Kun sijaisäiti ei jaksakaan :'( Käytiin valmennukset ja kaikki,

Todella surullinen tarina :( Oletko koskaan jälkikäteen kuullut mitä lapselle nykyään kuuluu? Vai saako sellaisesta mitään tietoa? Varmasti pikkuinen on jättänyt muiston sydämeen, tuo kainaloon käpertyminen... Voi pientä! Teit voitavasi, enempää ei voi kukaan vaatia. Toivottavasti pienen elämässä nyt kaikki on hyvin!

Toivoin sitä kyllä, mutta silloinen lapsen uusi perhe oli eri mieltä, ja myös sos.tt:t, että olisi vain ollut vaikeampaa lapselle se siirtymävaihe. Siihen oli meidän tyytyminen, mitään virallisia oikeuksiahan meillä ei siihen lapseen ollut.

Meillä oli vuosia sitten sama tilanne, ja minun oli lopulta myönnettävä, etten enää "pärjää" lapsen/oman itseni kanssa, kun hän on meillä. Koko muu perheemme kärsi liikaa, kun kaikki, koko arki pyöri tämän vakavasti traumatisoituneen lapsen ympärillä - ei vain alussa, vaan jatkuvasti. Lasta oli kaltoinkohdeltu niin fyysisesti kuin psyykkisesti niin julmasti ja niin pitkään, ettei meillä ollut mitään keinoja/valmiuksia lopultakaan häntä "eheyttää", vaikka kyseessä olikin pieni lapsi, joten olin hyvin optimistinen ja uskoin korjaavien kokemusten voimaan. Lapsi sai hysteerisiä kohtauksia aivan yllättäen, milloin mistäkin, saattoi "taantua" kun joku ärsyke ajoi hänet traumaattisten muistojen valtaan, tässä muutama esimerkki: Tulitikkuja/sytkäriä/tulta/vedenkeitintä/kiehuvaa vettä/saunan kiuasta/mikään mikä viittasi kuumaan/polttavaan ei saattanut alkuun nähdä ilman että alkoi kirkumaan - voitte varmasti kuvitella miksi... Peittoja/tyynyjä ei voinut käyttää ollenkaan, iski pakokauhu kun yritin normaalisti peitellä (lasta oli mm. yritetty molemmilla tukehduttaa), no, ei oikein voitu pikkuista pelkällä patjalla nukuttaa, joten johti siihen, että lopulta nukkui mun kainalossa, ihan minussa kiinni, ja aina nukahdettuaan peittelin vasta. Toki tätä yritettiin hänen omassakin sängyssä alkuun, mutta lapsi heräsi valehtelematta lähes 10 kertaa yössä hikimärkänä kirkumaan painajaisiaan. Pelkäsi pimeää ja pekäsi yövaloakin, kun se muistutti tulesta. Vasta kun otin viereen, nukkui rauhallisemmin. Hiusten harjaus ja peseminen, sekä hampaiden pesu oli myös etenkin alkuun aivan kauhistus, lapsi itki ja kirkui kuin sikaa tapettaessa, kun niitä suoritin, vaikka miten hellävarainen olin, ja joka kerta etukäteen selitin että nämä on pakko tehdä, mutta takaan ettei häneen satu!!! Myös syöminen oli vähintäänkin haasteellista, lusikkaa ja haarukkaa ei voinut alkuun lainaakn käyttää ilman kirkuma- ja pelkokohtauksia taas (pakkosyöttöä, hyvin rajua ilmeisesti taustalla), lapsi suostui syömään vain sormin. Joka ikisen oman liikkeensä sai oppia varomaan, jos kohotti vahingossa nopeasti kättään lapsen lähellä, hän kyyristyi maahan itseään suojaten (ns. "hakattu koira"-efekti). Oikeasti koko arjesta tuli NIIIN vaikeaa, etten ois voinut koskaan ennakoida. Muistan, miten tuli melkein itku, kun oma pieni lapseni kysyi parin viikon jälkeen aidosti ihmeissään, äiti miksi xx pelkää KAIKKEA? Sossuja syytän siitä, ettei meille kerrottu lapsen traumojen asteesta/taustasta riittävästi. Voin vain kuvitella, mitä kaikkea sille reppanalle olikaan tehty, kun oli...no, sellainen kuin oli. Tiivistä lastenpsykiatrista kuntoutusta ois tarvinnut jo silloin heti, toivon todella, että myöhemmin sai sitä. Yhä edelleen, vuosienkin päästä, muistan pikkuista "kainaloistani" lämmöllä ja mietin, miten hänen elämänsä on mennyt. Toki lasten taustat on erilaisia, tuo meidän kokemus varmasti sieltä pahimmasta päästä. Myöhemmin meille sijoitettiin toinenkin lapsi, joka oli "vain" tavallisesta alkoholistiperheestä. Ihan erilainen kokemus oli se, ja lapsi kyettiinkin palauttamaan äidilleen lopulta.

