kun vaan pystyisin, sillä lapsen tulevaisuus on hyvä turvata heti alusta, se mies kun voi häipyä kuvoista pikkuhiljaa, perustaa uuden perheen ja yhtäkkiä nolla senttiä elatusmaksua kilahtaa tilille.... ! monille miehille se käyttöraha, ravintoloissa käyntiin, lomailuun, golffiin ym on niin rakasta että sen kautta voipi saada heitä hieman havahtumaan että kaikilla teoilla tässä elämässä on seuraamuksia, että ainakin hidastuu se porskutus.... ehkä pikkumaista taas minulta, mutta kun saavuttaa tietyn kärsimyksen tasapainon, se helpottaa omaa oloa ;-)

sulla on kyllä loistava asenne! Kiitos kirjotuksistasi!

Sveitsissä ollaan tosiaan aika ankaria miehille ero- ja elatusasioissa. En tiedä mitä olis kannattanut tehdä, mutta haimme kuitenkin eroa täällä Suomessa, tulee halvemmaksi. Mutta exä maksaa sveitsiläisittäin minimi-elatusta, joka on hyvä maksu Suomeen verrattuna.

Ja arvaa minkä tyhmän virheen mä tein!?!? Mä hommasin ne eropaperit ja laitoin kaiken alulle, koska exäni sanoi että hänen uusi naikkosensa ei halua seurustella naimisissa olevan miehen kanssa! Minä idiootti! Olis pitänyt vaan antaa exän hoitaa koko erohomma! No, enää en anna heidän vaikuttaa mun elämään, piste.



Enhän mä sitä ukkoa takasin enää ottais mutta ärsyttää vaan kun hän on päässyt niin paljon vähemmällä tässä koko hommassa. Niinkuin Lontoomami sanoit, miehet osaa livistää ja karttaa näitä vastuuasioita taitavasti, varsinkin perheasioita. Ei kaikki semmosia ole, mutta KUN/JOS erotilanne tulee niin näin siinä yleensä käy, että äidit ne kaiken hoitaa.



Että semmosta tällä kertaa...

Pitkästä aikaa ennätän pyörähtää koneella. Kiva kuulla muiden kuulumisia. Ja varsinkin Lontoonmami, olet ollut mielessä. :)



Mulle kuuluu tällä hetkellä aika hyvää. Jotenkin on alkanut tuntua, että ehkä tämä ero oli ihan paikallaan. Lasten puolesta tietysti harmittaa kamalasti. :( Mutta elämä sujuu ihan kivasti, pääsääntöisesti, vaikka pahojakin päiviä on.



Ja kevättä alkaa olla rinnassa, liekö sekin toipumisen merkki... ;)



Nyt on ihan pakko mennä nukkumaan. Palaillaan. Ja pidetään ketjua ylhäällä. :)

mietinkin jo että mitä sulle WV kuuluu, joko on pitänyt arki kiireisenä taikka mennyt aika peittojen alla masentuneena, eli tosi kiva kuulla että kevättä rinnassa ja ajatukset ovat positiivisilla urilla :-) !!! niin se elämäkin sitten asettuu positiivisille urille vaivihkaa.



Miten se töihin paluu sujui?



Mulla oli kevättä tossa jo vähän muuallakin viime viikonloppuna ;-) ja nyt on tietty hymy korvissa. Mukava kahden aikuisen tapaaminen, puolituttu kylläkin, ettei sentään ihan umpimähkään tempaistu. Ei tästä mitään vuosisadan romanssia kehity, mutta mukava taas kutitella rintakarvoja 10kk tauon jälkeen !! kaikki meni hyvin kun itseltä tuntui siltä että on valmis, ja hänkin eronnut+lapsia, että molemmat aika samalla aaltopituudella asioiden ja elämän suhteen.



Suosittelen lämpimästi, kun siltä alkaa tuntumaan että elämässä tarttisi olla jotain hauskaa äidillekkin, rohkeesti vaan härkää sarvista! (se oli ihan yhtä empivää alussa kummallekkin, mutta se vanha sanonta fillarilla ajosta pitää paikkansa ... ;-)



Exäkin tuntui aistivan että jotain oli tapahtunut kun toi pojan mulle, ja yritti kovasti udella ja soitteli milloin milläkin tekosyyllä perään muutaman päivän.... siinähän ihmettelee!



Frau76- joo, aika idioottimaisesti tehty, täytyy sanoa :-) , mutta saitpahan pitää paremman kontrollin ja asiat ainakin hoitui ja pääset jatkamaan elämää- eli turha sitä ainakaan surra. Täällä ensimmäinen " sääntö" eroavalle naiselle on hankkia mahdollisimman kallis kämppä, mies kun joutuu sen maksamaan. Välillä tietty ihan näätää tehdä tollaista, etenkin kun kuulee sen tarinan toisen puolen, mutta joillekkin miehille se on ihan oikein. Mulla on vaan toisen käden tietoa, kun itse en ollut naimisissa kun erottiin, mutta kyllä ne tuhansia frangeja kuuluu maksavan exän ja lapsen elatuksesta.



