Millaisia muistoja lapsuudesta sinulla, jolla oli etäinen äiti tai sellainen jonka

Edes terapia ei kaunoja voinut poistaa. Äitini oli ja on todella kehno äiti, ja vieläkin paskempi isoäiti. Ainoa vähäinen kiinnostus lapsenlapsiin on lasten haukkumista, sättimistä, arvostelua j a vertailua, eli samaa ilkeilyä mitä itse sain lapsuudessani "äidinrakkautena". Emme ole väleissä juuri lainkaan, pakollinen kerta vuoteen puhelu, ja silloinkin äiti haukkuu minut ja perheeni.

Ei äidistä vaan sisaruksista, joiden kanssa olin läheinen, sekä naapurin perheestä, johon minut tavallaan "adoptoitiin". Siellä oli mun "oikeat vanhemmat" :)

oletko vielä aikuisena yhteydessä heihin?

kaikki murrosikään liittyvät muutokset oli jollain tapaa kauhean hävettäviä. Äiti ei koskaan kertonut minulle kuukautisista, huomioinut lainkaan rintojen kasvua (siis niin että olisin saanut rintsikat), kaikki kiinnostuksen osoitus poikiin oli todella väärää ja tuomittavaa jne. Näihin liittyvät muistot ovat todella kipeitä ja niihin liittyy paljon häpeää ja noloja tilanteita. En tiedä olisinko rohkeampi ja itsevarmempi ihminen jos olisin saanut kotoani paremmat eväät elämään. Luulen niin. Mutta osaanpahan ainakin toimia omien lasten kohdalla toisin.

tuossa joku jo vastasi että aivan yhtä tunnevammaisia ja piittaamattomia kuin itsellekin oli, ja ikävä kyllä oma äitini on samaa luokkaa, lapsenlapset eivät voisi vähempää kiinnostaa, äitini ei ole koskaan leikkinyt/hoitanut/viettänyt aikaa lastenlastensa kanssa. Elää elämäänsä kuin ei edes lastenlapsia omistaisikaan.



Onko _kenelläkään_ tunnevammaisesta etäisestä äidistä tullut hyvä mummo? Joskushan näitä "taruja" kuulee kuinka tylystä hakkaavasta kaltoinkohtelevasta äidistä tulikin rakastava unelmien mummo! (sadut taitaa olla satuja vaan...)

Muistan olleeni hyvin alakuloinen, jopa masentunut lapsi. En koskaan puhunut äidin kanssa mitään tunteista. Ei äiti kysynyt, ja minä en osannut kertoa, kun ei asiasta puhuttu. Ehkä äidin olisi pitänyt kantaa siitä vastuu. Minäkään en muista, kuten ei moni muukaan täällä, istuneeni juurikaan äidin sylissä enkä kuulleeni olevani rakastettu. Nyt sitten kärsin seurauksista eli erittäin kielteisestä käsityksestä itsestäni (parempaan päin pikku hiljaa on menossa) ja siitä, etten osaa luottaa siihen, että joku rakastaisi. Muistan, että yritin usein alkaa puhua vaikeista tunteistani, mutta kun äiti ei heti ottanut asiaa vakavasti eikä vaikuttanut kiinnostuneelta, minulla meni hermot, enkä kertonut enää äidille mitään.



Vaikea äitisuhde aiheuttaa todella ikäviä seurauksia, mutta onneksi asialle voi laittaa itse stopin, jos vain haluaa!

paljon muistoja lapsuudesta, mutta äidistä aika vähän. Myöhemmin sain tietää, että äiti oli etäinen koska sairasti masennusta.



Sairastuin itsekin teini-ikäisenä masennukseen ja syytin mielessäni tästä pitkään äitiäni, ainakin osittain. Saatuani omia lapsia välimme lämpenivät, ja nykyään äiti on yksi parhaista ystävistäni.

eli kun sain remmistä, vyöstä, tukkapöllyä, luunappeja, lyömistä esineillä, pari rajumpaa pahoinpitelyä... sekä todella törkeät ja halventavat nimittelyt ja muun uhkaavan käytöksen (tappouhkaukset). Nämä kaikki tosin isäni tekemiä, äiti oli tässä vain hiljainen sivustakatsoja ja hyväksyjä.



Juuri muita tilanteita en lapsuudestani muista, vaikka hyviä hetkiä varmasti ollut paljonkin.