Tietoja kyllä oli mutta ne salattiin sujuvasti... siis kaunisteltiin lapsen taustaa kaikinpuolin jopa välisijoituspaikkana toimineen perhekodin toimesta. Perhehoitajavapaat ei pelanneet, työnohjausta ei saatu minkäänlaista, vuosien aikana yhteyttä otettiin noin kerran vuodessa sossun suunnalta, soittopyyntöön joku saattoi joskus vastata, silloinkaan ei välttämättä lapsen oma sos.tt. Nyt lapsilla on paikka jossa saavat tarvittaessa ympäri vuorokauden kokeneiden ammattilaisten apua, me tavallisena perheenä emme siihen pystyneet. Onni on kuitenkin saada olla jollain tavalla mukana elämässä edelleen

Tosin meillä ei sitä onnea ollut, että oltais saatu myöhemmin pysyä lapsen elämässä edes minimaalisella tavalla.

Silti olen yhä onnellinen siitä, että juuri tämä lapsi oli meillä juuri sen ajan kuin oli, sain antaa hänelle rakkautta ja huolenpitoa, syliä ja suukkoja, läheisyyttä, normaalia arkea, koko perheen mökkireissuja, kylpyläreissuja, sienestystä, leipomista, askartelua, ihania iltasatuhetkiä lapsi kainalossa jne.

Todella hyviä hetkiäkin meillä siis oli, ja välillä kun katsoin häntä kikattelemassa ja leikkimässä oman biologisen lapseni kanssa, saatoin hetkeksi unohtaa hänen taustansa ja ylpeänä ihastella miten kaksi ihanaa suloista lasta mulla vieressäni siinä leikkiikään yhdessä.

-se jota lainasit, en enää muista alkup. numeroani-

Tämä oli niin järkyttävää luettavaa. Kauheaa mitä jotkut lapset saavat kärsiä. En ole osannut ajatellakkaan että näinkin julmaa väkivaltaa joku lapsia voi kokea. Tämä laittoi minut ajattelemaan, kun olen itse miettinyt sosionomi opintoja ja lapsityö kiinnostaa, onko musta sittenkään siihen? Sydämeen sattuu liikaa, käy ehkä liian raskaaksi mulle. Olen tunne ihminen.

edes oikeutta siihen), mutta... Itse en edes ole mikään ns. "tunneihminen" siinä merkityksessä mitä sillä nyt yleensä tarkoitetaan; en itke tuntemattomien kohtaloita, en ole itkuherkkä, enemmän järjellä toimiva "tuumasta toimeen"-ihminen, hyvin lapsirakas kyllä, ja hyvin tulen toimeen lasten kanssa, olen jaksava, pärjäävä, enkä helposti valita tai edes väsy. Silti se meidän eka kokemus sijoitetusta lapsesta oli niin...pysähdyttävä, että moni asia ja arvokin jopa meni uusiks omassa maailmankatsomuksessa. Ja korostan; mä en sitä lasta heivannut meidän elämästä mistään mukavuussyistä, vaan siksi, ettei mielenterveys enää kestänyt, ja oma perhe (lue lapset) oireili. Lapsi myös käyttäytyi välillä tosi aggressiivisesti; puri paitsi meitä myös itseään, hakkasi päätään seinään, yökasteli liki joka yö jne. Lapsi meni meiltä toiseen sijaisperheeseen, josa oli meitä enemmän kokemusta vakavasti traumatisoituneista lapsista. Olisin halunnut yhä pitää yhteyttä häneen, mutta se ei olut hyvä ajatus uuden perheen eikä sitä myötä sossujen mielestä. Joten vain ajatuksissani häntä muistan, erityisesti syntmäpäivänään, ja enkeleitä joka päivä yhä toivon polulleen. -se nro 36-