Veikkaan kyllä, että yleisesti ottaen suominaiset arvostavat enemmän vapautta ja itsenäisyyttä kuin rahaa, etenkin jos ne menisi suht tasoihin, mutta kaikki raha täytyy ottaa minkä vaan saa irti, ja laittaa vaikka sitten lapsen säästötilille ajokorttia, opiskelua ym varten. Taikka matkoja isälleen, ja toisille juurilleen, jos isä ei niihin satsaakaan tulevaisuudessa niin paljoa.

Itse selvisin vain tekemällä käytännön asioita ja puhumalla paljon ystävien kanssa. Tosiasiassa liittomme oli aivan loppu ennen varsinaista eroa, joten ei ottanut koville.



vaikeinta oli kertoa erosta lapsille. Mutta muista, että lapset selviävät erosta, jos heitä tukee ja jaksaa vain kuunnella, eikä hauku toista osapuolta lasten kuullen. Maalaisjärjellä.



Hauskaa avautumista muuten aiheesta os. http://sexkidsrocknroll.blogspot.com

satunnaisia mutta säännöllisiä nollautumiskännejä/urheilua/matkaa/ mikä kullekkin sopii." Tämä kyyti on henkilökohtainen ja muut voivat olla tukena, mutta yksin se oma minuus on taas löydettävä.



se parempi näin tulee sitten paljon paljon myöhemmin omana oivalluksena, mutta sitä ajatusta päin voi pyrkiä pikkuhiljaa. Nyt vaan itket ja suret, mieliala vaihtelee hetkestä toiseen vielä ehkä kuukausia.



Omasta erosta on nyt jos vuosi, siis välillä tuntuu että jo vuosi, välillä tuntuu että vasta vuosi. Ja nyt vasta muutaman viimeisen viikon kuluessa on tullut se " huh hei, totta tosiaan parempi näin." ja nyt elämää oikeasti eteenpäin.



Vieläkin tottutelen hyväksymään ajatuksen, että joudun jakamaan lapseni elämän jonkun toisen kanssa lopun aikaa, varmasti jää hetkiä väliin ja kokematta, mutta olen myös huomannut että oma aikani pojan kanssa on jotenkin spesiaalimpaa kuin ennen, meidän välinen side on vahventunut aivan huimasti. ehkä se olisi vahventunut muutenkin pojan kasvaessa, en tiedä.



tällä hetkellä en edes osaa sanoa että haluaisinko uuden kumppanin, kun saa vuokran itsekkin maksettua ja jää pari lanttia käyttörahaakin, saan määrätä omasta tilastani miten haluan, ei tarvitse miettiä kuin itseä ja poikaa kaupassa käydessä, ym ym muit positiivisia arjen asioita. ehkä sekin halu ja tarve tulee sitten kun siihen on valmis ja sen aika on, odotamme mielenkiinnnolla. Toki kevytkenkäinen kesäkissa on vihdoin löytynyt ja se tuntuu kivalta, saa vähän pussailla lämpimässä kesäillassa, mutta ihan kiva että se pyykkää itse sukkansa :-)



Voimia!

Eli meillä takana 8,5 vuotta yhteiseloa ja erittäin onnellista aikaa kaikin puolin. Heinäkuun puolivälissä mies alkoi puhua epämääräisesti että ahdistaa ja tunteet ei ole enää ennallaan... kuun lopussa jo selvisi, että oli löytänyt itseään 10 vuotta nuoremman pimpulan! Seuraavana päivänä muutti pois kotoa ja seuraavalla viikolla posti toi jo avioeropaperitkin :(



Olin kuvitellut, ettei_kukaan_mies sentään näin pieniä lapsia jätä (6kk ja 2v5kk), mutta täältähän löytyi kohtalotovereita... Ja nimenomaan juuri tuo on minustakin se suurin vääryys, että mies pääsee kuin koira veräjästä, elää lohduttajansa kanssa uutta elämää ja toteuttaa itseään. Minä taas yritän selviytyä kahden lapsen ja koiran kanssa päivittäisistä rutiineista miten parhaaksi näen, mutta koskaan käsiä ei ole tarpeeksi. Omaa aikaa ei ole vielä oikein yhtään, mies kyllä haluaisi lapsia viedä mukaansa, mutta mä en ole valmis pienokaisiani antamaan sen bilehileen matkaan. En tiedä koska sitten... Ja vauva on vielä imetykselläkin, joten eipä ne viikonloput onnistuisikaan. Mies sitten käy silloin kun ehtii ja huvittaa, hoitamassa lapsia entisessä yhteisessä kodissamme, jotta pääsen edes välillä kauppaan tai lenkille.



