Jatkuva piinaava paha olo

Olen nuori nainen.

Ongelmaani on vaikea kuvailla ja kirjoittaa, koska en itsekkään oikeastaan tiedä mikä on vialla.

Jo yli vuoden olen kärsinyt,välillä vähemmän,yleensä enemmän oman pahan oloni kanssa.

Pahan oloni alkua kai oli reilun kolmevuotta kestänyt "parisuhde", joka vielä nykypäivänäkin kaduttaa, ahdistaa ja saa minut vieläkin tuntemaan riittämättömyyttä itsestäni. Olin itse vasta 16, ja rakastuin itseäni 5vuotta vanhempaan poikaan. Olin valmis antamaan kaiken, se nuori ja viaton, ylipursuava rakkaus oli valmis kestämään kaiken, pettämisen joka jatkui koko suhteen ajan, muiden naisten alusvaatteet miehen kämpillä, viestit, puhelut, kaikki mitä mies selkäni takana teki... Tai ei hän edes koittanut kovin peitellä tekemisiään, oli varmaankin ihan sama.*

Tottakai pettäminen satutti. Loukkasi. Musersi.Sai minut pitämään itseäni arvottomana.H sanoi,kukaan muu ei ikinä tule minua rakastamaan kuten hän tai haluamaan mitään muuta kuin seksiä minusta,muille olinsin vain lelu,hassua.. sitähän olin hänelle.

Kun ero vihdoin viimein tapahtui,ilman että annoin enää anteeksi ja annoin tilanteen jatkua samana,palasin takaisin aina kauniiden sanojen ja samojen kuluneiden lupausten takia, en käsitellyt asiaa kovin hyvin. En oikeastaan ollenkaan.

Kaikki miehet olivat senjälkeen mielessäni samoja, harrastin todella paljon seksiä, useiden ja useiden eri miesten kanssa, leikin tunteilla, rikoin sydämiä ja nauroin sille, Päätin, että kukaan mies ei enää minun sydäntäni riko, kukaan ei pääse lähelle, tyydytän vain oman seksinhaluni ja heitän miehen roskiin, kuten se yksi mies, jolla ikinä oli merkitystä, teki minulle.

Sitten tapasin nykyisen avopuolisoni. Kuvio alkoi alussa samana kuin muiden kanssa, seksiä ilman vaatimuksia, odotuksia, Sitten mukaan, yllättävän nopeasti tulivat tunteet. Tämä mies, tämä mies oli jotain uutta, erilaista, ehkäpä taas voisin yrittää, katsoa mitä tapahtuisi jos antaisin tapahtua.

Ja niin annoin,muutimme nopeasti yhteen.Ensimmäinen isku tuli n.kk ennen yhteenmuuttoa,asunto meillä oli jo valmiina.

Olin kertonut miehelleni selvästi,mitä odotin suhteemme alulta. Valehtelu oli pahin asia, mitä minulle voisi tehdä, se ei jäänyt epäselväksi. Mutta kun palasin kotiin töistä ja avasin tietokoneen, olin taas rikki.

Kuulostaa kliseeltä,mutta porno oli se,josta ensimmäinen luottamuspula syntyi.Olin sanonut, että en sitä aijo kieltää mieheltäni kokonaan,mutta nyt, suhteen alussa,minua loukkasi se,että en riittänyt yksin,minuna,ainoana naisena,jota mieheni katselisi alasti,seksiä oli vielä yli neljä kertaa päivässä.. Ensin tuntui viha.Pettymys. Raivo.Suru.Huvittuneisuus.Sitten tunnottomuus.Selvitin mieheni kanssa asian, mutta se toistui taas, ja mukaan tuli muutakin.Annoin viimeisen tilaisuuden.Muutimme yhteen ja lupasimme yrittää kaikkemme,tämä ei ollut menettämisen arvoista.

