Millaisia muistoja lapsuudesta sinulla, jolla oli etäinen äiti tai sellainen jonka

Toki kaukainen äiti tuntui pahalta, mutta aikuistuessani ymmärin paremmin äitiä. Vaikka en saanut tarpeeksi huomiota äidiltä, niin sen myöntäminen ja käsitteleminen helpotti, ja ei tarvitse itseään  tai itiä syyttä. Se helpottaa eteenpäin menoa. Kaikki ei aina mee tässä elämässä niin kuin Strömssössä. Mun äidillä oli monta lasta, joista isoveljeni oli vakavasti sairas ( perinnöllinen, kuolemaan johtava tauti). Äiti suri asiaa kovin, sairaan lapsen hoito tai kaipaus sairaalassa (Helsingissä, välimatka 300 km) olevaa lasta kohtaan vei äidiltä voimat. Ja ollessani viisi, veljeni kuoli. Äiti ei meinannut päästä surusta yli. Onneksi isä otti vastuuta ja vietti aikaa meidän kanssa, otti mukaansa töihinsä yms. Isäsät tuli mun uskottu, ja olimme läheisiä. Ja toki suuri tuki oli meillä lapsilla toisistamme. Hitsauduimme yhteen, yksi kaikkien  kaikki yhden puolesta.

Mä ymmärrän äitiäni koko ajan paremmin, mutta myös arvostan häntä yhä vähemmän. Tiedän että hänellä on itselläänkin ollut vaikea lapsuus eikä hän ole saanut tarvitsemaansa tukea.

Sekin vaan on fakta että hän on ryssinyt minun elämäni alkuvuodet ja hänen antamallaan surkealla pohjalla mun on ollut ja edelleen on vaikeaa rakentaa elämääni ja opetella hyväksi mutsiksi omille lapsilleni. Mulla on ihan järjettömät paineet onnistua elämässäni ja tarjota lapsilleni parempi elämä kuin mikä mulla on ollut. Siksi mun onkin hankala tajuta miksei äidilläni tätä halua ollut kun olin itse lapsi. Edes mieheni ei usko kun kerron millaista lapsuuteni oli. Jopa siskoni kanssa asiasta on mahdotonta puhua, hän ei tahdo/voi myöntää lapsuudenkotimme ongelmia.

Vihaan äitiäni, toisaalta säälin. Pidän hänestä joskus. Rakkaudesta en osaa hänen yhteydessään puhua. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua, ja vähän veikkaan ettei rakastakaan. Varmaan pitää minua vain kiittämättömänä kusipäänä koska en "suostu" (pysty) rakastamaan häntä.

Pakko kommentoida vaikka itselläni on ollut hyvä ja lämmin lapsuus, rakastavat vanhemmat niin äiti kuin isäkin. Ihmettelen kun jouku, taisi olla 52 sanoi että 60-luvulla oli vallalla vihamielinen suhtautuminen lapsiin, itse en kyllä koskaan sellaista kohdannut saati huomannut missään. Meillä oli tavallinen perhe ehkä tilanne oli sitten erilainen joissain köyhemmissä suurissa perheissä joissa oli pulaa jopa ruuasta, niissä ei varmaankaan aina voitu hyvin. Tässäkin ketjussa huomaa miten tavattoman tärkeää on se että lapsella on turvalliset välittävät aikuiset lähellä. Jälkiä jättää lapsuus, niin hyvässä kuin huonossa.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 12:05"]

Mä ymmärrän äitiäni koko ajan paremmin, mutta myös arvostan häntä yhä vähemmän. Tiedän että hänellä on itselläänkin ollut vaikea lapsuus eikä hän ole saanut tarvitsemaansa tukea.

Sekin vaan on fakta että hän on ryssinyt minun elämäni alkuvuodet ja hänen antamallaan surkealla pohjalla mun on ollut ja edelleen on vaikeaa rakentaa elämääni ja opetella hyväksi mutsiksi omille lapsilleni. 

[/quote]

Silti vaadit äitiäsi tilille vaikka itsekään et meinaa onnistua! Nykyaikana ON saatavissa apua kun taas äitisi aikana ei ehkä ollut eikä oikein ymmärrettykään mistään terapiasta. Siellä kävivät vain oikeat sairaat!

Ymmärrä nyt hyvä äiteepieni, että syyttely ei johda mihinkään hyvään. Ei varmasti! Enkä tarkoita ´´anteeksiannolla`` lässynlässyn nyt kaikki on ihanasti vaan sitä, että myönnetään asia ja järjellä päätetään miten tästä eteenpäin ja yritetään olla vatvomatta kielteisiä ajatuksia ja muistoja. Se voi onnistua jos rupeaa hankkimaan myönteisiä muistoja ja ajatuksia.

Jos esim. graavaat lohen pari pv on se hyvää mutta entäpä jos graavaat sitä kuukauden, vuoden 10 vuotta.... mielesi voi olla kuin tuo lohi, josta itse kärsit eniten ja arvaa ketkä muut?

Minä vain, joka onnistuin tässä muutoksessa aika hyvin. Siis niin ettei mieltäni paina menneet. Adious niille!

