Kun sijaisäiti ei jaksakaan :'( Käytiin valmennukset ja kaikki,

Onko tämä nyt jotain aivan sairasta provoa? Jos ei, olet kyllä uskomattoman julma, itsekäs "ihminen". Tajuatko kuinka rankkaa on lapselle tulla hylätyksi? Ei ihmistä noin vaan voi hylätä sen jälkeen kun on luvannut sitä rakastaa. Ei edes lemmikeille saa tehdä noin. Jos haluat jotain mukavaa jota katsella kun tulet töistä kotiin, mutta et halua nähdä sen eteen vaivaa, ja haluat päästä siitä eroon sit kun susta siltä vähän tuntuu, osta itsellesi vaikka ruusupuska tai bonsai-puu. Vaikka niistäkin tulisi kaltaisallesi ihmisille varmasti liikaa vaivaa, ainakaan et pääse tuhoamaan ihmisen elämää kun heität ne hetken mielenjohteesta ja laiskuuttasi pois. Olet hirviö.

Toivottavasti sulla itselläsi tosiaan o (korkeintaan) niitä bonsai-puita.

sijoitettaisiin ennemmin ihmisen luo joka puhuu sijoitetuista lapsista kuin sijaislapsista.



Ja myöskin ihmisen luo, joka hakeea apua heti kun sitä huomaa tarvitsevansa eikä ole herkkä koko maailman tuskan niskassaan kantava.



Minusta lento-ohjeistus pätee hyvin moneen hoitotilanteeseen laita ensin happinaamari omille kasvoille ja sitten vasta lapselle.

sijoitettaisiin ennemmin ihmisen luo joka puhuu sijoitetuista lapsista kuin sijaislapsista.

Ja myöskin ihmisen luo, joka hakeea apua heti kun sitä huomaa tarvitsevansa eikä ole herkkä koko maailman tuskan niskassaan kantava.

Minusta lento-ohjeistus pätee hyvin moneen hoitotilanteeseen laita ensin happinaamari omille kasvoille ja sitten vasta lapselle.

että mun lapsia ei sijoitettaisi ikinä, haluan olla heille hyvä ja turvallinen äiti.

Meillä ei siis arjessa puhuta tietenkään sijoitetusta lapsesta, vaan hän on lapsi, meidän lapsemme. Mutta jos jollekulle ulkopuolisella tulee tarvetta jotenkin selittää perhekuvioitamme, puhun sijoitetusta lapsesta. Tuo happinaamarivertaus on hyvä. Ensin täytyy huolehtia itsestään, että voi huolehtia muista. Oman sosiaalityöntekijän kautta on mahdollisuus saada tukea. Eivät tällaiset ap:n kuvailemat tuntemukset ole kovin poikkeuksellisia. ....sijaisäiti....

Tämä oli niin järkyttävää luettavaa. Kauheaa mitä jotkut lapset saavat kärsiä. En ole osannut ajatellakkaan että näinkin julmaa väkivaltaa joku lapsia voi kokea. Tämä laittoi minut ajattelemaan, kun olen itse miettinyt sosionomi opintoja ja lapsityö kiinnostaa, onko musta sittenkään siihen? Sydämeen sattuu liikaa, käy ehkä liian raskaaksi mulle. Olen tunne ihminen.

Tämä oli niin järkyttävää luettavaa. Kauheaa mitä jotkut lapset saavat kärsiä. En ole osannut ajatellakkaan että näinkin julmaa väkivaltaa joku lapsia voi kokea. Tämä laittoi minut ajattelemaan, kun olen itse miettinyt sosionomi opintoja ja lapsityö kiinnostaa, onko musta sittenkään siihen? Sydämeen sattuu liikaa, käy ehkä liian raskaaksi mulle. Olen tunne ihminen.

edes oikeutta siihen), mutta... Itse en edes ole mikään ns. "tunneihminen" siinä merkityksessä mitä sillä nyt yleensä tarkoitetaan; en itke tuntemattomien kohtaloita, en ole itkuherkkä, enemmän järjellä toimiva "tuumasta toimeen"-ihminen, hyvin lapsirakas kyllä, ja hyvin tulen toimeen lasten kanssa, olen jaksava, pärjäävä, enkä helposti valita tai edes väsy.