Kyllähän sitä välillä miettii, että miksi hitossa just mulle kävi näin. Kun oli niin superhelppo ja onnellinen elämä olemassa, niin miksi se piti vaihtua yhdessä yössä tällaiseen työorjuuteen rahattomana ja vailla kovin ruusuista tulevaisuutta... Mun rakkaus kuoli yhdessä yössä, mutta toki ne ihanat muistot on jäljellä ja kaikki ne haaveet yhteisestä tulevaisuudesta. Lasten vuoksi tunnen musertavaa syyllisyyttä, he eivät koskaan tule muistamaan tai tietämään miltä tuntuu elää ydinperheessä... :(



Kaikesta huolimatta olo on vahva. Tuntuu, että tuli mitä vaan, niin kyllä mä kestän - jotenkuten ainakin. Ja mies on se, joka tässä häviää ja rankasti! Vaikka siihen menisi miten monta vuotta, niin kyllä se vaan jonain päivänä tajuaa miten paljon pienten lastensa elämästä menetti!! Ja ajatella, että moni mies antaisi taivaspaikkansa saadakseen olla jollekin isä. Ja tämä, joka sai, pitää sitten kuitenkin tärkeämpänä sitä omaa napaansa ja ikuisen nuoruutensa metsästystä. Surullista.



Tsemppiä naiset, kyllä me pärjätään !!



ariella

hei..



eli mies siis muttaa noin 600km päähän, ja tiedän että mahdollisuudet esim tapamisiin on noin 0,5-1 krt/kk.. tavallaan se on mulle sekä hyvä että huono.. pääsen toipumaan ukosta paljon helpommin kun tarttee olla tekemisis minimaalisesti.. toisaalta pelottaa jos se joskus muutaman vuoden päästä keksii jotain...tapella.. :(



yh:tta haen heti, ja tiedän et sen tuun saamaan.. voi nimittäin olla et ukko ei ees ensimmäisellä kerral jaksa raahautua tunnustamaan isyyttään..



osaatteko sanoa miten on elatustuki siinä tappaukses et lapsen isä on " tuntematon" ??

Kuulosti niin kovin tutulta. Tosin meillä tilanne on vasta viikon vanha, eli viikko sitten mies ilmoitti samalla tavalla haluavansa erota. Tunteet ovat kuulemma muuttuneet liikaa, ja kaiken kukkuraksi oli mennyt pettämään minua toisen naisen kanssa:(



Meillä on 3 alle 10-vuotiasta lasta, velaksi ostettu omakotitalo ja lisäksi olen ollut monta vuotta kotona lasten kanssa. Eli ymmärrettävästi joudun tässä todella pahaan pulaan. Enkä pysty käsittämään, miksi tämä tilanne on tämä. Mäkin pyöritän arkea ja hoidan asiat, niin kuin ennenkin, mutta sisältä olen niin rikki, etten tiedä kauanko kestän.



Tänään olen kertonut kouluun ja päiväkotiin tulevasta muutoksesta (nuorimmat olivat siis muutenkin palaamassa osittain päiväkotiin), ja selvittänyt muitakin käytännön asioita, ja siinä ohessa " popsinut" rauhoittavia, että pysyisin kasassa lasten edessä. He eivät vielä tiedä asiasta, koska haluamme ensin saada varmuuden mieheni muuton ajankohdasta ja siitä, mihin hän muuttaa. Asumme siis edelleen saman katon alla ja koetamme olla lasten kanssa ns. " normaalisti" .



Mulla aloitettiin samantien mielialalääkitys, koska olen sairastanut toistuvasti synn.jälk.masennuksen, enkä halua, että masennus pääsee nyt niskan päälle. Sain myös lähetteen psyk.sairaanhoitajalle keskusteluavun saamiseksi, mutta jotenkin sekään ei mua lohduta. Minulla on monta ystävää, jolle purkaa tunteita, mutta siitä huolimatta ahdistaa aivan älyttömästi. Tietysti on luonnollista, että näin lyhyen ajan jälkeen ei voi olla asian kanssa sinut, mut silti mietin, et voi kun joku tulis ja herättäis mut tästä painajaisesta ja äkkiä.

Voimia sinne kaaoksen keskelle. En jaksa ymmärtää, miten miehet voivat olla niin idiotteja (itsekkäitä!), että antautuvat avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen - ja sitten selittävät, että tunteet ovat loppuneet. Totta kai ne loppuvat, kun elämän täyttää uusi ja jännittävä ihminen. Siksihän avioliittovala annetaan, että enää ei anneta itselle lupaa ryhtyä toisten kanssa vehtaamaan!



Elämä on varmasti tällä hetkellä hirmuisen raskaan tuntuista. Aiemmista viesteistä voit lukea minun tarinani, ja muistan vieläkin, miten vaikeaa oli, kun piti luopua omasta elämästään ja antaa exän pitää kaikki, mikä oli ollut meidän. Minulla ei ollut rahaa, eikä haluakaan ottaa hoitaakseni omakotitaloaamme ja maksaa siitä exälle rahaa. Niinpä hän lunasti minut ulos. Mutta omasta kodista lähteminen, kun samana päivänä sisään kannetaan uuden naisen tavarat oli aika tragikoomista...



Tiedän, että ahdistus menee jossain vaiheessa ohi ja alkaa ahelpottaa. Minulla kesti vuoden - nyt on jo parempi olla kuin vuosi sitten... Mutta asioita, joita sinun kannattaa tässä vaiheessa asioita hoitaessasi miettiä:

-mieti, haluatko jatkaa asumista omakotitalossanne, vai haluatko etsiä uuden elämän ja uuden asunnon. Se on varmaan rahallisesti suurin ratkaisusi.