en voi edes ymmärtää miten julmia ihmisiä maailmassa on. Onko tuosta jo pitkä aika..onko lapsi jo aikuinen..toivoisi todella, että hän on saanut hyvää hoitoa ja kunnon terapiaa. lapsilla on kyky selviytyä, jos heitä hoidetaan hyvin..toivottavasti näin on käynyt tämän pienen kohdalla. surullista on ollut vrmaan luovuttaa, mutta oikea päätös kumminkin teiltä..myös hänelle oli parempi päästä perheeseen, jossa osataan hoitaa traumatisoituneita lapsia. Hyvää jatkoa sinulle...

Kuten olen sanonut, tapauksesta on useita vuosia. En koe tarpeelliseksi/hlua eritellä tarkemmin.

Tiedän tehneeni parhaani ja enemmänkin, niin kovasti halusin auttaa tätä pientä reppanaa, että ylitin itseni joka tavalla, silloin tuntui, että mä varmaan oisin ollut valmis mihin vain, mut mieheni sai mut heräämään/näkemään, miten meidän omat lapset alkoi kärsiä tilanteesta. Ja totta sekin, etten mä ollut/ole mikään lastenpsykiatri, vaikka oisin rakastanut itseni kipeäksi, en mä sitä lasta ois voinut auttaa ammatilaisten tavoin.

minusta kuulostat aivan liian herkältä ja tunteelliselta tähän hyvin rankkaan ja raadolliseen "työhön".



Suosittelisin sinua lopettamaan, ennen kuin lapsi on ehtinyt teihin kiintyä enempää, ja päin vastoin. Valitettavasti nämä lapset ovat joutuneet tottumaan siihen edes takaisin pallotteluun, ennen kuin pysyvä paikka vihdoin löytyy - ja silti on aina olemassa mahdollinen paluu biovanhemmalle/-vanhemmille.



Minun neuvoni on, että ota pikimmiten yhteys sos.tt:hen ja pyydä sijoituksen purkua, ihan juuri noilla perusteilla mitä tännekin kirjoitit. Ei se ole mikään häpeä.



Kaikkea hyvää Sinulle ja perheellesi



toivoo toinen sijaisäiti, joka vuosien saatossa on oppinut, että tähän hommaan on pakko säilyttää hyvinkin ammatillinen (joku voisi jopa käyttää rumasti sanaa etäinen) ote.

minusta kuulostat aivan liian herkältä ja tunteelliselta tähän hyvin rankkaan ja raadolliseen "työhön".

Suosittelisin sinua lopettamaan, ennen kuin lapsi on ehtinyt teihin kiintyä enempää, ja päin vastoin. Valitettavasti nämä lapset ovat joutuneet tottumaan siihen edes takaisin pallotteluun, ennen kuin pysyvä paikka vihdoin löytyy - ja silti on aina olemassa mahdollinen paluu biovanhemmalle/-vanhemmille.

Minun neuvoni on, että ota pikimmiten yhteys sos.tt:hen ja pyydä sijoituksen purkua, ihan juuri noilla perusteilla mitä tännekin kirjoitit. Ei se ole mikään häpeä.

Kaikkea hyvää Sinulle ja perheellesi

toivoo toinen sijaisäiti, joka vuosien saatossa on oppinut, että tähän hommaan on pakko säilyttää hyvinkin ammatillinen (joku voisi jopa käyttää rumasti sanaa etäinen) ote.

http://www.sijaisvanhemmaksi.fi/miina-savolaisen-kirjoitus

traumaattisen synnytyksen jälkeen. Maailma näytti kauhean pahalta paikalta ja pelkäsin koko ajan että tapahtuu jokin hirveä mullistus ja vauvani on vaarassa. Selvisin siitä miettimällä jonkin sopivan ajan jonka voin olla rauhassa ja turvassa. Aluksi se oli seuraavat puoli tuntia ja siitä se sitten piteni. Mitä jos koettaisit soveltaa jotain tuollaista? Heitä huoli pois seuraavan vuorokauden ajaksi, ja palaa sitten siihen? Seuraavan vuorokauden ajan lapsellasi on varmasti kaikki hyvin.