Silti se meidän eka kokemus sijoitetusta lapsesta oli niin...pysähdyttävä, että moni asia ja arvokin jopa meni uusiks omassa maailmankatsomuksessa.

Ja korostan; mä en sitä lasta heivannut meidän elämästä mistään mukavuussyistä, vaan siksi, ettei mielenterveys enää kestänyt, ja oma perhe (lue lapset) oireili.

Lapsi myös käyttäytyi välillä tosi aggressiivisesti; puri paitsi meitä myös itseään, hakkasi päätään seinään, yökasteli liki joka yö jne.

Lapsi meni meiltä toiseen sijaisperheeseen, josa oli meitä enemmän kokemusta vakavasti traumatisoituneista lapsista. Olisin halunnut yhä pitää yhteyttä häneen, mutta se ei olut hyvä ajatus uuden perheen eikä sitä myötä sossujen mielestä.

Joten vain ajatuksissani häntä muistan, erityisesti syntmäpäivänään, ja enkeleitä joka päivä yhä toivon polulleen.

-se nro 36-

Onko tämä nyt jotain aivan sairasta provoa? Jos ei, olet kyllä uskomattoman julma, itsekäs "ihminen". Tajuatko kuinka rankkaa on lapselle tulla hylätyksi? Ei ihmistä noin vaan voi hylätä sen jälkeen kun on luvannut sitä rakastaa. Ei edes lemmikeille saa tehdä noin. Jos haluat jotain mukavaa jota katsella kun tulet töistä kotiin, mutta et halua nähdä sen eteen vaivaa, ja haluat päästä siitä eroon sit kun susta siltä vähän tuntuu, osta itsellesi vaikka ruusupuska tai bonsai-puu. Vaikka niistäkin tulisi kaltaisallesi ihmisille varmasti liikaa vaivaa, ainakaan et pääse tuhoamaan ihmisen elämää kun heität ne hetken mielenjohteesta ja laiskuuttasi pois.

Olet hirviö.

Jos ei voimat riitä ja oma perhe kärsii, parempi luovuttaa

Todella surullinen tarina :( Oletko koskaan jälkikäteen kuullut mitä lapselle nykyään kuuluu? Vai saako sellaisesta mitään tietoa?



Varmasti pikkuinen on jättänyt muiston sydämeen, tuo kainaloon käpertyminen... Voi pientä! Teit voitavasi, enempää ei voi kukaan vaatia. Toivottavasti pienen elämässä nyt kaikki on hyvin!

Kyllä meille sanottiin valmennuksessa, että yksikään lapsi ei ole toisen sijainen. Ja siten sijaislapsia ei ole.

Tämä oli niin järkyttävää luettavaa. Kauheaa mitä jotkut lapset saavat kärsiä. En ole osannut ajatellakkaan että näinkin julmaa väkivaltaa joku lapsia voi kokea. Tämä laittoi minut ajattelemaan, kun olen itse miettinyt sosionomi opintoja ja lapsityö kiinnostaa, onko musta sittenkään siihen? Sydämeen sattuu liikaa, käy ehkä liian raskaaksi mulle. Olen tunne ihminen.

