Kuinka paha on olla välillä leipääntynyt parisuhteeseen?

"on päiviä kun mies tuntuu uskomattoman rakkaalta".

"on päiviä kun mies tuntuu uskomattoman rakkaalta".

muuten olisin jo eronnut, mutta joskus leipäännyttää se leipääntyminen :D Ehkä olisi hiukan helpompaa jos mieheni olisi romanttinen ja yllätyksellinen luonne, mutta hän on enemmän tuttu, turvallinen ja ehdottoman yllätyksetön. Vaihtelua elämään tulee siis lähinnä minun toimestani.

-ap

muuten olisin jo eronnut, mutta joskus leipäännyttää se leipääntyminen :D Ehkä olisi hiukan helpompaa jos mieheni olisi romanttinen ja yllätyksellinen luonne, mutta hän on enemmän tuttu, turvallinen ja ehdottoman yllätyksetön. Vaihtelua elämään tulee siis lähinnä minun toimestani.

-ap

Olemme olleet yhdessä reilun vuoden, ja koko sen ajan tiiviisti yhdessä, mm. muutettiin yhteen todella nopealla aikataululla. Tähän asti ollaan menty alkuhuumassa, mutta nyt viime aikoina on tuntunut juuri tuolta: töihin, kauppaan, kotiin, sohvalla katsotaan töllöä ja sitten nukkumaan ja seuraavana päivänä taas sama. Uskon että osittain se johtuu siitä ettei kumpikaan olla talvi-ihmisiä eli väsyttää tavallista enemmän eikä jaksakaan tehdä mitään erikoista. Mieheni on myös samanlainen kuin sinun, eli hän ei ole mikään suunnittelijaluonne eikä osaa järjestää mitään, joten alusta lähtien minä olen ollut enemmän se joka on keksinyt tekemistä ja retkiä yms.

Uskon että tämmöinen leipääntyminen on kuitenkin kausittaista, ja välillä on sitten taas enemmän romantiikkaa ja säpinää ilmassa. Käsittääkseni suhteet kuitenkin usein loppuvat juuri siihen leipiintymiseen eli puoliso alkaa tuntua vain kaverilta tai siskolta/veljeltä, joten siinä mielessä kannattaa kiinnittää asiaan huomiota ajoissa.

Ja aikaa yhdessä vietetään todella harvoin. En tiedä tuleeko tuollaisia "todella rakkaita" päiviä enää ollenkaan (tai onko niitä koskaan tullutkaan?) Suhde on mielestäni vaikea, mutta olen (ja olen ollut) liian laiska lähtemään.



Ja haluan myös perheen, enkä tiedä saanko sitä jos nyt lähden. En varmaan. :/

muuten olisin jo eronnut, mutta joskus leipäännyttää se leipääntyminen :D Ehkä olisi hiukan helpompaa jos mieheni olisi romanttinen ja yllätyksellinen luonne, mutta hän on enemmän tuttu, turvallinen ja ehdottoman yllätyksetön. Vaihtelua elämään tulee siis lähinnä minun toimestani.

-ap

Olemme olleet yhdessä reilun vuoden, ja koko sen ajan tiiviisti yhdessä, mm. muutettiin yhteen todella nopealla aikataululla. Tähän asti ollaan menty alkuhuumassa, mutta nyt viime aikoina on tuntunut juuri tuolta: töihin, kauppaan, kotiin, sohvalla katsotaan töllöä ja sitten nukkumaan ja seuraavana päivänä taas sama. Uskon että osittain se johtuu siitä ettei kumpikaan olla talvi-ihmisiä eli väsyttää tavallista enemmän eikä jaksakaan tehdä mitään erikoista. Mieheni on myös samanlainen kuin sinun, eli hän ei ole mikään suunnittelijaluonne eikä osaa järjestää mitään, joten alusta lähtien minä olen ollut enemmän se joka on keksinyt tekemistä ja retkiä yms.