-muista pitää huoli kohtuullisesta elatusmaksusta: kolmesta lapsesta miehesi pitäisi maksaa ihan kunnon maksu - kysele sosiaalivirastosta, jos ette saa sovittua sopivaa summaa yhdessä. Minä saan lapsestani 300 euroa kuussa, mitään lakeja ei kai vieläkään ole elatusmaksun suuruudesta, mutta voisin kuvitella, että ainakin 500-600 pitäisi miehesi maksaa lapsistasi. (Jos tähän lasket mahdolliset kotihoidon tuet tms, voi ola, että voit silti jatkaa kotona olemista, vaikka eroattekin!)

-kunnasta saa varmasti aika nopeasti vuokra-asunnon, kun ilmoittaudut hakijaksi: yksinhuoltaja ja kolme lasta menee monen muun ohitse tärkeysjärjestyksessä.

-pane miehesi hoitamaan kaikki sellaiset asiat, joita et itse halua hoitaa: avioerohakemukset, osingonjaon viralliset paperit, sosiaaliviranomaisille soittamiset jne, sinun ei tarvitse hoitaa kaikkea, hänhän tilanteesta on vastuussa!!!

-jos haluat jatkaa vielä kotona olemista, ota selvää mahdollisista tuista. Jos et asunnosta saa paljoakaan rahaa (suuri velka ja sillä kuitataan osuutesi), niin saat varmasti ainakin asumistukea, ehkä toimeentulotukeakin. Jos palaat töihin, tarkista samoin sinulle kuuluvien tukien määrä, sillä tulorajoista riippuen saatat saada asumistukea myös töissä ollessasi.

-mieti myös, miten sinä haluaisit tapaamiset järjestää, haluatko vuoroviikonloput, vai tapaisiko miehesi lapsia arkisinkin. Mieti, mikä olisi sinulle parasta ja yritä saada sovittua asiat niin. Tapaamisoikeudethan merkitään myös viralliseen erohakemukseen, jotta ne on kirjallisesti sovittu. Meillä paperissa lukee, että " sovimme keskenämme tapaamisista" , sillä selvitin, että mahdolliset sopimuspäivät rajaavat vain minua - mieheni voi luistaa tpaamisista halutessaan, häntä ei voida velvoittaa hakemaan lasta luokseen, mutta jos minä en tee kirjoitetun paperin mukaisesti, niin minut voidaan asettaa syytteeseen. Nyt kun " sovimme asiat keskenämme" , ei mieheni voi suoraan vedota paperiin, jos jonain viikkona haluankin olla peräkkäiset viikonloput lasten kanssa vaikka mummolassa tms.

-pidä myös huoli siitä, että kotinne arvo osituksessa tyydyttää myös sinua, älä anna liian helposti periksi miehesi liian alhaiselle hinnalle (tai liian korkealle, jos aiot lunastaa asunnon itsellesi). Voit halutessasi vaatia vaikka talon myymistä, jos ei hinnasta päästä sopuun. Taas toisinpäin: jos haluat pitää talon itselläsi, esitä miehellesi sen arvo mahdollisimman alhaisena, vetoa hänen vastuuseensa ja vaikka mihin, jos ei ymmärrä antaa raha-asioissa edes myöten.

-jos haluat purkaa raivoasi johonkin miehesi tavaraan, tee se nyt, jos omaisuutta ei ole vielä jaettu! Minun olisi tehnyt mieli saksia miehelleni joululahjaksi ompelemani paidat ja muutama muu henkilökohtainen tarve-esine palasiksi, mutta olin niin " rauhallinen ja järkevä" , että en sitä tehnyt ja nyt jälkikäteen olen haramitellut, etten purkanut pahaa oloani johonkin hänelle tärkeään (rahallisesti arvottomaan) tavaraan. Kännykkä olisi ollut aika hyvä. Tai tietokone - sekin oli jo 10 vuotta vanha, mutta olisi ainakin hetken kirpaissut. (Sorry, vielä on pieniä katkeruuden tunteita jäljellä, kuten huomaat - älä missään nimessä yllytyksestäni rupea mitään hajottamaan, on varmaan viisaampaa yrittää hoitaa asiat rauhallisesti!)



Minusta voisitte kertoa lapsillenne tilanteesta jo nyt, he kyllä huomaavat, että teidän välinne eivät ole kunnossa ja on helpompaa, jos tietävät, missä mennään. Ehkä olettekin jo kertoneet?



Jaksamista!



MugSkab

...hyvistä vinkeistä ja ajatuksista.