Negatiiviset asiat, pettymykset ja surut käsittelin yksin omassa mielessäni. Ulospäin esitin iloista, normaalia naamaa, vaikka omissa mietteissäni olin välillä hyvinkin syvällä. Ei vain ollut sellaista avointa ja luottavaista suhdetta kehenkään jonka kanssa olisin voinut asioista puhua.

Elin paljon omassa mielikuvitusmaailmassani, jossa minulla oli keksittyjä henkilöitä, joiden elämässä asiat olivat hyvin ja joille tapahtui juuri niitä asioita joita kaipasin omaan elämääni.

Ja vähän liioiteltuna olen n. 2 vuotta itkenyt terapiassa äidin kaipuutani, joka on aina vaivannut. :( Eli kyllä traumoja on jäänyt.

Omalle lapselleni haluan olla täysin erilainen äiti, hellä ja rakastava. Sellainen, joka rakastaa ehdoitta, eikä vain jos olet riittävän ahkera, kaunis tai jotain muuta, eikä luultavasti silloinkaan.

Ja vähän liioiteltuna olen n. 2 vuotta itkenyt terapiassa äidin kaipuutani, joka on aina vaivannut. :( Eli kyllä traumoja on jäänyt.

En ole tällä hetkellä äitini kanssa puheväleissä menneisyyden painolastien takia. Haluaisin purkaa asioita jollekin, mutta miten? Oletteko saaneet lääkäriltä lähetteen terapiaan? En ole masentunut, joten lääkäriin meno tuntuu turhalta ja täystyöllistetyille terapeuteille lienee vaikea päästä noin vain. Onko joku käynyt perheterapeutilla tai psykologilla?

Näin hänen lävitseen jo 5-vuotiaana. Ja olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni stä mieltä, että vanhempani ovat epäoikeudenmukaisia, esittävät, ja olisivat onnellisempia eronneina - ja se olisi ollut minullekin hyväksi.

Mulla oli aivan täysin tunteeton äiti, keskittyi 100% itseensä, ei jaksanut edes kuunnella lausetta loppuun vai alkoi puhua itsestään tai muusta aiheesta, pääasia, että huomio kiinnittyi häneen. Kaikkien juhlatikin pilasi jatkuvalla huomionhakuisuudellaan. Teeskenteli/teeskentelee sairauskohtauksia saadakseen huomiota. näin jo lapsena hänen lävitseen, mutta omat lapset saatuani jotenkin mielessämi kielsin kaiken. Ensimmäinen lapsen lapi oli ok mummolle, koska oli poika, seuraavattyttäriä, joten niitä sitten kiusaamaan juurikin samalla tavoin kuin minua. Veljeni oli suosikkipoika ja muut roskaa. Eli siis samat kuviot päälle. Lahjoilla ja rahalla manipuloi (esikoiselle rahaa, muille ei) Väliin voi tilanne muuttuakin, jos esikoinen vähänkin esittää omaa mielipidettä. Haukkuu valehtelijoiksi(jos ovat kertoneet minulle huonosta kohtelusta), vihjailee ulkonäöstä ilkeästi. Kutsuu lomilla kylään, mutta saattaa syöttää mitä ruokaa sattuu (sellaista jota lapset ei syö)ja valittaa nirppanokka lapsista jne. On lyönytkin pari kertaa. Haukkuu minua, lasten äitiä, lapsille, tosin hieman ovelasti, koska tuntee minut, että otan asian puheeksi ja tarpeen tulle katkaisen välit.



Ei mennä enää kyläilemään.

Mulla oli aivan täysin tunteeton äiti, keskittyi 100% itseensä, ei jaksanut edes kuunnella lausetta loppuun vai alkoi puhua itsestään tai muusta aiheesta, pääasia, että huomio kiinnittyi häneen. Kaikkien juhlatikin pilasi jatkuvalla huomionhakuisuudellaan. Teeskenteli/teeskentelee sairauskohtauksia saadakseen huomiota. näin jo lapsena hänen lävitseen, mutta omat lapset saatuani jotenkin mielessämi kielsin kaiken. Ensimmäinen lapsen lapi oli ok mummolle, koska oli poika, seuraavattyttäriä, joten niitä sitten kiusaamaan juurikin samalla tavoin kuin minua. Veljeni oli suosikkipoika ja muut roskaa. Eli siis samat kuviot päälle. Lahjoilla ja rahalla manipuloi (esikoiselle rahaa, muille ei) Väliin voi tilanne muuttuakin, jos esikoinen vähänkin esittää omaa mielipidettä. Haukkuu valehtelijoiksi(jos ovat kertoneet minulle huonosta kohtelusta), vihjailee ulkonäöstä ilkeästi. Kutsuu lomilla kylään, mutta saattaa syöttää mitä ruokaa sattuu (sellaista jota lapset ei syö)ja valittaa nirppanokka lapsista jne. On lyönytkin pari kertaa. Haukkuu minua, lasten äitiä, lapsille, tosin hieman ovelasti, koska tuntee minut, että otan asian puheeksi ja tarpeen tulle katkaisen välit.