edes oikeutta siihen), mutta... Itse en edes ole mikään ns. "tunneihminen" siinä merkityksessä mitä sillä nyt yleensä tarkoitetaan; en itke tuntemattomien kohtaloita, en ole itkuherkkä, enemmän järjellä toimiva "tuumasta toimeen"-ihminen, hyvin lapsirakas kyllä, ja hyvin tulen toimeen lasten kanssa, olen jaksava, pärjäävä, enkä helposti valita tai edes väsy. Silti se meidän eka kokemus sijoitetusta lapsesta oli niin...pysähdyttävä, että moni asia ja arvokin jopa meni uusiks omassa maailmankatsomuksessa. Ja korostan; mä en sitä lasta heivannut meidän elämästä mistään mukavuussyistä, vaan siksi, ettei mielenterveys enää kestänyt, ja oma perhe (lue lapset) oireili. Lapsi myös käyttäytyi välillä tosi aggressiivisesti; puri paitsi meitä myös itseään, hakkasi päätään seinään, yökasteli liki joka yö jne. Lapsi meni meiltä toiseen sijaisperheeseen, josa oli meitä enemmän kokemusta vakavasti traumatisoituneista lapsista. Olisin halunnut yhä pitää yhteyttä häneen, mutta se ei olut hyvä ajatus uuden perheen eikä sitä myötä sossujen mielestä. Joten vain ajatuksissani häntä muistan, erityisesti syntmäpäivänään, ja enkeleitä joka päivä yhä toivon polulleen. -se nro 36-

en voi edes ymmärtää miten julmia ihmisiä maailmassa on.

Onko tuosta jo pitkä aika..onko lapsi jo aikuinen..toivoisi todella, että hän on saanut hyvää hoitoa ja kunnon terapiaa.

lapsilla on kyky selviytyä, jos heitä hoidetaan hyvin..toivottavasti näin on käynyt tämän pienen kohdalla.

surullista on ollut vrmaan luovuttaa, mutta oikea päätös kumminkin teiltä..myös hänelle oli parempi päästä perheeseen, jossa osataan hoitaa traumatisoituneita lapsia.

Hyvää jatkoa sinulle...

ihan oikeasti saat neuvolan tai sossun kautta käyntikertoja (ilmaisia) neuvolapsykologille. Käy siellä puhumassa asiasta. Muista myös että rakkaus lapseen syntyy vähitellen. Et vielä noin nopeasti ole kiintynyt ja leimautunut lapseen. Anna vielä mahdollisuus, yritä jaksaa vielä jonkin aikaa. Ajattele lapsen kannalta asiaa: hän on kokenut aivan järkyttäviä asioita ja nyt on päässyt turvaan, saa rakkautta ja rauhallisen kodin. Ethän riistä lapselta tätä! Pientä viatonta ihmistaimea on jo riepoteltu kovasti, ole sinä se rakastava ja luotettava aikuinen. Olen itse psykopaatin lapsi ja isäni on vauvasta asti minua pahoinpidellyt lukuisin eri tavoin. Isä ei koskaan jäänyt kiinni, vaikka selkeitä vammoja oli. Äitini aina valehteli vammoista ja piilotteli ja salaili tilannetta. Isäni oli siis aivan sairas, luonnevikainen hullu, joka nautti kiduttamisesta ja toisen kivusta ja hädästä, hän ei kyennyt mihinkään empatiaan tai hyvyyteen. Lapsena (siitä asti kun muistan) itkin joka ilta itseni uneen ja rukoilin että joku pelastaisi minut. Kun tätä ei tapantunut niin rukoilin että kuolisin tai isäni kuolisi. Lapsuuteni aina 18v ikään asti oli väkivalta- ja pelkohelvetti josta pääsin pakoon vasta täysi-ikäistyttyäni. Sen jälkeenkin isäni on käyttäytynyt väkivaltaisesti, uhkaillut ja kiristänyt, ahdistellut, "stalkkeroinut" ja ollut muutenkin häiriökäytöksinen. Välimme ovat poikki enkä pidä mitään yhteyttä mutta isä haluaa edelleen tuhota minut, kostaa, viedä onneni. Hän on sairas ihminen. AP; sen sijaan että mietit mitä kaikkea kamalaa lapselle on tapahtunut, ota ihan UUSI NÄKÖKULMA. Mietipä sitä miltä kaikelta olet lapsen _säästänyt_. Se että otit lapsen, säästi hänet tuhansilta pahoinpitelyiltä, nöyryytyksiltä, kivulta ja tuskalta, hädältä ja kauhulta, jatkuvalta pelolta ja ahdistukselta. Olet tehnyt sankariteon, ja halaan sinua urheutesi vuoksi. Ole ylpeä itsestäsi! Pelastamasi lapsi on sinulle ikuisesti kiitollinen! Hän ei tajua sitä vielä nyt, mutta tajuaa sen aikuisena. Voit olla varma että hän rakastaa sinua ja on sinulle ainiaan kiitollinen. Parahin AP, minustakin tuli (terapian kautta) normaali, suhteellisen menestynyt ihminen, hyvä ja rakastava äiti. Lapsella on mieletön kyky toipua järkyttävistä elämänkokemuksista. Oma menneisyyteni on järkyttävän karmiva, mutta se ei määritä onnellisuuttani nyt. Se on siis aina toki painolastina, siitä on ikuiset arvet, mutta ei se eläämääni pilannut kun en antanut pilata. Tällä tahdon sanoa sen että se mitä lapsi on kokenut, on tapahtunut eikä sitä voi muuttaa, mutta lapsi ei siitä ole kuollut kuitenkaan. On vaurioitunut ehkä jossain määrin, mutta sekään ei estä hänen elämänsä myöhempää onnellisuutta. Tärkeintä on että lapsi on turvassa, juuri sinulla, ja juuri sinä olet tarkoitettu tämän lapsen äidiksi. Sinulle on anettu mieletön kunniatehtävä, todellinen rakkauden ja laupeuden mahdollisuus, antaa rakkautta tälle lapselle ja eheyttää hänet. Toivon että voisit olla tästä asiasta ylpeä, omanarvontuntoinen, iloinen ja kiitollinen. Rukoilen puolestasi ja toivon sinulle jaksamista, ja toivon kaikesta sydämestäni että et jätä lasta, joka sinua niin riipaisevan kovasti tarvitsee. Ajan myötä helpottaa, ja hae apua ennenkuin luovutat. Ajattele asiaa myös lapsen kantilta, älä ensisijaisesti omastasi. Tässä ei ole ratkaisevaa se mitä sinä tästä saat / et saa, vaan ratkaisevaa on se miten voit lapsen elämän pelastaa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, voimia ja paljon paljon rakkautta kaikille!