Uskon että tämmöinen leipääntyminen on kuitenkin kausittaista, ja välillä on sitten taas enemmän romantiikkaa ja säpinää ilmassa. Käsittääkseni suhteet kuitenkin usein loppuvat juuri siihen leipiintymiseen eli puoliso alkaa tuntua vain kaverilta tai siskolta/veljeltä, joten siinä mielessä kannattaa kiinnittää asiaan huomiota ajoissa.

että tämä olisi kausittaista, kun tähän asti se on ollutkin. Mutta mitä jos tilanne kehittyykin niin että ne rakkaudentäyteiset päivät hiljalleen loppuvat kokonaan :(

-ap

miettiä miksi sitä miestä rakastaa, miksi ne jotkut päivät kuitenkin on rakkaudentäyteisiä ja miten lopuistakin päivistä saisi sellaisia?



Onhan se vaikeaa, jos toinen ei ymmärrä ja ottaa sinut itsestäänselvyytenä. Kannattaisi ehkä joskus hyvällä hetkellä puhua asiasta ja sanoa mitä kaipaat, ja jos mies joskus oma-aloitteisesti tekee jotain kivaa tai yllättävää, niin kehua ja hienovaraisesti kannustaa tekemään niin useammin.



Kaiken kaikkiaan mun mielestä ei kannata hirveästi etukäteen miettiä, että mitä jos rakkaus loppuukin. Loppujen lopuksi useimmat suhteet loppuu jossain vaiheessa, ja kannattaa ottaa niistä ilo irti niin kauan kuin voi (en tiedä onko tämä näkemys ihan kamala??) Rakastan miestäni yli kaiken ja tottakai haluan että suhteemme kestää, mutten halua etukäteen huolehtia tai maalailla piruja seinille, vaan nauttia hyvästä suhteesta nyt kun se on sitä, ja toivottavasti se riittää siihen että suhde säilyy jatkossakin hyvänä.

Elämä ei ole kauniitajarohkeita eikä edes salkkareita vaan huippuhetkien välille mahtuu tasaista, hyvää arkea.

Niin kauan, kun on hyviä hetkiä, asiat on normaalisti. Tietysti kannattaa tutkailla, kestääkö itse sitä suhteen arkiseksi muuttumista. Varsinkin jos häät kerran vasta edessä.

Niin kauan, kun on hyviä hetkiä, asiat on normaalisti. Tietysti kannattaa tutkailla, kestääkö itse sitä suhteen arkiseksi muuttumista. Varsinkin jos häät kerran vasta edessä.

häät tosiaan ovat edessä. Kuuluuko omissa häissään sitten olla ylimaallisen rakastunut? Itse en usko olevani. Tottakai rakastan miestäni, mutta en ole hullun lailla rakastunut häneen, niinkuin suhteen alussa. Aika ikävä ajatus häitä ajatellen. Vai olenko nyt törmännyt todellisuuteen, siihen josta kukaan ei ikinä puhu? Siihen että rakkaus arkipäiväistyy eikä toista enää pidä millään erityisellä jalustalla?

-ap

Niin kauan, kun on hyviä hetkiä, asiat on normaalisti. Tietysti kannattaa tutkailla, kestääkö itse sitä suhteen arkiseksi muuttumista. Varsinkin jos häät kerran vasta edessä.

häät tosiaan ovat edessä. Kuuluuko omissa häissään sitten olla ylimaallisen rakastunut? Itse en usko olevani. Tottakai rakastan miestäni, mutta en ole hullun lailla rakastunut häneen, niinkuin suhteen alussa. Aika ikävä ajatus häitä ajatellen. Vai olenko nyt törmännyt todellisuuteen, siihen josta kukaan ei ikinä puhu? Siihen että rakkaus arkipäiväistyy eikä toista enää pidä millään erityisellä jalustalla?

-ap

En nyt tiedä, etteikö kukaan ikinä puhu, minusta tämä taas on ehkä enmmänkin sellaista mistä kaikki aina puhuvat. Että siis harvoin se rakkaus kestää alkuhuumana muutamaa vuotta kauempaa, sen jälkeen tulee juuri se arki, ehkä jopa voisi sanoa että oikea parisuhde ja oikea elämä jossa vihdoin päästään siihen tilaan, että molemmat ovat oikeina ja aitoina ihmisinä toistensa kanssa. Alkuhuumassa sitä yrittää antaa aina hirmuisen hyvää kuvaa itsestään ja katsoo toistakin niiden pinkkien silmälasien lävitse. Mutta vähitellen se todellisuus tulee ja mielestäni vasta oikeastaan siinä kohtaa voi edes sanoa, rakastaako toista.

