Millaisia muistoja lapsuudesta sinulla, jolla oli etäinen äiti tai sellainen jonka

kaikki murrosikään liittyvät muutokset oli jollain tapaa kauhean hävettäviä. Äiti ei koskaan kertonut minulle kuukautisista, huomioinut lainkaan rintojen kasvua (siis niin että olisin saanut rintsikat), kaikki kiinnostuksen osoitus poikiin oli todella väärää ja tuomittavaa jne. Näihin liittyvät muistot ovat todella kipeitä ja niihin liittyy paljon häpeää ja noloja tilanteita. En tiedä olisinko rohkeampi ja itsevarmempi ihminen jos olisin saanut kotoani paremmat eväät elämään. Luulen niin. Mutta osaanpahan ainakin toimia omien lasten kohdalla toisin.

Voi, tämä oli ihan kuin mun kirjottama! Muuten äiti oli ok, ja hyvät välit sinänsä, mutta hän toimi juuri noin kun tulin murrosikään. Ainoa mitä olen koskaan äitini kanssa kuukautisista puhunut, on tämä lause eräänä aamuna "mulla alkoi kuukautiset" ja hän vastasti "niitä siteitä on siellä kaapissa". Ei sanaakaan sen jälkeen. Koskaan. Ja rintsikoitakin sai kerjätä, ei muuten olis ostanut. Nämä on todella ahdistavia muistoja, ja vieläkin joskus suoraan sanoen vituttaa, että voi aikuinen ihminen olla noisa asioissa NOIN uuvelo. Samoin poikaystäväasiat oli noloja, eikä niistä puhuttu. Ikinä ei ole sanaakaan mulle seksistä puhunut. Ei koskaan, ei mitään.

Ei minunkaan äitini ole puhunut. Olen ajatellut, että ehkä se on jotenkin ominaista 40-50-luvulla syntyneille naisille. Tosin olen kyllä tädiltäni kuullut, että äiti oli aika raikulimimmi alta parikymppisenä. Mä taas olin sen ikäisenä tosi kiltti, olin riparilla isosena yms. ja ekan kännini join vasta yli 20-vuotiaana muutettuani pois valvovan silmän alta. Silloin pistinkin tosi ranttaliksi. Omille lapsilleni toivon jotain ihan muuta. Toivon, että he uskaltaisivat irtautua äidistä normaalissa tahdissa ja uskaltaisivat myös mokata. Haluan pitää huolta, mutten kytätä.

Musta tuntuu, että äiti ei ole koskaan nähnyt todellista MINUA. Kaikki menojeni vahtimiset sun muut ovat näin jälkeenpäin ajateltuna hänen oman itsensä peilaamista minuun. "Kun kerran minä rällästin, niin tokihan tytärkin". Mistään ei ole ikinä keskusteltu. Itse asiassa kaikki "keskustelut" välillämme ovat olleet äitini monologeja siitä, kun minä en osaa keskustella. Välillä oikein hämmästyn, kun joskus harvoin juttelen isäni kanssa puhelimessa ja tosissaan pystymme keskustelemaan: punnitsemaan sanojamme, pallottelemaan ajatuksia, kuuntelemaan mitä toinen sanoo.

:-(

[quote author="Vierailija" time="22.11.2012 klo 13:27"]

tuossa joku jo vastasi että aivan yhtä tunnevammaisia ja piittaamattomia kuin itsellekin oli, ja ikävä kyllä oma äitini on samaa luokkaa, lapsenlapset eivät voisi vähempää kiinnostaa, äitini ei ole koskaan leikkinyt/hoitanut/viettänyt aikaa lastenlastensa kanssa. Elää elämäänsä kuin ei edes lastenlapsia omistaisikaan.

Onko _kenelläkään_ tunnevammaisesta etäisestä äidistä tullut hyvä mummo? Joskushan näitä "taruja" kuulee kuinka tylystä hakkaavasta kaltoinkohtelevasta äidistä tulikin rakastava unelmien mummo! (sadut taitaa olla satuja vaan...)