Ap: Ennenkuin olet purkamassa sijoitusta, keskustele sossun kanssa sinua askaruttavista asioista. Sano suoraan että olet yllättynyt ja järkyttynyt pienen ihmisen menneisyydestä ja pyydä apua tämän asian käsittelyyn.



Et voi vaikuttaa lapsen menneisyyteen, mutta tulevaisuuteen kyllä. Sinulla on kunnia olla hänelle se aikuinen joka oikeasti välittää ja pitää huolta. Teet arvokasta työtä.

Monesti ihmiset sortuu säälimään kovia kokenutta, mutta se ei auta ketään. Pitäisi keksittyä tähän hetkeen. Nyt lapsella on kaikki hyvin. Iloitse sijoitetusta lapsesta ja yritä unohtaa se sääli. Pidä sylissä, koska pidät lapsesta. Älä siksi, että säälit tätä rasukkaa. Suojelua hän ei enää kaipaa vaan kannustusta ja rohkaisua tehdä asioita jotka tekee lapsen onnelliseksi. Lapsi tarvitsee ympärilleen onnellisia ja iloisia ihmisiä. Ei sääliviä rassukoita. Lapsi vaistoaa säälisi ja se voi ahdistaa pientäkin lasta.

Voisko jostain semmosesta olla ap:n kohdalla kysymys? Lähde hakemaan apua, niin voit parhaiten auttaa itseäsi ja hoidossasi olevaa lasta! Voimia!

Meillä oli vuosia sitten sama tilanne, ja minun oli lopulta myönnettävä, etten enää "pärjää" lapsen/oman itseni kanssa, kun hän on meillä. Koko muu perheemme kärsi liikaa, kun kaikki, koko arki pyöri tämän vakavasti traumatisoituneen lapsen ympärillä - ei vain alussa, vaan jatkuvasti.



Lasta oli kaltoinkohdeltu niin fyysisesti kuin psyykkisesti niin julmasti ja niin pitkään, ettei meillä ollut mitään keinoja/valmiuksia lopultakaan häntä "eheyttää", vaikka kyseessä olikin pieni lapsi, joten olin hyvin optimistinen ja uskoin korjaavien kokemusten voimaan.



Lapsi sai hysteerisiä kohtauksia aivan yllättäen, milloin mistäkin, saattoi "taantua" kun joku ärsyke ajoi hänet traumaattisten muistojen valtaan, tässä muutama esimerkki:



Tulitikkuja/sytkäriä/tulta/vedenkeitintä/kiehuvaa vettä/saunan kiuasta/mikään mikä viittasi kuumaan/polttavaan ei saattanut alkuun nähdä ilman että alkoi kirkumaan - voitte varmasti kuvitella miksi...



Peittoja/tyynyjä ei voinut käyttää ollenkaan, iski pakokauhu kun yritin normaalisti peitellä (lasta oli mm. yritetty molemmilla tukehduttaa), no, ei oikein voitu pikkuista pelkällä patjalla nukuttaa, joten johti siihen, että lopulta nukkui mun kainalossa, ihan minussa kiinni, ja aina nukahdettuaan peittelin vasta. Toki tätä yritettiin hänen omassakin sängyssä alkuun, mutta lapsi heräsi valehtelematta lähes 10 kertaa yössä hikimärkänä kirkumaan painajaisiaan. Pelkäsi pimeää ja pekäsi yövaloakin, kun se muistutti tulesta. Vasta kun otin viereen, nukkui rauhallisemmin.



Hiusten harjaus ja peseminen, sekä hampaiden pesu oli myös etenkin alkuun aivan kauhistus, lapsi itki ja kirkui kuin sikaa tapettaessa, kun niitä suoritin, vaikka miten hellävarainen olin, ja joka kerta etukäteen selitin että nämä on pakko tehdä, mutta takaan ettei häneen satu!!!



Myös syöminen oli vähintäänkin haasteellista, lusikkaa ja haarukkaa ei voinut alkuun lainaakn käyttää ilman kirkuma- ja pelkokohtauksia taas (pakkosyöttöä, hyvin rajua ilmeisesti taustalla), lapsi suostui syömään vain sormin.