varmaan Eerikan tapaus toi muistot pintaan..sinä selvisit kuitenkin onnen kaupalla hengissä helvetistä päivastoin kuin pikkuEerika. Siitäkin voi jo olla onnellinen ...vai mitä.

kaikkea hyvää elämääsi

Voisitko tehdä jutun myös näistä kaltoinkohdelluista, pahoinpidellyistä ja kidutuksenkaltaisissa oloissa olleista lapsista? Lapsen oikeudet Suomessa ovat hämmästyttävän heikot. On valtavan raskasta äitinä tajuta mitä täällä oikein tapahtuu!



Voisiko lehti tehdä jutun miten näissä tapauksissa lasta hoidetaan, miten lastensuojelu toimii ja onko Suomessa määrärahoja lasten kuntoutukseen?



Suomalaisten pimeästä puolesta on tullut liikaa esimerkkejä. Lapsia kidutetaan, poltetaan, ammutaan, hukutetaan, viilletään ja tukehdutetaan kuoliaaksi jatkuvasti. Kukaan ei kerro taustoja ja sitä miksi näitä lapsia ei ajoissa voitu auttaa. Yrittäisitte Vauva lehdessä vaikuttaa, teillä toimittajilla on kontakteja mediaan. Voisiko aloittaa jonkinasteisen positiivisen kansanliikkeen lasten auttamiseksi? Tarvitaan yleistä herättämistä myös poliittisella tasolla, jos määrärahoja ei anneta lastensuojeluun ja yleiseen auttamiseen Suomi on halvaantunut parinkymmenen vuoden päästä. Jo nyt on syrjäytyneitä nuoria liikaa ja lähes kaikkiin liittyy jotenkin lastensuojelullisia asioita.