Ei mennä enää kyläilemään.

eli ei kuuntele, puhuu päälle ja vaihtaa puheenaihetta lennosta, yleensä itseensä. Lisäksi nykyään haukkuu ihmisiä minkä jaksaa. Sairauskohtauksia ei sentään teeskentele. Jos et ole vielä lukenut Karyl McBriden kirjaa "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä", niin suosittelen.

Terv. 25

[quote author="Vierailija" time="07.02.2013 klo 12:08"]

Ei minunkaan äitini ole puhunut. Olen ajatellut, että ehkä se on jotenkin ominaista 40-50-luvulla syntyneille naisille. Tosin olen kyllä tädiltäni kuullut, että äiti oli aika raikulimimmi alta parikymppisenä. Mä taas olin sen ikäisenä tosi kiltti, olin riparilla isosena yms. ja ekan kännini join vasta yli 20-vuotiaana muutettuani pois valvovan silmän alta. Silloin pistinkin tosi ranttaliksi. Omille lapsilleni toivon jotain ihan muuta. Toivon, että he uskaltaisivat irtautua äidistä normaalissa tahdissa ja uskaltaisivat myös mokata. Haluan pitää huolta, mutten kytätä.

[/quote]

Sama. Itsekin olin teininä lähestulkoon suorastaan nössö. Äitini kuitenkin oli sitä mieltä että olen helposti johdateltavissa mihin tahansa typeryyksiin. Vaikka siis en tehnyt oikeasti mitään. Aina välillä pysähdyn oikein hämmästelemään, miten kaikki äitini minusta esittämät arviot ovat menneet ihan pieleen. Hän ilmeisesti luulee tuntevansa minut, mutta hämmästyksekseni ainakaan hänen puheistaan päätellen hänellä ei ole hajuakaan siitä kuka minä olen. Hänen jutuistaan on esimerkiksi aina paistanut käsitys että olisin yhtä vastuuton kuin hän itse on ollut - ja on edelleen.

Itsekin kyllä kuittasin aiemmin menettämäni itsenäistymistempoilut sitten melkoisena törttöilynä kun täysi-ikäistyin. Kun täysi-ikäistymisen kynnyksellä aloin yhä rohkeammin elää omaa elämääni, välimme huononivat dramaattisesti. Siis muuttuivat etäisistä mutta neutraaleista suorastaan surkeiksi. Riitelimme jatkuvasti. Kun tuli 18 vuotta plakkariin, hän lakkasi puuttumasta asioihini. Se oli periaatteessa hyvä asia, mutta toisaalta kuvastaa hyvin hänen todellista välinpitämättömyyttään.

Olen au-lapsi eikä äiti ollut vielä kypsä äidiksi, vaikka oli jo 20-vuotias syntyessäni. Ilman rakastavia isovanhempia en tiedä, millaiseksi elämäni olisi muotoutunut. Heidän ansiostaa minusta tuli kai ihan kelvollinen ihminen.

Vähän ennen kouluikää muutimme toiselle paikkakunnalle, kun äiti avioitui. Minua palloteltiin kodin ja isovanhempien välillä vuosikausia. Useat viikonloput ja kaikki lomat vietin isovanhemmilla. Se oli tavallaan ihan kivaa, mutta minulla ei siellä ollut juuri kavereita. Ja uudella asuipaikallakaan kaveruussuhteet eivät päässeet syvenemään, kun en ollut "koskaan" kotona.

Se vähäinenkin henkinen side, joka äitini ja minun välillä oli, katkesi ollessani ehkä 7-vuotias. Äiti syytti minua asiasta, jota en ollut tehnyt, eikä uskonut sanaani. Se oli niin kova paikka, että on säilynyt mielessäni aina. Se muutti minua, en ollut enää sen jälkeen iloinen avoin pikkutyttö, jollainen olin ollut. Keskustelin tästä muutama vuosi sitten tätini kanssa ja hän kertoi muistavansa muutokseni.