[/quote]

Minun äitini oli kylmä ja piittaamaton minulle, mutta ei veljilleni eikä minun lapsille. Tosin yritti haukkua vanhemmille lapsilleni minua, mutta kohteli heitä hyvin ja hoiti aina kun tarvitsi.

[quote author="Vierailija" time="06.02.2013 klo 18:40"]

kaikki murrosikään liittyvät muutokset oli jollain tapaa kauhean hävettäviä. Äiti ei koskaan kertonut minulle kuukautisista, huomioinut lainkaan rintojen kasvua (siis niin että olisin saanut rintsikat), kaikki kiinnostuksen osoitus poikiin oli todella väärää ja tuomittavaa jne. Näihin liittyvät muistot ovat todella kipeitä ja niihin liittyy paljon häpeää ja noloja tilanteita. En tiedä olisinko rohkeampi ja itsevarmempi ihminen jos olisin saanut kotoani paremmat eväät elämään. Luulen niin. Mutta osaanpahan ainakin toimia omien lasten kohdalla toisin.

Voi, tämä oli ihan kuin mun kirjottama! Muuten äiti oli ok, ja hyvät välit sinänsä, mutta hän toimi juuri noin kun tulin murrosikään. Ainoa mitä olen koskaan äitini kanssa kuukautisista puhunut, on tämä lause eräänä aamuna "mulla alkoi kuukautiset" ja hän vastasti "niitä siteitä on siellä kaapissa". Ei sanaakaan sen jälkeen. Koskaan. Ja rintsikoitakin sai kerjätä, ei muuten olis ostanut. Nämä on todella ahdistavia muistoja, ja vieläkin joskus suoraan sanoen vituttaa, että voi aikuinen ihminen olla noisa asioissa NOIN uuvelo. Samoin poikaystäväasiat oli noloja, eikä niistä puhuttu. Ikinä ei ole sanaakaan mulle seksistä puhunut. Ei koskaan, ei mitään.

Aivan kuin minun muistoni. Tosin sillä erotuksella että en kehdannut kertoa kuukautisistanni ja yritin sitten vessapaperin ja kangasriepujen kanssa saada pidettyä itseni siistinä. Kun äiti huomasti tämän, hän haukkui minut...olin kuulemma toiminut kuten vanhat mummot. Mutta sen haukkumisen jälkeen sain sitten käyttää hänen suojiaan siihen asti, että hänellä alkoi vaihdevuodet ja sitten olikin itse ansaittava rahat niihin itse.

Lapsuusmuistoja ei ole. Muistot liittyy eläimiin ja kavereihin.

Minulla on jokseenkin etäinen äiti. Moni yllämainittu asia on ollut samanlaista, lapsuusmuistoja ei vanhemmista paljoakaan ole vaan ystävistä ja luonnosta. En oikeasti muista yhtään kertaa että että olisin ollut sylissä tai että olisi lohdutettu. Tai yhden kerran muistan että olin sylissä mutta äiti torjui minut. Enemmänkin muistan lohduttomuutta, jos jotain. Kuuntelemattomuutta. Ja pelkoa. Kipuakin ja ahdistusta. Vauvana minusta on luultavasti pidetty huolta mutta ne myöhemmän lapsuuden tunnepuolen lähelläolemiset on jääneet ehkä aika vajaiksi. Ei ainakaan koskaan ole sanottu että välitetään saati rakastetaan, tai halattu tms. "heikkoa". Naiseudesta ei minullekaan puheltu... En tiedä onko minulle puheltu paljoa mistään!

Useita vuosia yritin nyt aikuisena lähentyä äitiä, mutta se kävi liian ahdistavaksi koska tunsin että äiti paheksuu minua. Etäisyys helpottaa.

