olisipa turvaverkko että saisi olla miehen kanssa kaksin viikonlopun.

Itse en ainakaan kenellekään vieraalla antaisi hoitoon lasta vaikka rahaa oliskin.



En ole ap.

sellaista joka olisi esim.illan,yön ja seuraavan aamun lapsen kanssa.ap

Vaikea löytää ketään rahallakaan sellaista joka olisi esim.illan,yön ja seuraavan aamun lapsen kanssa.ap

Itse en ainakaan kenellekään vieraalla antaisi hoitoon lasta vaikka rahaa oliskin.

En ole ap.

sitten seuraavilla kerroilla jo tuttu

meillä meni niin 5v kuin 10v hääpäivä juhlimatta, ja menee vielä 15v ja 20v hääpäiväkin. Meillä ei ole tukiverkkoa.



Meillä on 4 isovanhempaa joista yksikään ei ole kiinnostunut lapsenlapsista, eivät edes vietä aikaa lasten kanssa ja eivät todellakaan auta tai hoida edes viittä minuuttia. Miehellä yksi sisarus, ei hoida. Pienestä suvustamme saimme lapsillemme yhdet kummit (samat kaikille lapsille) joiden ehto suostumiselle oli että hoitamaan eivät sitten ala. Otimme tämän tietäen heidät kummiksi, vaihtoehtoja ei ollut.



Meillä ei ole ollut seitsemään vuoteen hetkeäkään kahdenkeskistä lapsivapaata aikaa. Edes synnytyksen ajaksi isovanhemmat ei tulleet hoitamaan. Joten kahden emme ole koskaan, aina on lapset mukana joka paikassa tai sitten mennään yksin.



Mikään "hanki turvaverkko" -ohje ei ole toiminut, kokeiltu on vaikka mitä, mutta ei naapureita kiinosta vaihtarit lastenhoidossa koska kaikilla on omat isovanhemmat. Kaupan päälle naapureilta joskus tullut sättimistä siitä miten olen "ylihysteerinen" kun en "anna" lapsia mihinkään hoitoon. Antaisinhan minä jos olisi joku paikka!



Olen käynyt psykologilla selvittelemässä tätä murhetta puuttuvista isovanhemmista, ja sitä kautta olen oppinut sen että sellainen asia mitä EI OLE; pitää unohtaa. Eli ei saa haaveilla, kaihota, kaipailla kahdenkeskistä aikaa. Sitä kun ei ole eikä tule, niin siitä kaihoamisesta tulee vain itselle paha mieli.



Pitää ajatella näin että nämä nyt on ne kortit millä pelataan. Tukiverkkoa ei ole, joillain muilla nyt on mutta meillä ei, ja tällä mennään. Raskasta on, vaikeaa on, mutta tämä on nyt tällainen elämä ja sille ei itse voi mitään vaikka mitä tekisi. Kyllä mekin alkuun yritimme kaikkemme isovanhempien suhteen mutta parin vuoden päästä luovutettiin kun mitään pienintäkään kiinnostuksen merkkiä ei sieltä tullut. Elämme siis täysin ilman isovanhempia.



Joten neuvoni sinulle on: lopeta kaihoilu. Ihan oikeasti, usko kun sanon, se auttaa kun lopetat sen. Niinkauan kun murehdit että "olisi ihanaa päästä, voi kun päästäisiin, voi miksei joku voisi hoitaa", niin kauan vellot surun tunteessa ja se tunne vetää sinut sisäänsä.



Pitää olla kiitollinen pienistä asioista.

meillä meni niin 5v kuin 10v hääpäivä juhlimatta, ja menee vielä 15v ja 20v hääpäiväkin. Meillä ei ole tukiverkkoa.

ihme marttyyri olet

kohta se jo pärjää yksin

viikonlopun aivan yksin.

Tai sitten ehdota jollekin tutulle vaihtokauppaa, jolla on samanikäisiä lapsia? Onko sinulla ketään hyvää puisto- tai tarhatuttua, jolle voisit soittaa ja kysyä, että jos te pääsisitte nyt, he voisivat toteuttaa saman seuraavana viikonloppuna.