Meillä tilanne on edennyt siihen, että lapsille kerroimme erosta viime viikolla, koska mieheni muuttaa perjantaina pois yhteisestä kodistamme. Hän haki kunnalta vuokra-asunnon, ja me jäämme tänne vanhaan kotiin, ainakin toistaiseksi. Tiukkaa tulee olemaan, mutta yritän ainakin sinnitellä taloudellisesti niin, ettei ainakaan tarvitsisi tähän samaan kaaokseen muuttaakin. Itseni kannalta olisi ehkä helpompi jatkaa elämää uudessa kodissa, mutta tämä talo on lapsille tärkeä ja turvallinen paikka (isovanhemmat asuu ihan vieressä), ja haluaisin säästää tämän talon heille. Minulla on alunalkaen ollut talosta suurempi osuus aiemman asunnon omistuksen vuoksi, joten pääsimme sopuun rahoista ilman, että joudun suoraan maksamaan miehelleni mitään. Velkoja jouduin tietysti ottamaan omiin nimiini.



Mies muuttaa siis tuohon vajaan 15 km päähän, ja on luvannut olla lasten elämässä mukana niin paljon kuin mahdollista ja niin paljon kuin minä " annan" hänen olla. Olemme sopineet, että näin alkuun hän tapaa lapsia mahdollisimman usein vaikka lyhyempiäkin aikoja, jotta he vakuuttuvat siitä, että isä ei häivy heidän elämästään. Hänen uusi " kotinsa" on siinä kunnossa, että ei sinne vielä voi lapsia ottaakaan ainakaan yöksi. Annamme heidän totutella ensin siihen, että isä ei asu täällä, ja sit pikkuhiljaa siirrytään niihin vuoroviikonloppuihin. Olemme jo sopineet, että hän on lasten kanssa yhden arki-illan, koska heillä on ollut yhteinen " harrastus" , jonka mies haluaa säilyttää jatkossakin.



Eli päällisin puolin asiat alkavat olla järjestyksessä. Mutta pään sisällä ne on totaalisen sekaisin. Olen kuitenkin hakenut itselleni apua, ja käyn keskustelemassa psyk.sairaanhoitajan kanssa. Käymme myös miehen kanssa yhdessä perheneuvojalla selvittelemässä, miten tähän tilanteeseen on päädytty ja miten pystymme jatkamaan tästä eteenpäin vanhempina.



Uskon kuitenkin, että elämä kantaa, niin itseäni kuin lapsiakin. Ja tukijoukkoja on ilmaantunut niin paljon, että olen aivan mykistynyt siitä. Tällä hetkellä elämä jatkuu yksi hengenveto kerrallaan, mutta suunta on kuitenkin eteenpäin. Mutta aikaa ja voimia tämä varmasti vaatii, sitä en edes yritä kieltää.

Hienoa, että miehesi on lähtenyt mukaan perheneuvojan luokse - se on hyvä, jotta voi itse saada selviteltyä asioita ja ehkä ammattilaisen avulla päästä nopeammin ylitse turhista syyllisyyksistä/syyttelyistä.



Minäkin kävin terapeutin luona muutaman kerran. Olin oikein tyytyväinen psyk.sairaanhoitajaan, hän oli ratkaisukeskeinen terapeutti ja oikeasti pani sanoiksi ajatuksia, jotka helpottivat eteenpäin menemistä. Esim. mitä oikeasti toivoisin mieheni sanovan tai tekevän, jotta oloni helpottaisi? - No, enpä oikein tiennyt. Sairastuvan tautiin, joka kuihduttaisi hänen pilinsä??? Tai: Sinulla on oikeus olla vihainen ja katkera, sinun ei tarvitse hymyillä miehellesi - vielä, ehkä sen aika tulee joskus, tai sitten ei - se riippuu monesta muustakin asiasta, kuin vain sinun " halustasi" hoitaa asiat hyvin. Mutta teki hyvää puhua asiantuntijan kanssa.



On varmasti hyvä, että saitte noinkin järkevällä tavalla ratkottua asumisjärjestelyt. Lasten kannalta on hyvä asua tutussa kodissa ja oikeudenmukaisuudenkin kannalta (anteeksi taas pieni katkeruus) on oikein, että se on se syyllinen osapuoli, joka joutuu muuttamaan. Kyllä sinä tästä vielä yli pääset.



Onko ositus jo tehty? Luultavasti, jos talokin oli jo jaettu. Sen tekemistä ei kannata viivytellä, ettei miehen " hyvä tahto" ala hiipua. Se kestää useimmiten muutaman viikon, jonka jälkeen alkaa syyllisen osapuolen päässä tietokone raksuttaa, että minähän menetän tässä rahaa, jos en laske tarkkaan... Ja sitten onkin vaikea saada asioita enää sujuvasti hoidettua.