Joka ikisen oman liikkeensä sai oppia varomaan, jos kohotti vahingossa nopeasti kättään lapsen lähellä, hän kyyristyi maahan itseään suojaten (ns. "hakattu koira"-efekti).



Oikeasti koko arjesta tuli NIIIN vaikeaa, etten ois voinut koskaan ennakoida. Muistan, miten tuli melkein itku, kun oma pieni lapseni kysyi parin viikon jälkeen aidosti ihmeissään, äiti miksi xx pelkää KAIKKEA?



Sossuja syytän siitä, ettei meille kerrottu lapsen traumojen asteesta/taustasta riittävästi. Voin vain kuvitella, mitä kaikkea sille reppanalle olikaan tehty, kun oli...no, sellainen kuin oli. Tiivistä lastenpsykiatrista kuntoutusta ois tarvinnut jo silloin heti, toivon todella, että myöhemmin sai sitä. Yhä edelleen, vuosienkin päästä, muistan pikkuista "kainaloistani" lämmöllä ja mietin, miten hänen elämänsä on mennyt.





Toki lasten taustat on erilaisia, tuo meidän kokemus varmasti sieltä pahimmasta päästä.

Myöhemmin meille sijoitettiin toinenkin lapsi, joka oli "vain" tavallisesta alkoholistiperheestä. Ihan erilainen kokemus oli se, ja lapsi kyettiinkin palauttamaan äidilleen lopulta.

työnohjauksen avulla selvitä tämän yhden kanssa niin kauan kuin tarvitsee, ja sitten tauko jonka aikana mietit haluatko jatkaa.



Ymmärrän sinua täysin, mun on hypättävä yli jo kaikki lasten huonoa kohtelua käsittelevät uutisetkin (olen nynny, tiedän), tai tulen ihan onnettomaksi pitkäksi aikaa.



Olet upea ihminen kun olet sijaisäidiksi ryhtynyt! Et ole heikko vaan normaali, kun vauvojen kohtalot koskettavat.

sijaiskodissahan hän on eikä ole sijaisäidin oma lapsi kuitenkaan. Jos sitä sijais sanaa ei käytä lapsen itsensä kuulleen, niin ei se mitään haittaa.

Mun mielestäni.

Ja kuten moni muukin on sanonut, sun pitää päästä puhumaan jonkun kanssa noista tunteistasi, muuten et jaksa. Äläkä ajattele kaikkea niin tunteella ja syvällisesti, pää siinä hajoaa. Yritä vaan omalta osaltasi olla lapselle sellainen oikea äiti niin jaksat varmasti paremmin.

Voimia!

olet selkeesti liian herrkää , lapselle löytyy sopivampi koti. voimia!

ihan oikeasti saat neuvolan tai sossun kautta käyntikertoja (ilmaisia) neuvolapsykologille. Käy siellä puhumassa asiasta.



Muista myös että rakkaus lapseen syntyy vähitellen. Et vielä noin nopeasti ole kiintynyt ja leimautunut lapseen. Anna vielä mahdollisuus, yritä jaksaa vielä jonkin aikaa.



Ajattele lapsen kannalta asiaa: hän on kokenut aivan järkyttäviä asioita ja nyt on päässyt turvaan, saa rakkautta ja rauhallisen kodin. Ethän riistä lapselta tätä! Pientä viatonta ihmistaimea on jo riepoteltu kovasti, ole sinä se rakastava ja luotettava aikuinen.



Olen itse psykopaatin lapsi ja isäni on vauvasta asti minua pahoinpidellyt lukuisin eri tavoin. Isä ei koskaan jäänyt kiinni, vaikka selkeitä vammoja oli. Äitini aina valehteli vammoista ja piilotteli ja salaili tilannetta. Isäni oli siis aivan sairas, luonnevikainen hullu, joka nautti kiduttamisesta ja toisen kivusta ja hädästä, hän ei kyennyt mihinkään empatiaan tai hyvyyteen. Lapsena (siitä asti kun muistan) itkin joka ilta itseni uneen ja rukoilin että joku pelastaisi minut. Kun tätä ei tapantunut niin rukoilin että kuolisin tai isäni kuolisi.