Sain sisaruspuolen, mutta etukäteen ei puhuttu mitään vauvan tulosta. Kuulin asian yhdeltä sukulaistytöltä pari viikkoa ennen vauvan syntymää. Olin sen verran pieni vielä, etten ollut osannut kiinnittää huomiota äidin kasvavaan mahaan, varsinkin kun hän oli hieman pyöreän sorttinen olemassaankin, ja kävin jo silloin yksin saunassa. Sain ison nuken, jolle äiti ole tehnyt vaatteet. Koin sen vain jonkinlaiseksi loukkaukseksi. Olisin toivonut vain rehellistä tietoa.

Sisaruksen syntymän jälkeen tunsin joutuvani sivuraiteelle ja ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Sellainen olen sitten ollut koko elämäni. Vähän isompana minua ei otettu mukaan kyläreissuille, ja kun viikolla tapasin kylillä niitä, joiden luona perhe oli ollut, olin aina hankalassa asemassa, kun  en tiennyt, mitä äiti oli kertonut syyksi, että en ollut mukana. Flunssa, kokeet koulussa ... Kylältä kuulin myös kiitokset, joita äiti ei koskaan sanonut suoraan. Taas tuli nolo olo.

Äiti ei kyennyt käsittelemään oikein minkäänlaisia tunteita. Suru ja pettymys herättivät hänessä raivon ja hän rähisi, että mitä siinä uliset. Itse oli yritettävä käsitellä kokemukset, jotka olisi ollut niin hauska ja hyvä ja lohdullista jakaa äidin kanssa. Ei meillä, meillä ei näytetty tunteita, halailtu tai pussailtu.

Olin jo aikuinen, kun äiti kuoli varsin nuorena. Olin jo työelämässä ja asuin toisessa maassa, kun hän sairastui. Hän ei olisi halunnut ilmoittaa minulle, että oli heikossa kunnossa. Puolittain salaa sisarukseni lähetti kirjeen ja pyysi tulemaan. Samaan aikaan kun aamulla astuin Suomen kamaralle, äitini kuoli. En siis tavannut häntä enää elossa. Hän vei mukanaan minulle tärkeän salaisuutensa eli sen, kuka oli isäni. Siitä ei nimittäin saanut puhua. Olen saanut paljon myöhemmin selville isäni nimen.

Äidin kuolema ei aiheuttanut suurta surua, tunsin enemmänkin tyhjyyttä. Ja huolta isäpuolesta, joka oli myös huonossa kunnossa. Suurimman surun ja kovimman surutyös aiheutti sisarukseni kuolema. Hänkin menehtyi varsin nuorena ihan yllättäen. Häntä surressani surin myös jollakin tavalla äitiäni.

Ulkonaisesti katsoen lapsuuteni ja nuoruuteni oli ihan hyvää. Oli katto pään päällä, oli ruokaa pöydässä jen. Sain myös käydä kouluja enemmän kuin monet asemassani olevat muut tyttölapset. Se oli tosin ainakin osittain isäpuolen ansiota, sillä hänen suvussaan oli jo koulutustraditio. Henkisestä puolesta tai sen puutteesta ei puhuttu. Vasta nyt vanhemmiten olen joskus kertoillut ystäville jotain kokemuksiani ja tuntojani. Kukaan ei ollut osannut kuvitellakaan sellaista, eipä tietenkään. Kaikesta huolimatta tässä sitä elellään edelleen, vähän siipirikkona mutta mitäs siitä. 

[quote author="Vierailija" time="06.02.2013 klo 18:40"]

kaikki murrosikään liittyvät muutokset oli jollain tapaa kauhean hävettäviä. Äiti ei koskaan kertonut minulle kuukautisista, huomioinut lainkaan rintojen kasvua (siis niin että olisin saanut rintsikat), kaikki kiinnostuksen osoitus poikiin oli todella väärää ja tuomittavaa jne. Näihin liittyvät muistot ovat todella kipeitä ja niihin liittyy paljon häpeää ja noloja tilanteita. En tiedä olisinko rohkeampi ja itsevarmempi ihminen jos olisin saanut kotoani paremmat eväät elämään. Luulen niin. Mutta osaanpahan ainakin toimia omien lasten kohdalla toisin.

