Lue keskustelun säännöt.
Miten kitkeä lapsen itsekkyyttä ja auttaa tunteiden hallinnassa?
08.12.2012 |
Minulla on ekaluokkalainen poika, jonka kanssa tunnen olevani ihan lopussa. En vain saa hänestä kasvatettua "kunnollista", vaikka kuinka johdonmukaisesti koetan jaksaa.
Muuten pojan kanssa menee hyvin, mutta pahimmillaan useamman kerran päivässä hän saa kamalat raivarit, jollei saa tahtoaan periksi milloin missäkin asiassa. Kyseessä voi olla kaverin kylään tulo (jos siis me vanhemmat joudumme asian kieltämään), se, ettei hän saa tehdä mieleistään asiaa juuri silloin kun tahtoo tai saa muuten jotain haluamaansa. Meillä ei ole kiukuttelulla ja huonolla käytöksellä koskaan saanut tahtoa lävitse, kehuja ja rangaistuksia annetaan mielestäni aiheesta ja rangaistuksesta varoitetaan lähes poikkeuksetta etukäteen, jotta lapsella olisi mahdollisuus muuttaa käytöstään. Ei apua. Korkeintaan hetken menee paremmin ja taas ollaan syvällä suossa.
Poika on myös mielestäni tosi itsekäs. Olin aamulla jouluostoksilla isoveljensä kanssa, joka nautti selvästi saadessaan valita perheelleen lahjoja. Koko aikana hän ei pyytänyt mitään itselleen. Nyt illalla oli nuoremman vuoro päästä. Kävimme ennen matkaan lähtöä vielä lävitse, mikä on reissun tarkoitus (= ostaa lahja isälle ja isoveljelle). Poika siis tiesi, ettei hän olisi saamassa mitään nyt itselleen. Koko ostosreissulla lapsi ei tuntunut etsivän toisille mitään (lopulta saldo oli suklaalevy veljelle), mutta vinkui koko ajan jotain itselleen ja hermostui, kun ei tahtomaansa saanut. Minusta tuntui tosi pahalta ja lopulta kotimatkalla ärähdinkin asiasta pojalle.
Molemmat lapsemme saavat huomiota, rakkautta ja rajoja takuulla riittävästi. Lapsella on terve päivärytmi, harrastuksia, kavereita ja järkevä ruokavalio. Minun kasvattajan kykyni vain eivät tunnu riittävän hänen kanssaan. Auttakaa nyt ja neuvokaa, miten saada lapsi ruotuun. Itsestäni alkaa tuntua hiljalleen, että vain pilaan koko muksun lopullisesti. :(
Kommentit (8)
Pahaa, että lapselle ärähtää. Ehkä kannattaisi ärähtää useammin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uhanneen rangaistuksella, jota ei olisi pidetty. Siinäkään ei siis pitäisi olla ongelmaa.
Ensin pyritään keskustelemaan, jollei se yksinään auta, kerrotaan seuraus joka lapsen toiminnasta tulee (esim. karkkipäivän peruuntuminen, pelikielto, kyläilykielto, ym.), varoitetaan ja täytetään rangaistus, jos se on tarpeen (usein on).
ap
Miten tuhma pitää olla, että ei saa mennä kaverin luokse? Tai mitä pitää tehdä, jotta karkkipäivä peruutetaan?
Mä en nyt jotenkin niele tätä avausta.
Tiedätkö, auttaa en voi mutta vertaistukea saat. Mulla on tyttö toisella luokalla, ja hänellä on suuria ongelmia tunteiden säätelyssä. Hermostumisia tulee milloin mistäkin, ja olen välillä ihan neuvoton. Ja mietin tarvitsemmeko ammattiapua. Meillä on kaksi muutakin lasta, ja jokainen on kyllä saanut olla oma itsensä, ja kuten teilläkin, kasvatus on ollut johdonmukaista ja kiukuttelulla ei tahtoaan läpi saa. Kahden muun kanssa ei vastaavaa ongelmaa ole. Tyttö on ollut samanlainen ihan vauvasta asti, niin kauan kun muistan, toki asiat eri.
Eli tämä on nyt persoonakysymys, ei kasvatuskysymys.
Meillä itsekkyys ei ole ongelma, mutta nimenomaan tuo tunteiden säätely, hyvässä ja pahassa. Raivareita tulee ja tyttö ei osaa "lopettaa" vaan jatkaa ja jatkaa niin kauan että pikkuasiasta kasvaa tosi iso. Samoin liikuttuu kyyneliin asti ihan äärimmäisen herkästi.
Asioista on juteltu rauhallisina hetkinä ja silloin tyttö sanoo että jotenkin vaan ei osaa lopettaa "ajoissa". Meillä auttaa se, että minäkin olen hyvin ärhäkkä hermostuessani ja liikutun helposti, eli geeneissähän on tuo. Tyttö itsekin kärsii tästä piirteestään, mutta häntä auttaa se, että äitillä pn samoja piirteitä. En voi kuin kannustaa puhumaan asioista rauhallisina hetkinä. Ja tsempata! Ikä auttaa, mutta itse persoona ei muutu, eikä tietysti tarvitsekaan. Tasapaino täytyisi vaan löytää.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen huomannut, että lapsen kanssa lukeminen ja keskustelu auttavat (siis kaunokirjallisuuden lukeminen). Tuon ikäinen ei tietenkään ole näissä asioissa valmis. Tuntisiko hän itsensä vähemmän rakastetuksi kuin isoveli?
Vielä sen verran että monilta et ymmärrystä saa asiasta, niinkun nyt tästäkin ketjusta huomaa. Itse olen miettinyt että jonkin sortin diagnoosi varmaan olisi saatavilla tytölle. Ystäväpiiristä ei ennen löytynyt ketään joka ymmärtäisi kun puhun lapsestani, kunnes muutama vuosi sitten päädyin kuuntelemaan puolitutun juttuja samanikäisestä tytöstään, ja huomasin samankaltaisuuden. Heillä diagnoosi oli, mutta tietystikään nyt en muista mikä. Ei kuitenkaan mikään näistä "tavallisista".
Meillä tyttö on aivan ihana tyyppi, ja tämä osa häntä on vaan ollut hyväksyttävä osana hänen persoonallisuuttaan. Parhaamme yritetään kaikien lasten omien persoonallisten piirteiden mukaan kasvattaa heitä, ja tiedän että tällä tytöllä monet asiat tulevat olemaan paljon vaikeampia kuin sisaruksillaan. Mutta toisaalta asia on myös hänen vahvuutensa, tunnealy, empatia ja toisten ajatusten huomioiminen "rivien välistä".
En tiedä tunnistatko omaasi näistä mun jutuista, mutta silti kannustan puhumaan puhumaan ja puhumaan rauhallisina hetkinä. raivarin aikana meillä ei ainakaan mikään kontakti onnistu, tyttö jotenkin katoaa siihen raivokohtaukseensa.
Millaisista asioista? Uhkailetteko niillä paljon, vaikka tehoa ei ole?