Vuosi sitten olin aivan samassa vaiheessa eroamme. Muistan, kuinka minua ahdisti eniten se, että meidän hyvä suhteemme päättyi tällaisen idioottimaisen, lapsellisen ratkaisun takia. Minä olin pettynyt mieheeni ja katkera siitä, että hän saattoi pilata minun elämäni tällä tavalla. Nyt olen alkanut päästä siitä tunteesta vähän loitommalle. Olen jo huomannut monia asioita avioliitossamme, jotka alistivat minua, vaikka liittomme aikana en niitä kokenutkaan alistamiseksi. Olin onnellinen aina siihen päivään asti, kun mieheni suhde selvisi. Mutta nyt olen alkanut huomata, että ei hän niin ihana ja täydellinen ollutkaan, kuin ajattelin. Kaikki pettymykseni olikin kohdistunut siihen, millainen toivoin hänestä joskus tulevan tyyliin " kun kestän nämä poissaoloillat kavereiden luona, kyllä hän ensi vuonna sitten viettää aikaa minun ja lapseni kanssa" ... Pikkujuttuja, kun toiseen luottaa ja toista rakastaa, mutta jälkikäteen ajateltuna hirveätä minun hyväksikäyttöäni.



Mitä tuolla purkauksella ajan takaa on, että kunhan ehdit päästä shokista ylitse, niin koeta muistaa, että miehesi ei ollut täydellinen. Hänessä on ollut vikoja ja nyt niiden kanssa ei tarvitse elää. Nyt on mahdollisuus luoda omanlaisensa elämä.



Uskomatonta, mutta totta: tällä hetkellä en edes osaa kuvitella, miten saisin miehen (siis uuden miehen) sopimaan elämääni. Tottakai olisi kiva, kun olisi joku jakamassa arkea, mutta ihan rehellisesti sanoen: kun olen hoitanut lapsen nukkumaan, voin heittäytyä sohvalle lukemaan tai vaikka mennä itsekin nukkumaan, eikä minun tarvitse kävellä mieheni luokse ja " huomioida" häntä, kun koko illan olen ollut vain lapsen kanssa. Ihan oikeasti saan nyt tehdä, mitä itse haluan ja se on minulle uutta.



Koeta kaiken ahdistuksen keskellä huomata myös niitä asioita, jotka muuttuvat paremmaksi elämässäsi - kyllä niitäkin ihan varmasti on! Vaikka niitä onkin vaikea löytää ennen kuin aikaa kuluu...



MugSkab

älyttömän hienolta ja fiksulta miten olette hoitaneet tuon eron ja että suunnittelette tilannetta lasten kannalta yhdessä. Kaikista parasta oli lukea että ole itse käynyt terapiassa, ihan mielettömän hyvä juttu. ei mulla ole oikein mitään neuvoa tuohon lisätä, paitsi se että kärsivällisyyttä ja aikaa siinä tarvitaan. ja anna miehen huolehtia omasta elämästään, älä rupea sitä järjestelemään ja häntä neuvomaan taikka auttamaan, edes lasten hyväksi.



Mugskabia komppaan, en nyt kohta 2 vuoden yh elon jälkeen osaa kuvitella miestä elämääni, tai elämääni kyllä, mutta en asuntooni :-) se on ihana, rauhallinen, valoisa, mun ja pojan koti, monen yhteisen hauskan Ikea ja kirppari reissujen tulos, ja siellä määrään minä! :-)

Kummasti saan itse vaihdettua lamput, tehtyä veroilmoitukset ja soitettua tiskikoneen korjaajan... mitä nyt voisin kuvitella että joissain perheissä olisi miesten tehtäviä.



Poikakin vihjasi kyllä tossa männä viikolla että joskos se tiskikoneen korjaajamies vaikka haluaisi muuttaa meille! mistä lie ajatus putkahti pikku päähän, etenkin kun näkee isäänsä puolet ajasta! mutta hyvänä äitinä lupasin harkita asiaa, jos vaikka löytysi joku mies meille asumaan, tai edes aluksi yökylään :-))))))



noh, mutta voimia matkaan, uusi elämän tilanne kyllä pitää vuoristoradan käynnissä, mutta anna itkujen ja naurujen tulla kun ovat tullakseen.

Tulin tänne etsimään oikeaa palstaa, jonne vuodattaa sydänsuruani ja täällähän tämä keskustelu jo olikin. Kaikkine itkuineen ja yllättävine takapotkuineen, joita itse nyt juuri elän.



Mieheni aloitti 20 vuoden yhdessäelomme jälkeen suhteen toisen naisen kanssa viime kesänä, lapsemme ollessa 1,5v. Syksyn kynnyksellä aloin ihmetellä hänen muuttunutta käytöstään ja pakottamalla sain hänet myöntämään suhteensa (tosin siinä vaiheessa hänen mukaansa ei vielä ollut mitään tapahtunut, seksiä ei oltu harrastettu, eikä tämä nainen mitenkään liittynyt hänen haluunsa miettiä elämäänsä uudestaan - joopa joo).



Hän halusi " miettiä" elämäänsä - eli muutti naisen kanssa yhteen. Kuukauden päästä tuli takaisin kotiin " nyt oivaltaneena jotain oleellista elämästä" , joulua ennen lähti uudestaan luotani ja viikkoa myöhemmin palasi taas takaisin. Lopulta sitten tammikuussa vaadin häntä vastaamaan, aikoiko hän sitoutua minuun vai ei. Eikä hän osannut sanoa... Joten ajoin hänet ulos.