Äidistäni muistan lapsuudesta selän keittiössä, huudon ja marmatuksen jos satutin itseäni, ja pikkuveljen kanssa halailun. Ja sen että hän aina valitti jos isäni leikki kanssani. Ei isäkään sitten pitkään leikkinyt vaan vetäytyi perheestä :(

Nuoruudessa tuli vähän korjaavia kokemuksia. ÄItini oli kiinnostunut murrosiän muutoksista ja minun poikahaaveistani. Jossain vaiheessa tosin rupesi tuntumaan liialliselta. Esim. äitini rupesi halailemaan minua, mitä en lapsuudesta muista ja mikä alkoi tuntua ahdistavalta. Tuntui että lesbo lähentelisi. Lisäksi aina möläytteli muille ihmisille mitä minä olin näistä asioista sanonut, ei ollut luotettava :(

Yhä vieläkin (olen 45v) suhteessani äitiin on pahinta se, että hänelle vain hänen omat ajatuksensa ja toimintatapansa ovat oikeita. Hän holhoaa edelleen ja vahtii että elämme "oikein". Onneksi asumme kaukana. Puhelimessa usein vain myöntelen ja sitten oikeasti elän ihan toisin. Lapsuudessa opin myös kaksinaamaiseksi, eli en pysty omassa avioliitossani tai ystävyyssuhteissanikaan olemaan rehellinen, vaan esitän jotain muuta ja pidän "oman elämäni" ihan vain omana tietonani.

Kysykääs sitten aikanaan omilta "parikymppisiltä" miltä "meidän suhde on tuntunut", ja ihan samat vastaukset tulee, vaikka itse luulin olevani maailman paras äiti.

omMinulla on muutama hyvä muisto pikkulapsi ajalta äidistä. Äitini oli itse kykenemätön antamaan tukea lapsilleen, mutta kun olimme aivan pieniä hänessä oli kuitenkin helliä tunteita. Hän itse oli lapsena paennut sodan jaloista karjalasta ja ollut evakkoseudulla kolukiusattu opettajan taholta. Äitin kävi lävitse yhä uudelleen ja uudelleen näitä tapahtumia. Äitini äiti oli etäinen ja vaati paljon vanhimmalta tyttäreltäänt. Oma äiti alkoi  pärjäämään tekemisellä. Hän oli kykenemätön näkemään lapsiaan lapsina vaan käytti meitä omana tukenaan ja etenkin minua.

Toisaalta sain siis äitin huomiota, mutta se oli ainoastaan yksipuolista, minä en saanut koskaan kertoa mistään mikä minua painoi vaan jouduin hyvin varhain esittämään vanhempaa omalle äidilleni.

Kun irrottauduin tästä roolista äitin hylkäsi minut. Sitä olen ihmetellyt kuinka kykenemätön äitini oli näkemään minua lapsena joka tarvitsi hänen rohkaisuaan.

Äitin ei kestä minkäänlaista tasa-arvoista ihmissuhdetta, välimme ovat katkenneet siksi. Kun sain oman lapsen yritin vielä herätellä jonkinlaista suhdetta, mutta lastenkasvatuksessakin hän koki minut kilpailijanaan. Häne suhteensa minuun oli kummallinen ikäänkuin hän jatkoi omaan äitiinsä kanssa käymäänsä kilpailu suhdetta minuun.

Uskon, että hän tavallaan rakastaa lapsiaan, mutta on niin kieotutunut omaan problematiikkaansa, ettei kykene näkemään asiota toisten kannalta.

Minun oli pakko olla isompi mitä olin jo varhain. Pohdiskelen edelleen elämän tarkoitusta, sisälleni ei koskaan ole muodostunut turvallaista tunnetta elämästä koska olen ollut itseni varassa jo lapsena.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 07:50"]

omMinulla on muutama hyvä muisto pikkulapsi ajalta äidistä. Äitini oli itse kykenemätön antamaan tukea lapsilleen, mutta kun olimme aivan pieniä hänessä oli kuitenkin helliä tunteita. Hän itse oli lapsena paennut sodan jaloista karjalasta ja ollut evakkoseudulla kolukiusattu opettajan taholta. Äitin kävi lävitse yhä uudelleen ja uudelleen näitä tapahtumia. Äitini äiti oli etäinen ja vaati paljon vanhimmalta tyttäreltäänt. Oma äiti alkoi  pärjäämään tekemisellä. Hän oli kykenemätön näkemään lapsiaan lapsina vaan käytti meitä omana tukenaan ja etenkin minua.

Toisaalta sain siis äitin huomiota, mutta se oli ainoastaan yksipuolista, minä en saanut koskaan kertoa mistään mikä minua painoi vaan jouduin hyvin varhain esittämään vanhempaa omalle äidilleni.