Näin meillä toimitaan mun ystävien kanssa, joista usea ystävyys on alkanut tarhan käytävällä tai puistossa.

saa hetkeksikään hoitajaa mistään. Pienilläkin paikkakunnilla hoitoapua saa yleensä MLL:tä tai ihan vaikka tuttujen kautta löytyy joku, jolla lastenhoitokokemusta tai koulutusta, joka mielellään hoitaa lapsia ainakin muutamia tunteja kohtuullista korvausta vastaan. Ei kaikilla muillakaan (meilläkään) ole ns. osallistuvia isovanhempia, mutta kyllä muunlaisiakin ratkaisuja on. Vai onko teillä todella monta lasta, "erityislapsia" tai jokin muu syy, miksi kukaan ei suostu lapsianne hoitamaan?

meillä meni niin 5v kuin 10v hääpäivä juhlimatta, ja menee vielä 15v ja 20v hääpäiväkin. Meillä ei ole tukiverkkoa. Meillä on 4 isovanhempaa joista yksikään ei ole kiinnostunut lapsenlapsista, eivät edes vietä aikaa lasten kanssa ja eivät todellakaan auta tai hoida edes viittä minuuttia. Miehellä yksi sisarus, ei hoida. Pienestä suvustamme saimme lapsillemme yhdet kummit (samat kaikille lapsille) joiden ehto suostumiselle oli että hoitamaan eivät sitten ala. Otimme tämän tietäen heidät kummiksi, vaihtoehtoja ei ollut. Meillä ei ole ollut seitsemään vuoteen hetkeäkään kahdenkeskistä lapsivapaata aikaa. Edes synnytyksen ajaksi isovanhemmat ei tulleet hoitamaan. Joten kahden emme ole koskaan, aina on lapset mukana joka paikassa tai sitten mennään yksin. Mikään "hanki turvaverkko" -ohje ei ole toiminut, kokeiltu on vaikka mitä, mutta ei naapureita kiinosta vaihtarit lastenhoidossa koska kaikilla on omat isovanhemmat. Kaupan päälle naapureilta joskus tullut sättimistä siitä miten olen "ylihysteerinen" kun en "anna" lapsia mihinkään hoitoon. Antaisinhan minä jos olisi joku paikka! Olen käynyt psykologilla selvittelemässä tätä murhetta puuttuvista isovanhemmista, ja sitä kautta olen oppinut sen että sellainen asia mitä EI OLE; pitää unohtaa. Eli ei saa haaveilla, kaihota, kaipailla kahdenkeskistä aikaa. Sitä kun ei ole eikä tule, niin siitä kaihoamisesta tulee vain itselle paha mieli. Pitää ajatella näin että nämä nyt on ne kortit millä pelataan. Tukiverkkoa ei ole, joillain muilla nyt on mutta meillä ei, ja tällä mennään. Raskasta on, vaikeaa on, mutta tämä on nyt tällainen elämä ja sille ei itse voi mitään vaikka mitä tekisi. Kyllä mekin alkuun yritimme kaikkemme isovanhempien suhteen mutta parin vuoden päästä luovutettiin kun mitään pienintäkään kiinnostuksen merkkiä ei sieltä tullut. Elämme siis täysin ilman isovanhempia. Joten neuvoni sinulle on: lopeta kaihoilu. Ihan oikeasti, usko kun sanon, se auttaa kun lopetat sen. Niinkauan kun murehdit että "olisi ihanaa päästä, voi kun päästäisiin, voi miksei joku voisi hoitaa", niin kauan vellot surun tunteessa ja se tunne vetää sinut sisäänsä. Pitää olla kiitollinen pienistä asioista.

Me elettiin 3v ilman tuttuja tai sukulaisia jotka olisivat lapsia hoitaneet, että oltas päästy mihinkään ja oli aika "rankkaa". Ehkä enemmänkin puuduttavaa, kun ei voi mennä leffaan yhdessä tai ulos syömään, tai jos mentiin niin koitettiin ajoissa päästä kotiin, jotta lapset pääsee nukkumaan.



Tsup tsup, tuot tänne vaan hoitoon. Leikkikavereita löytyy.



Ihmetyttää tämä ihmisten kylmä asenne ja sormella osoittelu "pitäisihän teidän tietää" ja silti jankutetaan, että yhteistäkin aikaa pitää olla.



Miksei ole mitään piiriä ja mammaverkkoa jossa lapsen voisi turvallisin mielin jättää hoitoon ja lähteä baanalle? Siinä saisi omatkin lapset sitä virikehoitoo ja kavereita, ettei tarvii sinne hoitoon viedä.



itsekkäitä ihmisiä.

siinä ei ole mitään marttyrointia jos ei jätä alle vuosikasta MLL hoitajalle. Ja kun lapsia on useampi kuin yksi niin aina niistä joku on vauva!



lapset (siis ne nuoremmat) on tehty tietoisena tukiverkottomuudesta, se isovanhempien piittamattomuus tuli ilmi jo esikoisen kohdalla. Eli ei kyse ole marttyroinnista, päin vastoin ohjeeni oli se että se asia pitää HYVÄKSYÄ.