Meillä oli vuosia sitten sama tilanne, ja minun oli lopulta myönnettävä, etten enää "pärjää" lapsen/oman itseni kanssa, kun hän on meillä. Koko muu perheemme kärsi liikaa, kun kaikki, koko arki pyöri tämän vakavasti traumatisoituneen lapsen ympärillä - ei vain alussa, vaan jatkuvasti.

Lasta oli kaltoinkohdeltu niin fyysisesti kuin psyykkisesti niin julmasti ja niin pitkään, ettei meillä ollut mitään keinoja/valmiuksia lopultakaan häntä "eheyttää", vaikka kyseessä olikin pieni lapsi, joten olin hyvin optimistinen ja uskoin korjaavien kokemusten voimaan.

Lapsi sai hysteerisiä kohtauksia aivan yllättäen, milloin mistäkin, saattoi "taantua" kun joku ärsyke ajoi hänet traumaattisten muistojen valtaan, tässä muutama esimerkki:

Tulitikkuja/sytkäriä/tulta/vedenkeitintä/kiehuvaa vettä/saunan kiuasta/mikään mikä viittasi kuumaan/polttavaan ei saattanut alkuun nähdä ilman että alkoi kirkumaan - voitte varmasti kuvitella miksi...

Peittoja/tyynyjä ei voinut käyttää ollenkaan, iski pakokauhu kun yritin normaalisti peitellä (lasta oli mm. yritetty molemmilla tukehduttaa), no, ei oikein voitu pikkuista pelkällä patjalla nukuttaa, joten johti siihen, että lopulta nukkui mun kainalossa, ihan minussa kiinni, ja aina nukahdettuaan peittelin vasta. Toki tätä yritettiin hänen omassakin sängyssä alkuun, mutta lapsi heräsi valehtelematta lähes 10 kertaa yössä hikimärkänä kirkumaan painajaisiaan. Pelkäsi pimeää ja pekäsi yövaloakin, kun se muistutti tulesta. Vasta kun otin viereen, nukkui rauhallisemmin.

Hiusten harjaus ja peseminen, sekä hampaiden pesu oli myös etenkin alkuun aivan kauhistus, lapsi itki ja kirkui kuin sikaa tapettaessa, kun niitä suoritin, vaikka miten hellävarainen olin, ja joka kerta etukäteen selitin että nämä on pakko tehdä, mutta takaan ettei häneen satu!!!

Myös syöminen oli vähintäänkin haasteellista, lusikkaa ja haarukkaa ei voinut alkuun lainaakn käyttää ilman kirkuma- ja pelkokohtauksia taas (pakkosyöttöä, hyvin rajua ilmeisesti taustalla), lapsi suostui syömään vain sormin.

Joka ikisen oman liikkeensä sai oppia varomaan, jos kohotti vahingossa nopeasti kättään lapsen lähellä, hän kyyristyi maahan itseään suojaten (ns. "hakattu koira"-efekti).

Oikeasti koko arjesta tuli NIIIN vaikeaa, etten ois voinut koskaan ennakoida. Muistan, miten tuli melkein itku, kun oma pieni lapseni kysyi parin viikon jälkeen aidosti ihmeissään, äiti miksi xx pelkää KAIKKEA?

Sossuja syytän siitä, ettei meille kerrottu lapsen traumojen asteesta/taustasta riittävästi. Voin vain kuvitella, mitä kaikkea sille reppanalle olikaan tehty, kun oli...no, sellainen kuin oli. Tiivistä lastenpsykiatrista kuntoutusta ois tarvinnut jo silloin heti, toivon todella, että myöhemmin sai sitä. Yhä edelleen, vuosienkin päästä, muistan pikkuista "kainaloistani" lämmöllä ja mietin, miten hänen elämänsä on mennyt.

Toki lasten taustat on erilaisia, tuo meidän kokemus varmasti sieltä pahimmasta päästä.