Kun irrottauduin tästä roolista äitin hylkäsi minut. Sitä olen ihmetellyt kuinka kykenemätön äitini oli näkemään minua lapsena joka tarvitsi hänen rohkaisuaan.

Äitin ei kestä minkäänlaista tasa-arvoista ihmissuhdetta, välimme ovat katkenneet siksi. Kun sain oman lapsen yritin vielä herätellä jonkinlaista suhdetta, mutta lastenkasvatuksessakin hän koki minut kilpailijanaan. Häne suhteensa minuun oli kummallinen ikäänkuin hän jatkoi omaan äitiinsä kanssa käymäänsä kilpailu suhdetta minuun.

Uskon, että hän tavallaan rakastaa lapsiaan, mutta on niin kieotutunut omaan problematiikkaansa, ettei kykene näkemään asiota toisten kannalta.

Minun oli pakko olla isompi mitä olin jo varhain. Pohdiskelen edelleen elämän tarkoitusta, sisälleni ei koskaan ole muodostunut turvallaista tunnetta elämästä koska olen ollut itseni varassa jo lapsena.

[/quote]

Kuukautisista minunkaan äitini ei kertonut mitään ja sain häveten selvitä miten taisin. Rintaliivitkin ostin itse. Tunsin pitkään häpeää ja olen edelleen vihainen äidilleni koska hän jätti minut yksin selivämään kaikesta.

Isovanhempana äitini on hemmotellut veljeni lasta ( veljestäni piti eniten koska tämä oli poika). Minun lapseeni hänen suhtautumisensa oli välillä hyvä ja välillä sellainen, että jatkoi samaa kohtelua kuin minuunkin esim. kahvipöydän tarjonnassa ei ollut mitään lapselleni soveltuvaa toistuvasti, kaikki muut huomioi.

Samat kokemukset kuin muilla. Ei juuri muistoja, ja ne vähän negatiivisia. Tukea en ole saanut, jos joskus erehtyi kertomaan esim. siitä että koulussa kiusataan oli äidin kommentti "no mitä sä teit niille, ei ne varmaan turhaan ala kiusata" ja sitä rataa. Kaikki paha on aina ollut minun syytäni, ja kaikki hyvä vain tuuria ja onnea, ei koskaan minun ansiotani.

Isä on ihan samanlainen paitsi vielä ignooraavampi, hoksasin juuri että hän ei pidä minua edes persoonana - olen joku "neiti korva" jolle hän soittaa kerran kuussa ja kehuu itseään. Ei kysy joudanko puhumaan, ei kysy mitä kuuluu, eikä kuuntele jos yritän kertoa. Huomaan että hän ärtyy jo siitä jos kysyn jotain lisätietoa siitä mistä hän puhui, jos hän ei heti huomaa että puheenaihe saa kyllä pysyä hänessä. Hänellä on selvästi ns. käsikirjoitus jota hän puhuu läpi, ja kaikki poikkeukset siihen ovat vain ärsyttäviä.

Minun tunteillani ei ole mitään väliä, esim. joku aika sitten yritin puhelimessa kertoa itkuisella äänellä että lemmikkini ovat olleet vakavasti sairaana.. ja isä alkoi puhua päälle kuinka hän oli omalle kissalleen onkinut niin ja niin isoja kaloja. Koskaan ei senkään jälkeen kysynyt miten lemmikkini voivat, hän ignoorasi sen täysin.

Kumpikaan vanhemmistani ei tunne MINUA. Isä ei siis pidä edes persoonana, hän ei tiedä minusta yhtään mitään alkaen siitä mitä teen työkseni siihen mitä harrastan tai mikä on lempiruokaani tai missä kävin kesälomareissulla. Ei oikeasti yhtään mitään.

Äiti pitää minua pahana, esim. vakavissaan kysyy säännöllisesti olenko joutunut vapaa-ajalla tappeluihin tai olenko pahassa krapulassa sunnuntaina (olen 34v akateeminen lähes absolutisti urheilija!). Äiti on selvästi projisoinut minuun kaiken oman pahuutensa, ts. hän oikeuttaa huonon kohtelunsa sillä että minä olen paha ja ansaitsen sen. Hän ei näe minussa mitään hyvää, eikä hänkään tunne ollenkaan minun oikeaa persoonaani. Eikä haluakaan tuntea, kaikki yritykseni kertoa hän tuhahtelee tai mitätöi hiljaisiksi.