Voi, tämä oli ihan kuin mun kirjottama! Muuten äiti oli ok, ja hyvät välit sinänsä, mutta hän toimi juuri noin kun tulin murrosikään. Ainoa mitä olen koskaan äitini kanssa kuukautisista puhunut, on tämä lause eräänä aamuna "mulla alkoi kuukautiset" ja hän vastasti "niitä siteitä on siellä kaapissa". Ei sanaakaan sen jälkeen. Koskaan. Ja rintsikoitakin sai kerjätä, ei muuten olis ostanut. Nämä on todella ahdistavia muistoja, ja vieläkin joskus suoraan sanoen vituttaa, että voi aikuinen ihminen olla noisa asioissa NOIN uuvelo. Samoin poikaystäväasiat oli noloja, eikä niistä puhuttu. Ikinä ei ole sanaakaan mulle seksistä puhunut. Ei koskaan, ei mitään.

heh, samat muistot. menkat alkoi ja sanoin äidille häpeillen että "pyllystä tulee verta". Hää sanoi että laita side housuun ja lähde äkkiä matkaan, kohta myöhästyt koulusta! tosi ahdistavaa ettei mitää kerrottu tai tuettu tässäkään asiassa. Rintsikat kävin itse ostamassa hemmetisti häveten, mutta eniten ois hävettänyt että äiti saa tietää että ostin, ja että mulla rinnat kasvaa ja nolottaa että ne näkyy paidan läpi. joskus teiniyden puuskassani äidille tokaisin, kun hän ehkä jotain vihjaili kukista ja mehiläisistä, että liian myöhäistä, neitsyys meni jo! Äiti itki, etten enää kelpaa yhdellekään miehelle. Huh miten ahdistava lapsuus ja nuoruus ollut meikälläkin, vaikka siis synnyin jo 70 luvun lopuilla.

vielä tuosta että neitsyys meni vasta 16-17 veenä, ja kylläpä kelpasin miehille, kylmille ja etäisille ja hylkääville, koska se oli sitä mihin olin tottunut, että mitä "rakkaus" on. Kiitos vaan lapsuudessa opituille käsitteille " läheisyydestä". Onneksi sain myöhemmin elämässä korjaavia kokemuksia ja opin läheisyyttä ja sain kokemuksia mitä on välittäminen ja empatia Ja rakkaus. Pikkuhiljaa olen oppinut pois läheisyydenpelostani ja saanut perusturvallisuuden tunnetta elämässäni.

äitini on aina ollut "etäinen" En muista että oltaisiin koskaan halattu (varmasti kun olen ollut pieni niin on halailtu, mutten muista) tai kehuttu jostain. Ulkonäköäni, painoani ja valintojani on aina väheksynyt ja mollannut. En sanoisi että on hyvä äiti. Esim. vaatteeni ovat olleet aina "vähän sinnepäin" kun taas isoveljilleni ostettu merkkivaatteita. Nyt kohteena onkin pikkusiskoni, ja minun tulee aivan paha mieli hänen puolestaan kun tiedän mitä hän joutuu kestää... Meillä siis ollut ja on edelleen henkistä väkivaltaa.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 19:33"]

Minulla on ylihuolehtiva äiti, joka on aina pitänyt minua ikäistäni nuorempana, kantaa vieläkin perheelleni ruokaa jne., vaikka emme sitä tarvitse ja vaikka usein pyydän nimen omaan, ettei hän toisi. Henkisellä tasolla en ole hänelle pystynyt kertomaan vaikeista asioistani. Tunteet hän muuttaa usein fyysisiksi selityksiksi. Esim. ollessani oikeasti masentunut hän yritti selittää sitä eri fyysisillä sairauksilla ja vähätellä sitä enkä siksi koe, että voin puhua hänelle mieleni liikkeistä. Vain käytännön asioista voin puhua, koska niistä hänkin puhuu koko ajan. Nyt mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän huvittaa kertoa mistään henkilökohtaisesta.

[/quote]

mun äiti kanssa tuuppaa meille VÄKISIN evästä vaikka sanon kerta toisen perään että ei kiitos, teen itse perheelleni ruoat! Ja että meillä on tarpeeksi. eipä hän mua muissakaan asioissa kuuntele vaan tekee mitä lystää, ja OHITTAA mun sanomiseni ja mielipiteeni. Samon kuin teki lapsuudessani. Mulla ei ole väliä, se on opittu. Eikä varsinkaan sillä mitä tunnen. Ahdistus on ollut seuranani. Ja liian pienestä liian paljon itseni varassa oleminen. Äitiä ei kiinnostanut olla lapsensa kanssa läsnä.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 12:29"]

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 12:05"]

Mä ymmärrän äitiäni koko ajan paremmin, mutta myös arvostan häntä yhä vähemmän. Tiedän että hänellä on itselläänkin ollut vaikea lapsuus eikä hän ole saanut tarvitsemaansa tukea.

