ketä muuta on pahoinpidelty lapsena?

Miten olet henkisesti selvinnyt? Oletko käynyt terapiassa? Varmaan tuollainen pahoinpitely johtaa siihen, että lapsi kuvittelee ansaitsevansa sen.



Toivottavasti olet saanut apua...

ehkä ainut mitä on jäänyt " vikaa" minuun, on se, että aina kun kuulen lastenlauluja, alkaa itkettämään. tai jos näen onnettomia lapsia, niin sama juttu. johtunee ehkä siitä, että tavallaan lapsuus revittiin minulta pois, luulisin.

muuten suht tervejärkinen:))

Kosta sille haukalle jotenkin. ://

En osaa mitään sanoa, mutta tahoisin sinulle voimia antaa...

suosittelisin lämpimästi psykoterapian läpikäymistä. Tuommoiset jutut jättää aina jälkensä ihmiseen ja vaikuttaa tunteisiin, käytökseen jne.



Aivan kamalaa että tuommoisia vanhempia on maailmassa,



Kysyit ap miksi? En osaa suoraa vastausta antaa, mutta sen tiedän että vika ei ainakaan ollut sinussa. Sinä et ole syyllinen. Vahemmillasi varmaan jotain henkisiä ongelmia ja kykenemättömyyttä erilaisiin ominaisuuksiin.

Ja varmaan sitä nykyisinkin tapahtuu, siitä kun ei edes jää jälkiä ja lapsen puheet voi aina selittää parhain päin, joten kiinnijäämisriski ei ole suuri, vaikka lapsi olisi esim. päiväkodissakin.

no, toisaalta, eipä löytynyt silloin lapsenakaan muita joita olisi hakattu kotona.. kaverit kyllä tiesivät mitä meillä tapahtui, ja olivat kauhusta kankeina:))

Minäkin sain selkääni usein ja usein vyöllä, hengarilla, hiusharjalla tai itse haetulla vitsalla. Mustelmia, ruhjeita ja haavojakin selkäsaunoista jäi usein. Hiuksista myös revittiin ja ravisteltiin ja riuhdottiin ja läpsittiin kädellä. Mutta ei sentään koskaan potkittu tai hakattu nyrkillä. Meillä pahempaa oli nöyryyttäminen (esim. alasti piiskan jälkeen nurkassa seisottamiset ym.) ja jatkuva haukkuminen ja halventaminen. Minä olin jo alle kouluikäisenä tyhmä huora, josta ikinä mitään tule ja häpeäksi koko perheelle. Tekijänä kaikessa äiti, joka vielä oli kotiäitinä, joten karkuun ei päässyt. Isä oli kiireinen, aina töissä ja käytti siihen aikaan alkoholia runsaasti, lähes alkoholismiin asti, joten hänestäkään ei ollut apua. Ja kyllä hänkin minulle muutamia kertoja todella rumasti sanoi varsinkin teini-iässä, kun koulussa ei mennyt erityisen upeasti ja makasin kaiken kanssa mikä liikkui.



Äitiini katkaisin välini viitisen vuotta sitten, kun hän soitti minulle yöllä ja haukkui taas huoraksi ja soitteli myös miehelleni ja kertoi, että minun kanssani ei kannata mennä naimisiin ja kuinka hirveä ihminen olen. Minulta meni yksinkertaisesti kuppi nurin ja päätin, että saa vihdoinkin riittää. Isään välit olivat välillä pitkään poikki, mutta nykyään taas lämmittelemme välejämme ja hän on oikein kiva mufa lapsilleni.

Itseäni ei pahoinpidelty koskaan fyysisesti. Minulla oli vain äiti, joka oli alkoholisoitunut ja vetäytynyt aina omiin oloihinsa. Lapsuus oli aika yksinäistä, en kehdannut kutsua ketään meille. Äiti kuoli sitten myöhemmin ja menin lastenkotiin. Ei kovin hääviä ollut, aina sai pelätä vaikka kukaan ei fyysisesti kimppuun käynytkään. Aikuisena kävin kuitenkin kouluja, otin o-lainaa ja nyt olen mukavassa työssä ja perheenäiti. Toivottavasti jaksan olla hyvä lapsilleni. Välillä ahdistaa maailman julmuus ja suren kärsivien lasten puolesta ihan hirveästi.

tai tekisin hänelle kaikki samat jutut kun hän teki ap:lle lapsena.

Oikein itkettää puolestanne, tekisi mieli ottaa teidät syliin ja halata. Kuullostaa tosi typerältä mutta kuullostakoon.

Ainakin täältä virtuaalisesti käsin. Olen niin surullinen tuollaisesta helvetti-kokemuksesta. Miten teillä nykyään menee?