En pidä itse kumpaankaan yhteyttä. Vielä vastaan kun joskus jompi kumpi soittaa, mutta en kerro mitään asioitani (koska isä ei kuuntele ja äiti keksii mistä tahansa negatiivista). Harkitsen välien kokonaan katkaisemista.

Kun mietin muistikuvaa äidistäni, niin lähinnä selkä ja äidin poispäin kävely. Kun yritin lapsena kertoa jotain niin äiti vain käveli pois. En voinut kertoa murheista, en iloista. Ikinä. Haudoin kaikkia asioita yksin ja kärsin unettomuudesta koko lapsuuteni. Kun yritin nukahtaa näin unta pirusta ja siitä, että maa rikkoontuu allani ja tipun yksin maan alle, joka umpeutuu. Nykyään nukun lääkkeen voimalla. Ilman en ollenkaan.

Asiaa ei auttanut yhtään sekään, että "sain" väkivaltaisen isäpuolen. En edes viitsi kertoa kuinka paljon hän satutti minua lapsena, ja varsinkin teininä. 

Lapsuuteni oli siis kerrassaan kamalan ahdistava. Muistan todella paljon asioita, en juuri mitään kivaa. Terapiassa olen käynyt vuosikausia. 

En ole tekemisissä vanhempieni kanssa, kerran vuodessa käyn kylässä lasten takia. En soita koskaan, eikä hekään soita minulle. Ei ole mitään asioita miksi soittaa. Vuosittaisen kyläilyn jälkeen menee toipumiseen pari-kolme viikkoa. Lapsilleni mummola on ok paikka. 

Elämä on nyt aika mukavaa, tosin olen suhteessa minua kohtaan kylmän ihmisen kanssa. Lapsia hän rakastaa. Että kai sitä jotenkin hakeutuu samoihin tunnelmiin kuin lapsena. Sepä tässä eniten vituttaakin. Vaikka muuten omalla asenteellaan nauttii elämästä niin alitajuisesti hakeutuu asioihin, jotka ei lopulta ole hyväksi. Että miten muutat itsesi ehkäksi?

Minunkin hyvät lapsuusmuistot liittyvät johonkuhun muuhun kuin äitiini.

Kummallista, että näin monella on huonoja äitimuistoja. Mistähän se johtuu?

Siitä että monella on ollut huonoja äitejä?

Minulla on samanlaisia kokemuksia. Pahantuulisuus, murjottaminen ja täysin erilainen kohtelu vieraiden tullessa. Olen huomannut myös itsessäni samaa, esitän ystävillenikin roolia...tätä täytyy oikeasti miettiä.

Sekä sitä, miten välillä en jaksa lapsiani ollenkaan ja kävelen pois.

Ja minkähänlaisia muistoja äideillänne sodanjälkeisenä sukupolvena on? Heillä se vasta mahtoi mukavaa olla kun vanhempansa viisi vuotta pelossa ja nälässä yötä myöten ja heti perään hurja puute ja köyhyys. Luuletteko ettei traumoja jäänyt runsaasti seuraaville sukupolville?

Muistan oikein hyvin miten esim. 60-luvulla oltiin yleisesti varsin tylyjä lapsille. Totteleminen ja suun kiinnipitäminen vitsan uhalla oli se tärkein asia. Syli -mitä ihmettä se oli?? Koko Suomi olisi tarvinnut terapiaa henkisistä traumoistaan mutta eipä ollut auttajaa mistään instituutista!