Lapsuuteni aina 18v ikään asti oli väkivalta- ja pelkohelvetti josta pääsin pakoon vasta täysi-ikäistyttyäni. Sen jälkeenkin isäni on käyttäytynyt väkivaltaisesti, uhkaillut ja kiristänyt, ahdistellut, "stalkkeroinut" ja ollut muutenkin häiriökäytöksinen. Välimme ovat poikki enkä pidä mitään yhteyttä mutta isä haluaa edelleen tuhota minut, kostaa, viedä onneni. Hän on sairas ihminen.



AP; sen sijaan että mietit mitä kaikkea kamalaa lapselle on tapahtunut, ota ihan UUSI NÄKÖKULMA. Mietipä sitä miltä kaikelta olet lapsen _säästänyt_. Se että otit lapsen, säästi hänet tuhansilta pahoinpitelyiltä, nöyryytyksiltä, kivulta ja tuskalta, hädältä ja kauhulta, jatkuvalta pelolta ja ahdistukselta. Olet tehnyt sankariteon, ja halaan sinua urheutesi vuoksi. Ole ylpeä itsestäsi! Pelastamasi lapsi on sinulle ikuisesti kiitollinen! Hän ei tajua sitä vielä nyt, mutta tajuaa sen aikuisena. Voit olla varma että hän rakastaa sinua ja on sinulle ainiaan kiitollinen.



Parahin AP, minustakin tuli (terapian kautta) normaali, suhteellisen menestynyt ihminen, hyvä ja rakastava äiti. Lapsella on mieletön kyky toipua järkyttävistä elämänkokemuksista. Oma menneisyyteni on järkyttävän karmiva, mutta se ei määritä onnellisuuttani nyt. Se on siis aina toki painolastina, siitä on ikuiset arvet, mutta ei se eläämääni pilannut kun en antanut pilata.



Tällä tahdon sanoa sen että se mitä lapsi on kokenut, on tapahtunut eikä sitä voi muuttaa, mutta lapsi ei siitä ole kuollut kuitenkaan. On vaurioitunut ehkä jossain määrin, mutta sekään ei estä hänen elämänsä myöhempää onnellisuutta. Tärkeintä on että lapsi on turvassa, juuri sinulla, ja juuri sinä olet tarkoitettu tämän lapsen äidiksi. Sinulle on anettu mieletön kunniatehtävä, todellinen rakkauden ja laupeuden mahdollisuus, antaa rakkautta tälle lapselle ja eheyttää hänet. Toivon että voisit olla tästä asiasta ylpeä, omanarvontuntoinen, iloinen ja kiitollinen.



Rukoilen puolestasi ja toivon sinulle jaksamista, ja toivon kaikesta sydämestäni että et jätä lasta, joka sinua niin riipaisevan kovasti tarvitsee. Ajan myötä helpottaa, ja hae apua ennenkuin luovutat. Ajattele asiaa myös lapsen kantilta, älä ensisijaisesti omastasi. Tässä ei ole ratkaisevaa se mitä sinä tästä saat / et saa, vaan ratkaisevaa on se miten voit lapsen elämän pelastaa.



Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, voimia ja paljon paljon rakkautta kaikille!