Jatkuvasti myös on juttuja siitä, että rakastumisvaihe ei käytännössä voi koskaan kestää kovin kauaa, pari vuotta alkaa olla maksimi. Väittävät, että se on enemmän kemiallinen reaktio. Rakastaminen taas sitten on enemmän tunnepuolella.

Henk koht jopa sanoisin, että voi olla hyvä että tämä vaihe tuli ennen häitä, koska nyt voit oikeasti katsoa, että rakastatko miestäsi ja haluatko todella viettää hänen kanssaan sen leipäännyttävän mutta ihkaoikean arjen. Jos et tähän ole valmis niin häät kannattaa peruuttaa. Mutta postauksesi perusteella kuulostaisi siltä, että kyllä sitä miestäsi ihan oikeasti rakastat. Nyt vain tulee se vaihe jolloin kemiallinen alkuhuuma ei enää kanna vaan pitää tehdä töitä sen rakkauden ja suhteen eteen. Onnea siihen teille.

Niin kauan, kun on hyviä hetkiä, asiat on normaalisti. Tietysti kannattaa tutkailla, kestääkö itse sitä suhteen arkiseksi muuttumista. Varsinkin jos häät kerran vasta edessä.

häät tosiaan ovat edessä. Kuuluuko omissa häissään sitten olla ylimaallisen rakastunut? Itse en usko olevani. Tottakai rakastan miestäni, mutta en ole hullun lailla rakastunut häneen, niinkuin suhteen alussa. Aika ikävä ajatus häitä ajatellen. Vai olenko nyt törmännyt todellisuuteen, siihen josta kukaan ei ikinä puhu? Siihen että rakkaus arkipäiväistyy eikä toista enää pidä millään erityisellä jalustalla?

-ap

En nyt tiedä, etteikö kukaan ikinä puhu, minusta tämä taas on ehkä enmmänkin sellaista mistä kaikki aina puhuvat. Että siis harvoin se rakkaus kestää alkuhuumana muutamaa vuotta kauempaa, sen jälkeen tulee juuri se arki, ehkä jopa voisi sanoa että oikea parisuhde ja oikea elämä jossa vihdoin päästään siihen tilaan, että molemmat ovat oikeina ja aitoina ihmisinä toistensa kanssa. Alkuhuumassa sitä yrittää antaa aina hirmuisen hyvää kuvaa itsestään ja katsoo toistakin niiden pinkkien silmälasien lävitse. Mutta vähitellen se todellisuus tulee ja mielestäni vasta oikeastaan siinä kohtaa voi edes sanoa, rakastaako toista.

Jatkuvasti myös on juttuja siitä, että rakastumisvaihe ei käytännössä voi koskaan kestää kovin kauaa, pari vuotta alkaa olla maksimi. Väittävät, että se on enemmän kemiallinen reaktio. Rakastaminen taas sitten on enemmän tunnepuolella.

Henk koht jopa sanoisin, että voi olla hyvä että tämä vaihe tuli ennen häitä, koska nyt voit oikeasti katsoa, että rakastatko miestäsi ja haluatko todella viettää hänen kanssaan sen leipäännyttävän mutta ihkaoikean arjen. Jos et tähän ole valmis niin häät kannattaa peruuttaa. Mutta postauksesi perusteella kuulostaisi siltä, että kyllä sitä miestäsi ihan oikeasti rakastat. Nyt vain tulee se vaihe jolloin kemiallinen alkuhuuma ei enää kanna vaan pitää tehdä töitä sen rakkauden ja suhteen eteen. Onnea siihen teille.

olet varmaankin oikeassa. Kamalaahan se olisi jos arki iskisi kasvoille vasta häiden jälkeen. Tunnen itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni, että luisuisin hirveään epätoivoon jos niin kävisi, kun kokisin olevani "sidottu" mieheen joka ei ollutkaan täydellinen, tai alkaisin syyttää naimisiinmenoa tilanteen muuttumisesta.

Ehkä sitten murehdin turhia...

-ap