Kun arvostelette äitejänne tehkää se toki tasapuolisesti ottamalla mukaan isän toiminta äitiä kohtaan. Se kertoo paljon syistä ja seurauksista. Nykyään on kuitenkin jo niin paljon tietoa eri asioista saatavilla sekä apua, että sen kun vain kasvatte ulos sieltä itsesäälistä ja opettelette ymmärtämään eri aikakausien traumoja ja annatte anteeksi asioille mille ette mitään voi. Näin teistä itsestänne tulee parempia aikuisia ja vanhempia:)

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 11:11"]

Ja minkähänlaisia muistoja äideillänne sodanjälkeisenä sukupolvena on? Heillä se vasta mahtoi mukavaa olla kun vanhempansa viisi vuotta pelossa ja nälässä yötä myöten ja heti perään hurja puute ja köyhyys. Luuletteko ettei traumoja jäänyt runsaasti seuraaville sukupolville?

Muistan oikein hyvin miten esim. 60-luvulla oltiin yleisesti varsin tylyjä lapsille. Totteleminen ja suun kiinnipitäminen vitsan uhalla oli se tärkein asia. Syli -mitä ihmettä se oli?? Koko Suomi olisi tarvinnut terapiaa henkisistä traumoistaan mutta eipä ollut auttajaa mistään instituutista!

Kun arvostelette äitejänne tehkää se toki tasapuolisesti ottamalla mukaan isän toiminta äitiä kohtaan. Se kertoo paljon syistä ja seurauksista. Nykyään on kuitenkin jo niin paljon tietoa eri asioista saatavilla sekä apua, että sen kun vain kasvatte ulos sieltä itsesäälistä ja opettelette ymmärtämään eri aikakausien traumoja ja annatte anteeksi asioille mille ette mitään voi. Näin teistä itsestänne tulee parempia aikuisia ja vanhempia:)

[/quote]Olen niin pahoin traumatisoitunut omasta äidistäni, että tuskin olen parempi äiti omille lapsilleni vaikka kaikkeni yritänkin. Ei ole minun vikani että synnyin tähän aikakauteen.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 11:11"]

Ja minkähänlaisia muistoja äideillänne sodanjälkeisenä sukupolvena on? Heillä se vasta mahtoi mukavaa olla kun vanhempansa viisi vuotta pelossa ja nälässä yötä myöten ja heti perään hurja puute ja köyhyys. Luuletteko ettei traumoja jäänyt runsaasti seuraaville sukupolville?

Muistan oikein hyvin miten esim. 60-luvulla oltiin yleisesti varsin tylyjä lapsille. Totteleminen ja suun kiinnipitäminen vitsan uhalla oli se tärkein asia. Syli -mitä ihmettä se oli?? Koko Suomi olisi tarvinnut terapiaa henkisistä traumoistaan mutta eipä ollut auttajaa mistään instituutista!

Kun arvostelette äitejänne tehkää se toki tasapuolisesti ottamalla mukaan isän toiminta äitiä kohtaan. Se kertoo paljon syistä ja seurauksista. Nykyään on kuitenkin jo niin paljon tietoa eri asioista saatavilla sekä apua, että sen kun vain kasvatte ulos sieltä itsesäälistä ja opettelette ymmärtämään eri aikakausien traumoja ja annatte anteeksi asioille mille ette mitään voi. Näin teistä itsestänne tulee parempia aikuisia ja vanhempia:)

[/quote]

Tämä ketju kertoo äitisuhteesta. Voit perustaa ketjun isäsuhteesta.

Itse näen sukupolvien ketjun, mutta sen muuttaminen alkaa juuri siinä kun kohtaa omat traumansa ja kokemuksena. Oma äitin joka lähti karjalasta ei pystynyt käymään lävitse omaa suhdettaan äitiinsä ja siäänsä kunnolla ja siksi siirsi sen eteenpäin. Mutta maailma olisi ihan paikka elää jos ihminen voisi pelkällä tahdonvoimalla muuttaa itsensä. Se jos jää vaille tukea ja rakkautta ensimmäisinä tärkeinä vuosina vaikuttaa ihmiseen, sitä ei pelkällä "anteeksiannolla" kuitata. Itse tajuan miksi äitin oli ja on kuten on, mutta se ei mitään muuta koska hänessä ei ole itsessään herännyt mitään ahaa elämystä joka muuttaisi suhteemme. lapsena toimin äitin terapeuttina ja jos nyt alkaisin vain ymmärtämään hänen nykyistä huonoa käytöstää jatkaisin lapsuuteni selviämisroolia.