Meillä oli vuosia sitten sama tilanne, ja minun oli lopulta myönnettävä, etten enää "pärjää" lapsen/oman itseni kanssa, kun hän on meillä. Koko muu perheemme kärsi liikaa, kun kaikki, koko arki pyöri tämän vakavasti traumatisoituneen lapsen ympärillä - ei vain alussa, vaan jatkuvasti. Lasta oli kaltoinkohdeltu niin fyysisesti kuin psyykkisesti niin julmasti ja niin pitkään, ettei meillä ollut mitään keinoja/valmiuksia lopultakaan häntä "eheyttää", vaikka kyseessä olikin pieni lapsi, joten olin hyvin optimistinen ja uskoin korjaavien kokemusten voimaan. Lapsi sai hysteerisiä kohtauksia aivan yllättäen, milloin mistäkin, saattoi "taantua" kun joku ärsyke ajoi hänet traumaattisten muistojen valtaan, tässä muutama esimerkki: Tulitikkuja/sytkäriä/tulta/vedenkeitintä/kiehuvaa vettä/saunan kiuasta/mikään mikä viittasi kuumaan/polttavaan ei saattanut alkuun nähdä ilman että alkoi kirkumaan - voitte varmasti kuvitella miksi... Peittoja/tyynyjä ei voinut käyttää ollenkaan, iski pakokauhu kun yritin normaalisti peitellä (lasta oli mm. yritetty molemmilla tukehduttaa), no, ei oikein voitu pikkuista pelkällä patjalla nukuttaa, joten johti siihen, että lopulta nukkui mun kainalossa, ihan minussa kiinni, ja aina nukahdettuaan peittelin vasta. Toki tätä yritettiin hänen omassakin sängyssä alkuun, mutta lapsi heräsi valehtelematta lähes 10 kertaa yössä hikimärkänä kirkumaan painajaisiaan. Pelkäsi pimeää ja pekäsi yövaloakin, kun se muistutti tulesta. Vasta kun otin viereen, nukkui rauhallisemmin. Hiusten harjaus ja peseminen, sekä hampaiden pesu oli myös etenkin alkuun aivan kauhistus, lapsi itki ja kirkui kuin sikaa tapettaessa, kun niitä suoritin, vaikka miten hellävarainen olin, ja joka kerta etukäteen selitin että nämä on pakko tehdä, mutta takaan ettei häneen satu!!! Myös syöminen oli vähintäänkin haasteellista, lusikkaa ja haarukkaa ei voinut alkuun lainaakn käyttää ilman kirkuma- ja pelkokohtauksia taas (pakkosyöttöä, hyvin rajua ilmeisesti taustalla), lapsi suostui syömään vain sormin. Joka ikisen oman liikkeensä sai oppia varomaan, jos kohotti vahingossa nopeasti kättään lapsen lähellä, hän kyyristyi maahan itseään suojaten (ns. "hakattu koira"-efekti). Oikeasti koko arjesta tuli NIIIN vaikeaa, etten ois voinut koskaan ennakoida. Muistan, miten tuli melkein itku, kun oma pieni lapseni kysyi parin viikon jälkeen aidosti ihmeissään, äiti miksi xx pelkää KAIKKEA? Sossuja syytän siitä, ettei meille kerrottu lapsen traumojen asteesta/taustasta riittävästi. Voin vain kuvitella, mitä kaikkea sille reppanalle olikaan tehty, kun oli...no, sellainen kuin oli. Tiivistä lastenpsykiatrista kuntoutusta ois tarvinnut jo silloin heti, toivon todella, että myöhemmin sai sitä. Yhä edelleen, vuosienkin päästä, muistan pikkuista "kainaloistani" lämmöllä ja mietin, miten hänen elämänsä on mennyt. Toki lasten taustat on erilaisia, tuo meidän kokemus varmasti sieltä pahimmasta päästä. Myöhemmin meille sijoitettiin toinenkin lapsi, joka oli "vain" tavallisesta alkoholistiperheestä. Ihan erilainen kokemus oli se, ja lapsi kyettiinkin palauttamaan äidilleen lopulta.

sä luovuit sijaisäitiydestäsi? =(

Kyllä meilläkin on ihan SIJAISLAPSI perheessämme. Eipä ole kukaan kertonut, että ko. termiä ei saisi käyttää. Sitä kun käytettiin Pride-koulutuksessakin.



Kaikilla on mielipiteensä. Joidenkin mielestä sijaisvanhemmuutta ei saisi kutsua työksi. Kyllä se on meille työtä siinä omien töiden ohessa. Ja kyllä se ihan työstä käykin.



Tsemppiä ap.lle. Sinuna minä ottaisin heti yhteyttä sossuun. Koska jos sinusta tuntuu, etteä et oikeasti halua lasta pitää, luopukaa siitä nyt mahdollisimman pian. Paljon parempi lapselle.

Voimia ap, kuulostat todella ihanalta ihmiseltä... En lukenut juurikaan vastauksia, vain sinun kirjoituksesi. Sinun kannattaa varmaan puhua niille teidän yhteyshenkilöille, en nyt muista miksi heitä kutsutaan. On varmaan aivan normaalia (ja ehkä lapsen kannalta hyväkin), että kaltaisesi herkkä ja aito kokee kuvailemiasi tunteita.