Mukaan tuli kannabis,nyt kun katson taaksepäin 1,5 vuotta, en muista päivääkään ilman.Tunne jonka se antaa,siirtää murheet,pahan olon,ajatukset, ahdistuksen,saa nukutuksia,syödyksi,pääsee sängystä ylös.Kaiken sen sain,mutta mikä on sen hinta?

Huumevelat,niistä johtuneet ongelmat hengen uhkailu,jatkuva rahanpula,riippuvuus kannabikseen;jollei sitä ollut saatavilla,koko elämä tuntui kaatuvan päälle.Paha olo palasi,aina vain vahvempana,mitään murheita en käsitellyt,en ratkonut,ajatellut,siirsin vain syrjään.

Nyt oloni alkaa olla loppu.Siirrän vieläkin asioita joita en halua käsitellä,tein sitä jo ennen nykyistä miestäni ja kannabista.Silloin järjestelmä oli vain baari,alkoholi ja merkityksetön seksi.

Olen loppu.Hajalla.Paha olo vain kasvaa.Elämäniloa ei ole.Koitin masennuslääkkeitä, ne eivät sopineet minulle.Koitin terapiaa,turhauduin kun koin että siitäkään en saa apua,minulle kerrottiin asioita,jotka tiedän jo muutenkin,en saanut avusta huolimatta mitään asiaa elämässäni sen enempää kuntoon.

Paha oloni ei näy ulospäin,en anna sen näkyä.Joten myös masennuksesta kirjoitettu sairaslomani katkaistiin ja jouduin palaamaan töihin koska lääkäri,joka minut ensimmäistä kertaa tapasi eikä terveyshistoriaani saanut silloin koneelta katsottua, totesi että hänen silmissään en vaikuta tai näytä masentuneelta.Omilla tuntemuksillani asiaan ei ollut vaikutusta.*

Ja tässä nyt kirjoitan, sekavasti, itkuisena. Mitä olisi tehtävä?Luottamuspula yli vuoden takaisista asioista kaivaa vieläkin minun suhdettani mieheeni.Jos annan anteeksi ja unohdan,mitä takeita on siitä,että hän ei tee niin taas,samoin kun kaikki muut, miksi antaisin itsestäni kaiken,kun tulen taas kuitenkin vain polttamaan omat näppini? Miksen voi olla onnellinen?Miksi pelkään tulevaisuutta vaikka en sitä voi ennustaa?Pelko tulla petetyksi,hylätyksi,arvottomaksi,turhaksi,sekö pidättelee?Huono itsetuntoni vain huononee,kaikki naiset tv:ssä,internetissä,kadulla,kaikki ovat minua kauniimpia,jos mieheni katsoo heitä hän varmaankin vertailee heitä mielessään minuun,haluaa heitä,miettii heitä kun koskettaa minua...TÄMÄ ON NIIN RASKASTA!Vihaan tätä oloa joka kaivaa,en haluaisin tuntea näin,haluaisin parantua, kestää muut ihmiset lähelläni tuntematta itseäni samalla huonommaksi,antaa itseni olla onnellinen.

Vai onko asia todella niin että loppupeleissä sen ei ole edes merkitystä miten käy?kaikki ovat kuitenkin sisimmässään yksin,vain toisia ihmisiä toisten joukossa, Voiko oma paha olo olla loppujen lopuksi se pelastus?

Nyt jäljellä on taas tunne tyhjyydestä. Tunteettomuudesta. Mikään ei tunnu miltään. Millään ei ole mitään väliä. Päivät kuluvat, toistensa jälkeen. Elän, mutta olen vain varjo. Rikki. Väsynyt. Hajalla. Lopussa.

En jaksa enää hymyillä.

Kaikki on turhaa,vain niin kovin turhaa, ja taas päivä kääntyy iltaan, rintaan puristaa, kyyneleet valuvat, vajoan lattialle ja huudan ilmaan kysymyksen "Miksi". En tiedä kelle sen kohdistan, miksi vain sana "miksi" mutta muuta minusta ei enää irtoa.