Myöhemmin meille sijoitettiin toinenkin lapsi, joka oli "vain" tavallisesta alkoholistiperheestä. Ihan erilainen kokemus oli se, ja lapsi kyettiinkin palauttamaan äidilleen lopulta.

Tietoja kyllä oli mutta ne salattiin sujuvasti... siis kaunisteltiin lapsen taustaa kaikinpuolin jopa välisijoituspaikkana toimineen perhekodin toimesta.

Perhehoitajavapaat ei pelanneet, työnohjausta ei saatu minkäänlaista, vuosien aikana yhteyttä otettiin noin kerran vuodessa sossun suunnalta, soittopyyntöön joku saattoi joskus vastata, silloinkaan ei välttämättä lapsen oma sos.tt.

Nyt lapsilla on paikka jossa saavat tarvittaessa ympäri vuorokauden kokeneiden ammattilaisten apua, me tavallisena perheenä emme siihen pystyneet. Onni on kuitenkin saada olla jollain tavalla mukana elämässä edelleen

työnohjauksen avulla selvitä tämän yhden kanssa niin kauan kuin tarvitsee, ja sitten tauko jonka aikana mietit haluatko jatkaa. Ymmärrän sinua täysin, mun on hypättävä yli jo kaikki lasten huonoa kohtelua käsittelevät uutisetkin (olen nynny, tiedän), tai tulen ihan onnettomaksi pitkäksi aikaa. Olet upea ihminen kun olet sijaisäidiksi ryhtynyt! Et ole heikko vaan normaali, kun vauvojen kohtalot koskettavat.

tarkoittaa yli vuosikymmentä

1kk on vielä niin pieni, että hän hyötyy aivan valtavasti tollaisesta rakastavasta ja aidosti välittävästä läsnäolosta, olipa siellä taustalla sitten mitä tahansa.

Toimittajat ovat osa mediaa. Erittäin merkittävä osa.

Joistakin ihmisistä ei vain ole sijaisvanhemmiksi. Ei, vaikka olisivat pikkukaupungin ylempää keskiluokkaa, hienot ammatit, hyvin kasvatetut biologiset lapset, rahaa ja sosiaalisia suhteita arvostettuihin henkilöihin. Kulissia osataan pitää kasassa, mutta sijoitetusta lapsesta ei välitetä, hänen tarpeitaan ei kuunnella. Tämä oli omaa arkeani sijaisperheessä vuosien ajan. Lopulta en enää kestänyt ja pääsin onneksi teini-iässä pois kyseisestä perheestä. He eristivät minut omasta perheestään täysin, syyttivät minua varkaaksi, valehtelijaksi ja pitivät kotona niin, että en koskaan saanut käydä kavereiden kanssa missään. En saanut pitää oman huoneeni ovea kiinni, jotta nämä "vanhemmat" tietäisivät koko ajan mitä tein. Jos laitoin oven hetkeksikään kiinni, kävivät avaamassa sen sanomatta sanaakaan. Penkoivat laatikot, lukivat päiväkirjat, mylläsivät vaatekaapit. Sattuu sitä paremmissakin piireissä...



Jos sinusta aloittaja tuntuu, että et pysty suhtautumaan lapseen samalla lailla kuin omiisi, ei sijoitusta kannata jatkaa. Itse olen sen kantapään kautta joutunut oppimaan.

En saanut pitää oman huoneeni ovea kiinni, jotta nämä "vanhemmat" tietäisivät koko ajan mitä tein.

Olitko itsetuhoinen? Viiltelitkö? Varastitko? Olitko masentunut?

En ollut itsetuhoinen, ei tuolloin tullut mieleenkään sellainen. En ole koskaan viillellyt. En varastanut enkä tuolloin ollut masentunutkaan, myöhemmin kyllä koska perheessä oli niin paha olla.

Kammottava olo tuli tuon yhden lapsiparan kohtalosta =( Psykiatriseen hoitolaitokseenhan tollanen ois pitäny laittaa eikä mihkää tavis perheeseen. Ihme toimintaa sossuilta (taas).