Masennus parani itsestään kolmessa vuodessa

Pelkällä masennuksella on suuri taipumus mennä ihan itsekseen ohi. Masennus vain on medikalisoitu niin, että ihminen ei tajua osaavansa oikeasti itse auttaa itseään kun vain ottaa vastuuta itsestään. Toisaalta masennuksella on joillakin henkilöillä taipumus uusiutua.

On tavallaan uusiutunutkin, mutta paljon lievempänä ja ohimenevämpänä (jos aiemmin vei toimintakyvyn kuukausiksi), koska olen oppinut sietämään sitä olotilaa. Tai toimimaan siitä huolimatta.

Minulla meni vuodessa. Minulla iski paha ja täysin lamauttava masennus ilman ulkoista syytä, kun olin juuri valmistumassa yliopistosta. Kävin YTHS:ssä, sain lääkkeet ja pari keskustelukertaa psykiatrin kanssa. Heitin lääkkeet roskiin ja psykiatri lähinnä jäkätti, että minun täytyy nyt tarttua elämääni kun olen aikuinen.

Masennus oli niin paha, että laihduin noin 65 kilosta 40 kiloon koska ei huvittanut / en muistanut edes syödä, enkä poistunut aina kotoani viikkoihin. Mutta meni ohi ihan itsestään, ja nykyisin pidän sitä tärkeimpänä kokemuksena elämässäni. Tavallaan uudestisynnyin sen myötä, olen ihan eri persoona nyt kuin ennen masennusta.

Mullakin nyt viimeinen aurinko paistaa. :) Melkein 5v matelin mustan ja epätoivon keskellä, mutta juuri nyt kaikki on kuin mennyttä unta. Lääkeresepti on ollut laatikossa 2v, mutta koskaan en sitä käyttänyt.

Minä yritin parantua masennuksesta "itse" mutta päädyin lopulta teholle vatsahuuhtelun kautta. Oli hyvi liki ettei sydän pettänyt. Itse en noista päivistä paljoakaan muista.

Elämä alkoi maistua kun aloin käydä terapiassa ja sain oikeat lääkkeet. Nyt kun mietin kymmenen vuoden takaista aikaa, en voi muuta kuin pudistaa päätäni. En aiheuttanut vahinkoa vain itselleni vaan myös läheisilleni.

Masennus ei aina mene ohi itsestään enkä suosittele jäämään selviytymään itse.

Niin, ei todellakaan kaikki parane masennuksesta itsestään. Ja en voi kuin ihmetellä kuinka itselläni kävi niin hyvin, että selvisin omin avuin. Mullakin alkoi olla sydänoireita. Niiden takia alunperin lääkärille meninkin. Mulla oli lääkitys nuorempana, silloin yritin itsemurhaa. Joten todellakaan ei kenenkään pidä vähätellä vaan hoitoa ja apua hakea ja ottaa vastaan jos siltä vähänkin tuntuu. Itse en vain tällä kertaa osannut vaan sen melkein 5v vain matelin päivästä toiseen kerrallaan. Koskaan ei ollut tarkoitus selvitä yksin, mutta niin vain kävi.

-vitonen

Kärsin masennuksesta vuosia ja viimein nyt kun uskaltauduin lääkärille ja sain lääkkeet, niin ahdistus loppui niillä. En itke enää joka päivä ja monta kertaa päivässä, en enää ajattele pakkomielteisesti itseni satuttamista ja pystyn taas käymään töissä. Työn kautta saadut onnistumisen kokemukset ovat auttaneet pääsemään jatkoajalle ja mietin jo varovaisesti tulevaisuutta. Aikaisemmin minulla oli jo suunniteltuna valmiiksi hetki, jolloin teen itsemurhan. En tiedä, kuinka kauan olisi vielä kestänyt, jos olisin jäänyt odottelemaan ihmeparantumista.

[quote author="Vierailija" time="24.06.2013 klo 23:08"

Mutta meni ohi ihan itsestään, ja nykyisin pidän sitä tärkeimpänä kokemuksena elämässäni. Tavallaan uudestisynnyin sen myötä, olen ihan eri persoona nyt kuin ennen masennusta.

[/quote] Allekirjoitan! Minulla tuo kausi ajoittui kolmenkympin kriisiin. Ikäänkuin "buuttasin" koko elämäni ja persoonallisuuteni.. en terapiassa, vaan masentumalla ja siitä hiljalleen nousemalla.