Annoin siis ihan konkreettisia ohjeita että pitää vain olla haaveilematta kahdenkeskisestä ajasta. Ei siinä mitään marttyrointia ole.

kaikissa suvuissa ei ole todellakaan tapana autaaa. Siis että edes vanhemmat ei auta lapsiaan. Olen itse tällaisesta suvusta jossa apua ei pyydetä eikä anneta vaikka pyydettäisiin. En ole saanut apua vanhemmiltani koskaan, en siskoltani enkä tädeiltäni jne. Suvussa on tietty tunnekylmyys ollut jo muutaman sukupolven ajan.



Joten se että "muut ei suostu auttamaan" ei ole ollenkaan sellainen asia että se olisi automaattisesti henkilön itsensä syy. Monenlaisia tunnevammaisia sukuja mahtuu tähän maahan!

itse tukiverkottomana kiinnostaisi au pair mutta ei ole majoitustilaa, voisikohan esim vuokrata yksiön au pairille?

siinä ei ole mitään marttyrointia jos ei jätä alle vuosikasta MLL hoitajalle. Ja kun lapsia on useampi kuin yksi niin aina niistä joku on vauva!

ok...

Joten se että "muut ei suostu auttamaan" ei ole ollenkaan sellainen asia että se olisi automaattisesti henkilön itsensä syy. Monenlaisia tunnevammaisia sukuja mahtuu tähän maahan!

Tätä tuntuu olevan aikalailla nykyään? Onko ihmisistä tullut sitten niin itsekeskeisiä vai missä vika. Ennenhän on ollut enemmän tapa kuin poikkeus auttaa, oli kyse sitten suvusta tai vaikka naapurista. Nyt katsotaan nenänvartta pitkin.

Meidän onneksi molemminpuolinen suku on mahtava,ihana ja sympaattinen. Tänäänkin 1,5v oli vaarilla hoidossa, että mamma pääsi kulmien muotoiluun ja väriin.

mut mun mielestä vähän mautonta puhua jostain TURVAverkosta, jos haluaa jotain leffailtaa tai kokonaista viikonloppua yksin tai kahden miehen kanssa. Se on sellaista luksusta, et ei sellaisia ole tarjolla välttämättä niillekään joilla TURVAverkko on ihan kohtuullinen. Turveverkko on sitä, että on joku johon laittaa lapsi kun on HÄTÄ. Sitten, kun esim. yksi pieni, tai perheen äiti, makaa sairaalassa ja kotona pitää pyörittää arkea kolmen pienen kanssa. Kulkea sairaalan väliä, huolehtia ruuat, puhtaat vaatteet, läksyt, harrastukset. Silloin kysytään turvaverkkoa joka auttaa arjessa. Jos halutaan leffaan puhutaan lapsenvahdista ja kuten jo joku mainitsi, rahalla saa.

itse tukiverkottomana kiinnostaisi au pair mutta ei ole majoitustilaa, voisikohan esim vuokrata yksiön au pairille?

jos on varaa vuokrata yksiö, on varmasti varaa palkata oikein hoitaja tuntipalkalla

kummit eivät halua ottaa lasta ei serkut yms täällä ei ole mll.n lastenhoitopalvelua.ap

Me elettiin 3v ilman tuttuja tai sukulaisia jotka olisivat lapsia hoitaneet, että oltas päästy mihinkään ja oli aika "rankkaa". Ehkä enemmänkin puuduttavaa, kun ei voi mennä leffaan yhdessä tai ulos syömään, tai jos mentiin niin koitettiin ajoissa päästä kotiin, jotta lapset pääsee nukkumaan. Tsup tsup, tuot tänne vaan hoitoon. Leikkikavereita löytyy. Ihmetyttää tämä ihmisten kylmä asenne ja sormella osoittelu "pitäisihän teidän tietää" ja silti jankutetaan, että yhteistäkin aikaa pitää olla. Miksei ole mitään piiriä ja mammaverkkoa jossa lapsen voisi turvallisin mielin jättää hoitoon ja lähteä baanalle? Siinä saisi omatkin lapset sitä virikehoitoo ja kavereita, ettei tarvii sinne hoitoon viedä. itsekkäitä ihmisiä.

Itsekkäitä tosiaankin, entä sinä. Eli ongelma on tiedossa, onko sinusta sen ratkaisijaksi?! Todetaan vaan passiivisena tilanne, mutta asialle ei tehdä mitään.

Miksei ole mitään piiriä ja mammaverkkoa, itse jäin leskeksi 2kk ja 1,5v lasten kanssa 15-vuotta sitten ja kysyin tätä samaa. Eihän siinä tilanteessa jäädä vain tulee makaamaan vaan otetaa se ensinmäinen askel.

Omalta osaltani se lähti liikkeelle seurakunnasta. Sieltä löytyi henkilö, jolla oli tiedossa kontaktit yms. mistä lähdettiin liikeelle. Mukana on nyt monia perheitä, joiden välillä tehdään yhteistyötä.