Kaiken tämän yrittämisen jälkeen tiedän, että olen tehnyt kaikkeni antaakseni suhteellemme mahdollisuuden, sitä en kadu. Silti kuitenkin nyt (3kk myöhemmin) olen alkanut itkeskellä ja ahdistua olemisestani. Minä mietin, miten epäreilua on, että minä elin onnellisena sitä toive-elämääni, jota halusin elää. Meidän suhteessamme ei edes ollut mitään vialla (hänenkään mukaansa), kun hän päättää puolestani hajottaa minun elämäni! Ilmeisesti lapsi vei sitten liikaa huomiotani, eikä hän enää ollutkaan kaiken keskipiste. Tosin nyt hän kyllä on jo laittanut minulle tekstarin, kuinka " voisin antaa lapsemme hänelle, jos on vaikea järjestää hänen tapaamisiaan" . Sitä ollaan niin isää, kuin olla ja voi, vaikka tätä ennen hän vältteli kaikkea lapsen hoitoon liittyvääkin.



Tuntuu vain pahalta antaa pikkutyttöäni exän ja hänen lehmänsä pikku-pikku-kotileikkeihin. Äitipuoltahan tyttöni onkin tarvinnut... ***tu!



Nyt huomaan katkeruutta, vihaa, ahdistusta... Vaikka koko puolen vuoden ajan kun prosessia käytiin läpi olin aivan tyyni ja rauhallinen. Helpottaahan tämä?



Eikö ole epäreilua, että exä, joka ei ole koskaan arvostanut erityisesti kotia, ajatusten jakamista, perhettä on nyt se, joka elää meidän yhteisessä kodissamme pikku kodinhengettärensä kanssa ja leikkii perhettä lapseni kanssa? Ja minä, joka olen aina nauttinut parisuhteesta, perheestä, omasta kodista, elän vuokralla ilman ihmistä, jonka kanssa jakaa elämääni? Aika irvokasta, eikö?

Omasta erosta kulunut n.1,5 v, edelleen ex on päivittäin mielessä, ei onneksi enää joka hetki, mutta kuitenkin. Kyllä siinä pohja elämältä putoaa, kun mies lähtee, tai (nainen). Miten joku voi olla niin julma, että rikkoo perheen lapsilta, meilläkin oli pienimmät vasta 6 kk vanhoja, yhteensä 5 lasta. Niin, elämä on julmaa, mutta askel askeleelta eteenpäin, suurimman menetyksen kokee kuitenkin loppujen lopuksi se jättäjä!! Miten paljon hetkiä lastensa elämästä menettää, sitä ei voi mikään, eikä kukaan korvata, sitä aikaa ei saa takaisin. Aluksi ajattelin itsekkin, että en todellakaan halua, että kukaan toinen nainen leikkii äitiä lapsilleni, mutta kukaan toinen ei myöskään voi korvata sitä omaa äitiä tai isää, kauan kesti, että hyväksyi sen tosiasian, että mieheni siis entinen , asuu uuden ihmisen kanssa ja piste. Siinä on vain nieltävä se katkeruus, mitä minäkin edelleen tunnen. Ennen kaikkea on yritettävä muistaa, että lapsilla on myös oikeus omaan isäänsä, ja turvattava lasten ja isän suhteen jatkuvuus! On toki sellaisia vanhempia, jotka eivät halua eron jälkeen lapsiaan edes nähdä. Aika auttaa moneen asiaan, tiedän ettei se lohduta, mutta eteenpäin on vaan mentävä. Lapsista saa kamalasti voimaa, toki kyllä ne välillä sitä vievätkin.

Voimia teille kaikille!!

Minulla nyt 6kk eron hetkestä, eikä vieläkään elämä naurata. Tosin nautin työssä käymisestä (jouduin palaamaan työelämään hoitovapaalta, kun jäinkin yksinhuoltajaksi) ja tavallaan olen saanut jo tuon arjenkin pyörimään. Ariellalle voimia pienten kanssa jaksamiseen - vauva-aikana sitä todella toivoisi saavansa tukea jostain, edes sen hetken, että saisi joskus nukkua silmällisen tai jotain.



Tosin olen hoitanut oman lapsenikin lähes yksinhuoltajana vauvasta alkaen, kun mieheni ei osallistunut vauvanhoitoon oikeastaan lainkaan. Tuli jotenkin surullinen olo, kun luin uudesta Perhe-lehdestä jonkun entisen missin haastattelua, jossa hänen miehensä sanoi, että hemmottelee vaimoaan ottamalla lapset ja antamalla tämän nukkua aamulla pitkään ja kun vaimo sanoi, ettei oikein ole ehtinyt hemmotella miestään, vastasi mies, että se on hemmottelua, kun sinä valvot yöt vauvan kanssa ja hän saa nukkua... Meillä ei mies koskaan arvostanut mitään tekemääni - vaikka sitä en naimisissa ollessamme osannutkaan näin ajatella, ajattelin vain, että kyllä hän jossain vaiheessa oppii nauttimaan isän roolistaan, kyllä minä jaksan odottaa.



