Lue keskustelun säännöt.
Näin eilen ruumiin, eikä toivottavasti koskaan enää!
18.01.2013 |
Ukkini arkulla kävin. Ensimmäisen kerran uskalsin avoimen arkun ääreen, aina olen kieltäytynyt..lapsenakin.
Nyt kovetin mieleni ja menin. Ukki oli keltainen ja kovannäköinen, tyhjä, ruma ja kova. Ei ollenkaan sama ukki.
En ikinä saa silmien takaa pois sitä kuvaa. Ei olis pitänyt mennä..=((((
Kommentit (22)
isä hirttäytyneenä ja naapurin mies kompastui rappusissa, löi päänsä pahasti (se kasvava verilammikko, kuten leffoissa) ja taittoi niskansa - kuoli heti.
Yhä ne näin satunnaisesti tulevat mieleen yhtä tarkkana kuin silloin.
Noista on jo yli 20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en halunnut nähdä arkussa, sillä se kuva elävästä veljestä oli se jonka halusin saada mieleeni muistoksi. En ole katunut päätöstäni. Lapsensa katsoivat, oli ollut juurikin sellainen ahtaaseen tungettu, kylmän kalpea, ei isän näköinen ollenkaan.
Minäkin olen töissä nähnyt neljä ruumista. Niistä ne, jotka ovat nukkuessaan sänkyynsä kuolleet, ovat mielestäni näyttäneet levollisilta ja "kauniilta". Olen töissä dementiakodissa.
Oma isäni kuoli n. vuosi sitten. Aluksi halusin mennä arkulle, mutten sitten pystynytkään. Luultavasti hyvä juttu. Nyt on isäni kuva mielessä vain elävänä. RIP isä.
Isoäiti oli lähes 90 kuollessaan, hän oli muutenkin jo vahankellertävä iholtaan. Nukkuvalta näytti.
Isän vierellä valvoin äidin kanssa, kun hän kuoli. Syöpäkipujen ja työlään hengityksen jälkeen laskeutui rauha. En osannut kuollutta isää pelästyä itse tilanteessa enkä sitten sairaalaan kappelissa, kun haimme häntä arkussa kotipitäjään. Vaikeinta oli seurata viimeiset tunnit, sen jälkeen tuli rauha.
jopa minulle joka työkseni olen läsnä ruumiinavauksissa... Vieras ruumis on vain tutkimuskohde, josta selvitetään kuolinsyy, mutta tuttu ruumis tuo muistot ajasta jolloin hän oli vielä ihminen kaikkine tunteineen ja ajatuksiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen pää oli murskautunut. Kesti kauan päästä siitä yli.
Sen rinnalla arkussa makaava vainaja ei ole mitään. Tiedän sen kokemuksesta.
ei kuolleessa ole mitään pelättävää tai kauhistuttavaa, vaan tuntuu kuin rauha laskeutuisi kun vanha sairas ihminen nukkuu pois.
En kyllä tiedä miten suhtautuisin jos näkisin onnettomuudessa kuolleen omaisen tai muuten onnettomuudessa kuolleen pahoin ruhjoutuneen. Isoäitiäni olen ollut laittamassa arkkuun ja se oli ihan hyvä tilaisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
..se oli kaunis ja rauhallinen lähtö, vuosikausien alzhaimerin päätös.
Sittemmin olen nähnyt muutaman vastakuolleen lisää. Päällimmäisenä jäi lähdön lempeys kaikkien kohdalla mieleen. Loppuivat kivut ja tuska. Olin tk:n vuodeosastolla harjoittelijana.
ja tietysti nähnyt paljonkin kuolemaa ja ruumiita. Ei tunnu enää missään, paitsi jos kyseessä nuori potilas. Mutta omaista en menisi katsomaan, haluan muistaa elävänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäi auton alle. En mielestäni suuria traumoja saanut. Ehkä näkeminen auttoi ymmärtämään kuoleman lopullisuuden.
Kuoli auto-onnettomuudessa vähän päälle parikymppisenä. Minulle se oli ihan tarpeellinen kokemus, koska olisin luultavasti muuten aina ajatellut, että on tapahtunut joku virhe, ettei olekaan kyse hänestä ja odottanut häntä kotiin.