Ystäväni meni terapiassa pilalle. Tietää nyt kaikesta kaiken vain koska kävi terapiassa. Mutta edelleen ulkoistaa ongelmiaan terapeutin ja muiden syyksi.

En ´haluaisi sanoa pahasti, mutt nuo termit "ongelmien ulkoistaminen" ja sinun seurasi voivat olla pahasti oikeasti masentuneelle ihmiselle.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 00:58"]

En ´haluaisi sanoa pahasti, mutt nuo termit "ongelmien ulkoistaminen" ja sinun seurasi voivat olla pahasti oikeasti masentuneelle ihmiselle.

[/quote] En sano sitä hänelle. Myötäilen vaan, että juujuu, kyllä ne kaikki muut ovat niin pahoja ihmisiä ja syyllisiä ongelmiisi.

Totta turiset, ap.

Mulla meni pikkuhiljaa ohi, kun aloin tehdä vapaa-aikana niitä asioita, jotka itselle ovat tärkeitä, enkä elänyt vain muiden toiveiden mukaan. Lisäksi aloin treenata, jolla ehkä suurin merkitys paranemseen. Terve sielu, terveessä ruumissa, vai miten se meni.

MInulla myös liikunta ja nomaalipainoon pääsy on parantanut henkistä vointia.

mutta kun nykyihmisen on nautittava elämästään 24/7 ja koettava elämänsä merkitykselliseksi joka hetki. 

Minulla meni ohi 20 vuodessa, eikä auttanut töistä pois oleminen. Eikä kivat harrastukset. Terapia auttoi parhaiten, mutta ei sekään parantanut minua. Masennus liittyy usein kilpirauhaseen, ehkä se temppuili ap:llä tuon kolme vuotta. Minulla temppuilis vieläkin, ellen olisi sitten saanut hoitoa siihen.

Teoriani on seuraava: kilpirauhashormonit vaikuttavat aivojemme välittäaineiden määrään ja lieväkin lääkärin ei-löytämä vajaatoiminta voi heikentää niiden määrää aivoissa niin, että mielihyvää ei enää tunne tai ihminen näkee vastoinkäymisinä asiat, jotka muuten pystyisi käsittelemään. Kilpirauhassairaudet ovat hyvin alidiagnosoituja yhteiskunnassamme, mistä johtuen masennukseen annetaan masennuksen hoitoa, eikä yleensä kovinkaan tarkkaan selvitetä, kun ei osata, olisiko kyse jostain muusta. On arvioitu, että meillä olisi ainakin 200 000 tunnistamatonta vajaatoimintapotilasta. (Vertailu vuoksi hoidon piirissä olevia on 270 000)

Linkki, jonka voin omiin kokemuksiini perustuen täysin allekirjoittaa, vaikka siellä joskus huuhaata onkin: http://www.magneettimedia.com/masennus-saattaa-olla-merkki-kilpirauhasen-vajaatoiminnasta/

Totta tuo kilpirauhanen. Itsellä oli pari psykoosiakin ja sitten diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Vieläkään ei kilppari tasapainossa mutta nyt saan hoitoa ja jaksan paremmin vastoinkäymisiä ja touhuamista. Laihtua yritän juuri. Koko ajan mennään masennuksessa parempaan suuntaan ja kohti valoa. 

[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 00:35"]

Ystäväni meni terapiassa pilalle. Tietää nyt kaikesta kaiken vain koska kävi terapiassa. Mutta edelleen ulkoistaa ongelmiaan terapeutin ja muiden syyksi.

[/quote]

Joo ei se kaikille tunnu hyvää tekevän terapiakaan. Exäni meni minun pyynnöstäni terapiaan, mutta vuosien myötä tuntui että terapia jumitti hänet entistä tiukemmin vatvomaan omia ongelmiaan ja traumojaan. Vieläkin, 7 vuotta erostammekin jo, hän kiertelee erilaisia terapiaryhmiä ja yksilöterapeutteja ja vatvoo lapsuuttaan puhelimessa kun soittaa (ollaan ystäviä edelleen)...