No, nyt hän nauttii isyydestään - uuden naisensa kanssa. He tekevät kaiken yhdessä, käyvät käsi kädessä kaupassa, valmistavat ruokaa yhdessä - ja lapsemme tietenkin siinä mukana. Lapselle tietysti ihan kivaa mallia perhe-elämästä. Katkeria tunteita herättää se, miksi tätä perhe-elämän onnea ei voinut havaita silloin, kun oli se oikea perhe läsnä. Vielä katkerampia ajatuksia se, että luultavasti muutaman vuoden sisään mies joutuu (tai ehkä jopa haluaa) uuden vauvan kanssa elämään (en voi uskoa, että 30:nen nainen, joka joka viikonloppu nauttii lapsen kanssa puuhailusta (omien sukulaistensa ja minun) ei haluaisi omaa lasta. Meistähän minä olisin halunnut toisenkin lapsen, mutta nyt en sitä voi saada - hän taas ei olisi halunnut ensimmäistäkään ja luultavasti kohta saa toisen. Vielä ei siis eron puiminen ole olenkaan ohi, kun toisen elämän ratkaisut vaikuttavat jo hypotettisina ajatuksina ahdistavilta!



Jos tuo Lontoonmamin vuosi ahdistusta ja sitten vahvempana elämään pitää paikkansa, niin menisipä tuleva puoli vuotta pikaisesti! =)



Mutta hyvät uuutiset ovat ne, että itkettää nykyään jo harvemmin. Ei edes viikottain. Eikä ahdistustakaan tunne kuin puhuessaan asioista, ei niitä juttuja enää koko aikaa mieti. Eli kai elämä sittenkin voittaa?

tässä on kesä mennyt deittailessa! :-) jee! ei mitään vakavaa, mutta sellaista pientä säpinää piristämään kauniita kesäiltoja.



Ei enää ahdista ei, näin vähän yli vuoden jälkeen, mutta kyllähän tuo nimenomaan mietityttää tuo ydinperhehomma, on vieläkin ihan hirveä pettymys, että sitä ei oma lapseni saa kokea. Siitä on todella vaikea päästä yli, vaikka nykyään on vaikka minkälaisia perhemuotoja ja suhteita.



Ja kyllä niitä lapsia saisi tulla lisääkin, tarttisi nyt vaan löytää sellainen mies joka myöskin niitä haluaa, nyt tässä ja kohta puoliin. Mutta edelleenkin tyytyväinen olen että erottiin, enemmän tässä nyt on mahdollisuuksia onneen ja rakkauteen, molemmilla. Niin myös teillä muillakin. silloin kun se mieli kääntyy sen exän elämän eri vaihtoehtoihin ja uuteen onneen ja omaan menetykseen, niin äkkiä ajatukset vaan pois sieltä ja miettimään kuinka pitkä, komea ja huomaavainen se seuraava mies on, ja kuinka kauniita lapsia teille tuleekaan. Mielikuvaharjoittelua, ja elämä on taas astetta parempi:-) mikään ei estä taikka kukaan ei voi sanoa etteikö se unelmien mies voi vielä löytyä, se on hyvä puoli tässä sinkkuudessa, aina on toivoa!



Hyviä syksyn jatkoja, ja kertokaahan kuulumisia!!

Linkissä tietoa isyydestä, tunnustamisesta ja selvittämisestä

http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1975/19750700

Ota yhteys lastenvalvojaan. Hänen on aloitettava prosessi.



Jos lapsen isä on tuntematon, saat elatusmaksua valtiolta/kunnalta kai sen minimin.



Miksi ihmeessä vuosien päästä alkaisi rettelöimään? Silloin sä olet vahvoilla. Kotiin ei tarvitse päästää (sarjoita/vaihda/lisää lukkoja). Jos on oven takana, soita poliisit. Jos näyttöä häiriköinnistä alkaa olla, hanki lähestymiskielto. Kirjaa ylös kaikki häirikkösoitot ajankohtineen, oven takan kuikuilut, työpaikalle häiriköinnit, kadulla riehumiset eli KAIKKI. Jos hän uhkailee, käy poliisiasemalla. Kun noita uhkailuja jne on tarpeeksi, lähestymiskielto on helppo järjestää.



Jos välimatka on noin pitkä, vaadi tapaamiset aluksi valvottuina kotipaikkakunnallasi ja myöhemmin mies kustantaa matkat. Tämä kannattaa ottaa esille heti yh-neuvotteluissa. Viikonlopputapaamiset tuntuvat lapselle varmasti raskailta ja kohtuuttomilta, jos matka kuljetaan muuten kuin lentäen.

Luin viestisi ja se oli kuin suoraan omasta elämästäni. Paitsi että oma mieheni lähti oman 13 vuotta nuoremman pimpulansa mukaan kesällä toisen lapsemme ollessa viikon vanha. Meilläkään ei mitään suurempia ongelmia ollut ennen tätä. Koska tarinamme ovat niin samankaltaiset ja samanlaisten tunteiden kanssa painin, olisi mukava vaihtaa ajatuksia ja saada vähän vertaistukea tilanteeseen. Jos tuntuu hyvälle ajatukselle, niin kirjoita osoitteeseen escalus@suomi24.fi.