Minulle asia tuli todelliseksi sillä näkemisellä, mutta samalla helpotti kun huomasi miten erilaiselta se tuttu ihminen kuolleena näytti. Minä en itse allekirjoita sitä "näyttää nukkuvalta" kuvausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nähnyt kuolleena isomummoni ja isovanhempani. Vanhuuteen kuolivat. Ei ole jäänyt huono muisto.
Aion vastedeskin katsoa kaikki kuolleet läheiseni. Kuolema tuntuu silloin asteen verran konreettisemmalta.
Olin menossa mummiani katsomaan. Hän oli rauhallisen näköinen iäkäs ja tilanne ei tehnyt pahaa. Mietin näin elämä menee.
Sitten menetin mieheni joka teki itsemurhan. Hän hirttäytyi. Tämä oli todellinen shokki.
Perheidylli piti olla koossa mutta näin kävi. Tapahtuma oli kamala. Halusin nähdä mieheni, en uskonut että on kuollut. Kun revin liinaa huomasin että osa sisäelimistä oli jo poistettu ja itkin ja oksentelin sekä konttasin sisareni avulla tuolta pois.
Sitten kuoli rakas koirani. Helposti voin sanoa rakastan sinua.
Tiedän viimeissä tapauksessa pääsin helpolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä aio enää koskaan katsoa kuollutta ihmistä, jos sen vain voin välttää. Haluan muistaa kuolleen tutun sellaisena, kun hän oli elävänä.
Olin aika nuori kun isäni kuoli, enkä koskaan nähnyt häntä kuolleena. Viimeisillään sairaalassa hän oli hyvin erilainen kuin vielä kotona asuessaan, kuihtunut ja surkea, mutta sellaisena en häntä kuitenkaan muista. Ensimmäiset vuodet hänen kuolemansa jälkeen minun oli hyvin vaikea hahmottaa käsitettä hänestä kuolleena. Koin hänet ajatuksissani ja unissani edelleen elävänä ja läsnäolevana, mistä olin kiitollinen, sillä isällä ja teinitytöllä oli jäänyt asioita selvittämättä. Jos jouduin sanomaan jollekulle, että isäni oli kuollut, tuntui kuin olisin valehdellut. Enää en muista häntä yhtä elävästi paitsi mitä joskus harvoin unissa tapaan. Tai siis hänen muistonsa ei ole enää niin läsnä, mutta se muisto mikä minulla hänestä on, on kyllä edelleen elävä ja hyvä niin.
Tämä ketju on saanut minut miettimään, kuinka erilainen muistoni hänestä mahtaisi olla, jos olisin nähnyt hänet hänen kuoltuaan - olisinko todella menettänyt kaiken sen minkä nyt olen ikään kuin postuumisti kokenut hänen "kanssaan", tuntuisiko hän kuolleemmalta kuin nyt? Ja olisiko se hyvä vai huono asia?
Pikkutyttönä sain nähdä mummon arkussa. En tiedä oliko kannattavaa. Pää oli sinertävä (kaatui ennen kuolemaansa) ja hiukset harvat. Jäi vähän pelottava kuva mummosta ja itkuhan siinä tuli.
Toinen mummo kuolikin kolme vuotta sitten. Häntä kävin myös katsomassa. Kurkkua kuristi. On niin hirveä ikävä häntä. Itkettää. Elämäähän se silti on. Vanhoja ihmisiä molemmat olivat :(
enkä aio enää koskaan katsoa kuollutta ihmistä, jos sen vain voin välttää. Haluan muistaa kuolleen tutun sellaisena, kun hän oli elävänä.
mutta ei ne muistot katoa,vaikka ihmisen kuolleena näkisikin.Ihmeellisiä käsityksiä vallalla täällä.
Isoäitini näin arkussa kaksi päivää hänen kuolemansa jälkeen. Äitini näin viime kesänä 10 tuntia hänen kuolemansa jälkeen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hän näytti rauhalliselta. Suutelin hänen kylmää otsaansa ja sanoin jäähyväiset. Siinä sain rauhan, äidilläni oli hyvä ja rauhallinen olla, toisin kuin viimeisinä päivinä ennen kuolemaansa.
Kumpikaan kokemus ei ollut epämiellyttävä, surullinen vain.
ruumiita, eikä se tunnu missään. Mutta ketään tuttuani en ole nähnyt, koska on aivan eri asia katsoa kuolleena ihmistä, jonka on tuntenut elävänä. Vielä varmaan kamalampaa, jos on kyseessä sukulainen.