1kk on vielä niin pieni, että hän hyötyy aivan valtavasti tollaisesta rakastavasta ja aidosti välittävästä läsnäolosta, olipa siellä taustalla sitten mitä tahansa.



Itse sairaalalapsuuden kokeneena voin vain kuvitella, miten hyvä vauvan on olla kanssasi. Pidä huoli itsestäsi!! Ja ihana, että miehesi tukee. Kunpa tuollaisia ihmisiä olisi enemmän!

Minusta nuo ovat ihan inhimillisiä tunteita ja näin kyökkistykoloogina ajattelen, että miksi pitäisi olla aina niin voimakas, täydellinen ja osaava? Joskus maailma tuntuu vaan niin hämmentävältä. Miksi siihen ei saisi myös reakoida. Kyllä tuollaisiakin tunteita saa tuntea olematta mitenkään väärässä tai kykenemätön, kunhan ei anna niiden ottaa haltuuunsa ihan kokonaan ja se, että puhut niistä jollekin (esim. täällä) kertoo, että olet tietoinen myös tästä. Varmaan kannattaa jutella myös muille ja jos sinulla on mahdollisuus puhua jonkun ammattilaisen kanssa niin se on varmaankin vielä parempi.



Uskon, että olet avan yhtä hyvä sijaisäiti kuin mitä olet äiti ja sehän tarkoittaa että olet loistava.

Hei sijaisvanhemmat,



olemme tekemässä tuleviin Vauva-lehtiin juttua sijaisvanhemmuudesta. Haluamme jutussa kertoa sijaisvanhemmuuden eri puolista: myös siitä, kun vanhemmat eivät syystä tai toisesta voikaan pitää sijoitettua lasta tai kun sijoitus tuntuu yllättävän raskaalta.



Etsimme haastateltavaa. Juttuun voi osallistua nimettömänä, ja kirjoitettaessa pidetään huolta siitä, ettei mukaan tule liian tunnistettavia asioita. Haastateltava saa luonnollisesti lukea jutun ennen julkaisua.



Jos kiinnostuit, ota yhteyttä. Kerron mielelläni lisää jutusta.



maria.tuominen@sanoma.com

Maria Tuominen

toimituspäällikkö/Vauva

kestää tämän sijoitetun lapsen raskasta käytöstä, kuten tuossa toisessa, järkyttävässä tarinassa.



Kuulostaa minusta omistautuvan äidin ja vastasyntyneen suhteelta, vauvaa pitää pitää vieressä ja mielessä koko ajan ja miettiä epätodennäköisempiäkin skenaarioita joissa jotain voisi lapselle sattua, koska vauva on niin hauras. Ja äiti ymmärtää ja tuntee itsessään lapsen mielentilat, pahan olon ja yrittää auttaa itseäänkin auttamalla vauvaa. Sehän kyllä yleensä helpottaa siitä vauvan (tai tässä tapauksessa "vauvan", jos kyse ei ole oikeasti pikkuvauvasta) kasvaessa.



Olen itse aika lunki tyyppi, enkä tuntenut mitään hirveän vahvoja rakkaudentunteita vastasyntyneeseen vauvaani. Eikä mitään dramaattista todellakaan ollut tapahtunut. Silti heräsin aina välillä painajaisiin, joissa lapsia kuoli. Tai havahduin siihen että etsin hädissäni vauvaa sängystä, yleensä niin että vaikka löysin heti oman vauvani oikealta paikaltaan, etsin vielä sitä jotakin unessa ollutta vauvaa. Eli jos ap on herkempi, jos lapsella on todella rankka tausta, niin en ihmettele ap:n reaktiota.





Ehkä ap:n sijoitettu lapsi tarvitseekin sitä vahvaa turvallista suhdetta aikuiseen, jos omassa elämässään on ollut haasteita, kun kerran kaipaa syliä?



Ap tietää itse paperien perusteella mitä kokemuksia sijoitetulla lapsellaan on, ja elää niitä uudestaan ikään kuin ne olisivat juuri tapahtuneet tai tapahtuisivat jos hän ei äitinä vahdi lasta koko ajan. Siihen varmaankin on apua saatavissa, miten käsitellä tietoa pahoista asioista ilman että se valtaa ajatukset kokonaan.