Sekin vaan on fakta että hän on ryssinyt minun elämäni alkuvuodet ja hänen antamallaan surkealla pohjalla mun on ollut ja edelleen on vaikeaa rakentaa elämääni ja opetella hyväksi mutsiksi omille lapsilleni. 

[/quote]

Silti vaadit äitiäsi tilille vaikka itsekään et meinaa onnistua! Nykyaikana ON saatavissa apua kun taas äitisi aikana ei ehkä ollut eikä oikein ymmärrettykään mistään terapiasta. Siellä kävivät vain oikeat sairaat!

Ymmärrä nyt hyvä äiteepieni, että syyttely ei johda mihinkään hyvään. Ei varmasti! Enkä tarkoita ´´anteeksiannolla`` lässynlässyn nyt kaikki on ihanasti vaan sitä, että myönnetään asia ja järjellä päätetään miten tästä eteenpäin ja yritetään olla vatvomatta kielteisiä ajatuksia ja muistoja. Se voi onnistua jos rupeaa hankkimaan myönteisiä muistoja ja ajatuksia.

Jos esim. graavaat lohen pari pv on se hyvää mutta entäpä jos graavaat sitä kuukauden, vuoden 10 vuotta.... mielesi voi olla kuin tuo lohi, josta itse kärsit eniten ja arvaa ketkä muut?

Minä vain, joka onnistuin tässä muutoksessa aika hyvin. Siis niin ettei mieltäni paina menneet. Adious niille!

[/quote]

siis toi kuulostaa niin yhdelle karmeelle psykalle jolla pari kertaa kävin. Hän syyllisti mua siitä että tunsin äitiäni kohtaan, syystäkin, negatiivisesti. Hän käänsi syyn minuun! Ihan kuin ei ois kärsinyt syyllisyydestä jo ihan hullun paljon elämässäni. Huh, mikä kokemus, melkein kuin oma äiti ois terapioinu mua, ja jatkanut samaa rataa mun arvostelussani! Onneksi olin tuossa vaiheessa omaa prosessiani  jo niin pitkällä että tajusin millanen noita tuo terapeutti oli :(

Isästä on enemmän muistoja, vaikka hän oli töissä 24/7. Äidistä muutama, ja nekin huonoja. 

En kuitenkaan ole katkera. Olen täysin erilainen, kuin muut kolme nuorempaa sisarustani. Olen oma-aloitteisempi ja vahvempi. Toki yksinäisempi. Tietysti myös häpeilevämpi näyttämään omia positiivisia tunteitani toisin kuin muut sisarukseni. 

Mulla on kaksi vuotta nuorempi veli, joka sai yhtä vähän huomioita kuin meitä nuoremmat pikkusiskomme, mutta veljeni reagoi siihen negatiivisilla asioilla sekä lapsena, että teini-iässä (ja reagoi vieläkin, 23-vuotiaana). Mä jättäydyin aina vähän taka-alalle ja pidin ite huolen itestäni. Sen johdosta teini-iässä mulla olikin sitten ne ongelmat, että en osannut puhua kenellekään, jos tuntui huonolta ja purin sen sitten päiväkirjoihin, syömishäiriöinä, huonona itsetuntona ja viiltelemällä. Suurimmat tappelut äitin kanssa tulikin sitten siitä, että kun en halunnut olla kotona, vaan mennä omia menojani, ja äiti sitten rajoitti sitä tosi rajusti perustellen, että eivät pienemmät sisareni (iältään 4-6-vuotiaat) päässeet.

Jollakin tavalla nyt, kun on oma lapsi, sitä on tajunnut, kuinka kieroutunut lapsuus mullakin on ollut. Että kuka äiti yksinkertaisesti pystyy olemaan halaamatta tai pussaamatta omaa lastansa? Jollakin asteella vieläkin mietin, että mussa on ollut vikaa. Olinhan koliikkilapsi, pikkuvanha ja aika vakavamielinen lapsi. Kiltti kuulema ja aina vähän taka-alalla. Pienemmät sisareni taas olivat sosiaalisia, juttelevaisia ja sellaisia kuin lapsen kuuluu olla: hassuttelevia ja leikkisiä.

Kun näin äitini hoivaavan, pussaavan, juttelevan ja välittävän pienemmistä sisaruksistani (tekee sitä vieläkin), en nähnyt äitiä enää äitinäni. En tunnistanut koko tyyppiä.

Nyt äitini on vain kaveri. Hyvä ystävä.