Sain piiskaa, mitättömistäkin asioista, mm. kärpäslätkän rautalankavarrella paljaalle iholle, tukistettiin niin että päänahka oli hellänä monta päivää jne. Lisäksi henkistä väkivaltaa ja vähättelyä. Tekijänä isä ei koskaan äiti. Olen äidille katkera, ettei hän koskaan puuttunut peliin sanomalla " nyt riittää" ! Ei hän sitä hyväksynytkään, taiosi pelätä itsekin, raukka...

Muutin kotoa pois 17 vuotiaana.

2 lasta, yksinhuoltaja, kiva koti, ammatti ja töitä on.

toki kaipaan jotain miestä rinnalleni, mutta en oikein osaa rakastaa ja näyttää tunteita, liekö siitä johtuen, ettei minulle pienenä sitä rakkautta annettu.? siihen ne suhteet aina kuivuu:(

mutta sujuuhan se elämä ilman miestäkin:))

Mitä ajattelet itse ruumiillisesta kurituksesta nyt, kun sulla on itse lapsia? Tai eihän tuo kokemasi ollut mitään kuritusta, vaan ihan selkeää sadismia ja pahoinpitelyä. Mutta onko se niin kuten joskus kuulee väitettävän, että omat kokemukset siirretään omiin lapsiin, sukupolvelta toiselle? Tuleeko koskaan mieleen, että nyt läväytän, kun hermostuu vaikka uhmaikäiseen?

Nuorena ajauduin katastrofaalisista suhteista toisiin, yhdessä otin pahasti turpiini ja päästäkseni siitä vihdoin eroon lähdin toiselle puolelle maata. Samalla sain välimatkaa vanhempiin ja muihin lapsuuden ja nuoruuden ympyröihin. Päädyin yliopistoon opiskelemaan ja sain melkoisen ahaa-elämyksen, kun tajusin, että en olekaan mitenkään erityisen tyhmä tai oppimiskyvytön. Samoihin aikoihin löysin kumppanin, jonka kanssa minulla oli ensimmäinen sellainen parisuhde, jossa minunkin tarpeillani oli merkitystä. Suhde kaatui siihen, että toinen ei aina jaksanut olla se veturi ja kun valtarakenteetkin pääsivät heti aluksi pahasti vinoutumaan, niin mahdollisuuksia ei ollut, mutta minua se auttoi paljon jaloilleni. tapasin mieheni ja saimme neuvoteltua meille sopivan tavan olla yhdessä ja perhe. Onhan tässä hieman " sokea rampaa taluttaa" -meininkiä, mutta mitäpä pienistä. Äitiys oli aluksi todella hankalaa, mutta senkin on hiljalleen alkanut sujua. Kaikenkaikkiaan olen melkoisen tyytyväinen elämääni.

vanhemmat aina yrittivät niin, ettei jäisi jälkiä. Tukistettiin, potkittiin, läpsittiin, annettiin remmiä, revittiin kunnolla tukasta.

jälkeen voi pyyhkiä oikeasti tosi hyvin. Hienoja ja sisukkaita taistelijoita! ja hyvä seiska että katkaisi suhteet sairaaseen äitiisi. Ja ap: niin sairas on tuo äitipuolesi, että ei varmasti kadu tekojaan. Yritä pysyä kaukana

sain ensimmäisen lapsen 17 vuotiaana, silloin kyllä kerran kävin käsiksi, kun poika oli 3-4v. ainut kerta. en toki piessyt:))

eli en usko, että se pahoinpitely siirtyy sukupolvelta toiselle, niinkuin väitetään. kokemani lapsuuden perusteella lasteni pitäisi silloin olla jo melkein hengiltä:))

nyt iltatähteni saatuani, 31-vuotiaana, osaan toki arvostaa lasta paremmin, kun en ole enää itse lapsi, niinkuin ensimmäisen kanssa..

Omaa väkivaltaisuuttani olen joutunut käsittelemään jo aiemmin parisuhteissani ja kun sen siellä kävi läpi, niin ei ole oikeastaan tullut edes erityisiä mielihaluja lyödä lasta.



Tosiaan nykyään menee ihan mukavasti, mutta onhan tausta jälkensä jättänyt. Anoreksian kanssa taistelin pitkään ja esimerkiksi juuri raskaus- ja vauva-aika oli minulle henkisesti hyvin vaikeaa. Olen myös tarvinnut terapiaa paitsi anoreksiaan niin yleisemminkin käyty kaikkea läpi. toisaalta siitä ja elämänkokemuksesta on tullut myös niitä ratkaisumalleja ja voimavaroja.