Terapia ei ole ihmeratkaisu, mutta monelle terapia on apuna juuri kuvailtujen muutosten tekemiseen. Liikunta, elämänilon löytäminen, kivojen asioiden tekeminen, itsestä huolta pitäminen, väsymyksen pois lepääminen - monet masentuneet eivät itse kykene oivaltamaan näitä asioita, vaan tarvitsevat tähän tukea.

Itse olen käynyt pariin otteeseen terapiassa ja sen aikana ja sen lisäksi olen tehnyt kuvailemianne muutoksia elämänssäni. Minä en halunnut jättäytyä pois työelämästä enkä käyttää lääkkeitä - siksi itselleni terapia oli paras mahdollinen tuki, jonka avulla jaksoin. (En halunnut syödä masennuslääkkeitä, koska kävin myös lapsettomuushoidoissa samaan aikaan.) Pidin tärkeänä olla töissä, koska halusin käydä terapiassa omalla rahalla - ja toivoin raskautta, ja ajattelin, että on kivempi olla äitiyslomalla kunnon päivärahoilla. Itselläni on ollut onni löytää erinomaisia terapeutteja, Ekalla kerralla olin niin pahassa masennuksessa, että tein lyhennettyä työpäivää jaksaakseni käydä töissä. Terapia oli mulle erittäin tärkeää muutamien lapsuuden traumojen purkamisessa. Toisen kerran kävin terapiassa aviokriisin yhteydessä. Pääsin purkamaan parisuhteeseen ja yleensäkin vuorovaikutusmalleihin liittyviä asioita - ja helpotin aivan järisyttävästi työelämässä esiintyneitä hankaluuksiani.

Masennus on ollut poissa yli 5 vuotta, eli uusiutuminen on tuskin todennäköistä, varsinkin kun olen myös tehnyt todellisia muutoksia elämääni.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 10:32"]

Terapia ei ole ihmeratkaisu, mutta monelle terapia on apuna juuri kuvailtujen muutosten tekemiseen. Liikunta, elämänilon löytäminen, kivojen asioiden tekeminen, itsestä huolta pitäminen, väsymyksen pois lepääminen - monet masentuneet eivät itse kykene oivaltamaan näitä asioita, vaan tarvitsevat tähän tukea.

Itse olen käynyt pariin otteeseen terapiassa ja sen aikana ja sen lisäksi olen tehnyt kuvailemianne muutoksia elämänssäni. Minä en halunnut jättäytyä pois työelämästä enkä käyttää lääkkeitä - siksi itselleni terapia oli paras mahdollinen tuki, jonka avulla jaksoin. (En halunnut syödä masennuslääkkeitä, koska kävin myös lapsettomuushoidoissa samaan aikaan.) Pidin tärkeänä olla töissä, koska halusin käydä terapiassa omalla rahalla - ja toivoin raskautta, ja ajattelin, että on kivempi olla äitiyslomalla kunnon päivärahoilla. Itselläni on ollut onni löytää erinomaisia terapeutteja, Ekalla kerralla olin niin pahassa masennuksessa, että tein lyhennettyä työpäivää jaksaakseni käydä töissä. Terapia oli mulle erittäin tärkeää muutamien lapsuuden traumojen purkamisessa. Toisen kerran kävin terapiassa aviokriisin yhteydessä. Pääsin purkamaan parisuhteeseen ja yleensäkin vuorovaikutusmalleihin liittyviä asioita - ja helpotin aivan järisyttävästi työelämässä esiintyneitä hankaluuksiani.

Masennus on ollut poissa yli 5 vuotta, eli uusiutuminen on tuskin todennäköistä, varsinkin kun olen myös tehnyt todellisia muutoksia elämääni.

[/quote

saako kysyä mitä muutoksia olet tehnyt elämässäsi? Itsellä olisi tarkoitus mennä terapiaan. En vain tiedä milloin. En vaan jaksaisi sitä jauhamista vanhoista asioista ja terapia tuntuu hankalalta järjestää elämäänsä. Itsekään en vaan lääkkeitä haluaisi syödä kun toivon vielä lapsia. 

T.17

Minulla parani lähes 9 vuoden jälkeen. Sairastin masennusta koko nuoruuteni. Paraneminen on edelleen mysteeri, oletan että se liittyi lisääntyneeseen itsetuntoon ja siihen, että annoin itselleni vihdoinkin luvan luovuttaa ja olla olematta paras.