Meinaatko 52 että kun huonolle käytökselle on syy, ei sen uhri saa vammautua? Kyllähän kaikelle aina SYY löytyy, ihan vaikka massamurhaajille ja lasten tappajillekin. Ei se silti tarkoita sitä että kyseistä käytöstä pitäisi hyväksyä, tai että se vähentäisi aiheutuneita vahinkoja. Pahoinpitely (oli se sitten henkistä, fyysistä tai emotionaalista) aiheuttaa aina vammoja, ja kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä niitä. 

Ja anteeksiannosta taas... menossa olevaa rikosta ei kannata anteeksi antaa. Ts. useimmat näistä huonoista äideistä ja vanhemmista jatkavat yhä samaa rataa. Miksi ihmeessä pitäisi antaa anteeksi jollekin, joka lyö sinua aina uudestaan (vähintään sanallisesti) kun vain saa tilaisuuden?

"Anteeksianto" olisi uhrille taas vain yksi uusi merkki siitä, ettei hänellä ole merkitystä vaan äiti/isä saa käyttäytyä miten lystää ja uhrin pitää hyväksyä se. Ei näin, vaan anteeksi ei tarvitse antaa jos pahointekijä ei oikeasti kadu, ota vastuuta tekemisistään sekä muuta käytöstään. Jokaisella on oikeus saada hyvää kohtelua, ja jos joku ei siihen pysty, ei mikään velvoita anteeksiantoon. Ei anteeksi antaminen ole mikään ihmelääke, vaan päinvastoin; jos sen tekee liian kevyesti niin siinä haavoittaa itseään vain lisää.

[/quote]

Olen niin pahoin traumatisoitunut omasta äidistäni, että tuskin olen parempi äiti omille lapsilleni vaikka kaikkeni yritänkin. Ei ole minun vikani että synnyin tähän aikakauteen.

[/quote]

Entäpä jos näkisit äitisi lapsena omassa perheessään niin mahtaisiko säälin tunteet herätä? Minäkin ihmettelin suunnattomasti erästä äitiä ja paheksuinkin häntä kunnes: tapasin hänen äitinsä ja kuulin tarinan ja erikoisesti kun kuulin tämän äidin äidin tarinan.

Pitkän elämäni aikana olen ollut ´´terapeuttina´´ niin monelle ´´äidittömälle,´´ että olen tullut johtopäätökseen: käsitelkää asia, myöntäkää se paha asia ja sanokaa itsellenne lapsen syy se ei ollut eikä aikuisellakaan ollut viisasta auttajaa.

Nyt on nyt enkä itse äitinä tee niitä pahimpia mokia mistä kärsin ja joka ikinen pv teen jonkin hullun ja hauskan pikkujutun lasteni kanssa, että kaikki saamme sydämen kyllyydestä nauraa. Kannattaa ottaa neuvosta vaari:)

Mä muistan niiltä ajoilta lähinnä pahoinpitelyt, sen ettei mulle koskaan kerrottu kuinka rakas tai tärkeä olen, sen etten saanut koskaan haleja jne. Sekä sen kuinka vietin kesät isovanhempien kanssa mökillä.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 11:11"]

Ja minkähänlaisia muistoja äideillänne sodanjälkeisenä sukupolvena on? Heillä se vasta mahtoi mukavaa olla kun vanhempansa viisi vuotta pelossa ja nälässä yötä myöten ja heti perään hurja puute ja köyhyys. Luuletteko ettei traumoja jäänyt runsaasti seuraaville sukupolville?

Muistan oikein hyvin miten esim. 60-luvulla oltiin yleisesti varsin tylyjä lapsille. Totteleminen ja suun kiinnipitäminen vitsan uhalla oli se tärkein asia. Syli -mitä ihmettä se oli?? Koko Suomi olisi tarvinnut terapiaa henkisistä traumoistaan mutta eipä ollut auttajaa mistään instituutista!

 [/quote]

Minut on kasvatettu "60-lukulaisesti" ja olen syntynyt 80-luvulla. Kasvatustani ei voi laittaa sodan traumojen piikkiin.