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 12:25"]

Pakko kommentoida vaikka itselläni on ollut hyvä ja lämmin lapsuus, rakastavat vanhemmat niin äiti kuin isäkin. Ihmettelen kun jouku, taisi olla 52 sanoi että 60-luvulla oli vallalla vihamielinen suhtautuminen lapsiin, itse en kyllä koskaan sellaista kohdannut saati huomannut missään. Meillä oli tavallinen perhe ehkä tilanne oli sitten erilainen joissain köyhemmissä suurissa perheissä joissa oli pulaa jopa ruuasta, niissä ei varmaankaan aina voitu hyvin. Tässäkin ketjussa huomaa miten tavattoman tärkeää on se että lapsella on turvalliset välittävät aikuiset lähellä. Jälkiä jättää lapsuus, niin hyvässä kuin huonossa.

[/quote]

Hyvä sulle mutta kuinka monta vuotta isäsi oli rintamalla? Monet olivat eikä heidän perhe-elämänsä niin tervettä ollut sodasta palattuaan. Tästä nyt on saanut lukea kertomuksia riittämiin.

Rahallisesta köyhyydestä ei ollut kyse vaan mielen köyhyydestä sekä vammautuneisuudesta. Lisäksi jos itsellä on suht normaali perhe on lapsena aika sokea näkemään toisen todellisia oloja kun ne yleensä yritetään vielä peittää. Oikein mietin omia koulukavereitteni kotioloja niin siellä missä äiti oli kotiäiti oli ehkä parhaiten asiat.

Minun lapsuudessani onnellisin perhe oli monilapsinen köyhä ja siivoton perhe. Heillä oli rento ja iloinen meininki vaikka ruoka oli ajoittain tosi tiukilla. Lapsensakin menestyvät suht hyvin ja jotkut tosi hyvin.

En minäkään muista vihamielistä suhtautumista lapsiin. Vaikka  äitini oli etäinen, niin isä oli läheinen. Olen kuopus, ja isäni kerkesi käydä sekä talvisodan, että jatkosodan. Enkä havinnut isäni sotainvalidiveljienkään  ( 2, nuorin veli kaatui) olleen vihamilisiä, vaan oikein mukavia ja väälittäviä setiä meille veljenlapsillekin.

Olen -85 syntynyt ja sodan traumat ovat näkyneet lapsuudessani isäni masennuksena ja paniikkikohtauksina yms. Hänellä on ollut sodassa tarumatisoituneen isänsä takia äärimmäisen raskas lapsuus. Onnekseni minua on kuitenkin rakastettu ja lapsuuteni on ollut hyvä. Lapsi ei tarvitse muuta kuin turvaa ja rakkautta.

Minulla on ylihuolehtiva äiti, joka on aina pitänyt minua ikäistäni nuorempana, kantaa vieläkin perheelleni ruokaa jne., vaikka emme sitä tarvitse ja vaikka usein pyydän nimen omaan, ettei hän toisi. Henkisellä tasolla en ole hänelle pystynyt kertomaan vaikeista asioistani. Tunteet hän muuttaa usein fyysisiksi selityksiksi. Esim. ollessani oikeasti masentunut hän yritti selittää sitä eri fyysisillä sairauksilla ja vähätellä sitä enkä siksi koe, että voin puhua hänelle mieleni liikkeistä. Vain käytännön asioista voin puhua, koska niistä hänkin puhuu koko ajan. Nyt mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän huvittaa kertoa mistään henkilökohtaisesta.

vanhemmista ei ole juurikaan muistoja. Muistot ovat lähinnä muista lapsista ja leikeistä.

Aivan muutamia lämpimiä hetkiä muistan.

Muistoja ei juurikaan ole ja ne mitä on niin ei ole juurikaan iloisia tai positiivisiä.

mun mielestä mulla oli oikein onnellinen lapsuus, vaikka äidin kanssa ei ollutkaan sellainen, jollaisen olisin halunnut. Valokuvistakin näen, että olen ollut tyytyväinen lapsi. Nuoruuden muistan kovasti ahdistavana, ehkä äiti oli osasyyllinen siihen, mutta ei pelkästään, teini-iässä niin moni muukin vaikuttaa omaan oloon ja mieleen.



En ainakaan äitiäni syytä elämäni murheista.

Mulla tunnevammainen teflon äiti, ei mitään lämpöä tai rakkautta koskaan, ei koskaan suukkoja syliä tai kauniita sanoja. Huolet ja murheet piti hoitaa itse, äiti ei auttanut eikä kannustanut missään, eikä sitä kiinnostanut olenko onnellinen, miten koulu menee, onko murheita tms.



Kun muutin lukion jälkeen opiskelemaan, äiti lopetti yhteydenpidon, pari krt vuodessa soitti. Sivuutti olankohautuksella valmistumiseni yliopistosta, hääni, työpaikan saannin, ei ollut kiinnostunut kuulumisistani yhtään.



Lapsenlapset ei kiinnosta tippaakaan, mulla kolme lasta, joita on viiden vuoden aikana nähnyt yhden kerran. Ei ainuttakaan lahjaa lapsille ikinä, ei tullut ristiäiiin, ei soita koskaan, ei ole kiinnostunut tapaamaan lapsenlapsiaan.



Joten mulla on paska äiti, surkea halveksittava piittaamaton vätys. Vihaan äitiäni, halveksin, en kunnioita yhtään. Tuollaisen jääkaappikylmän ihmisen ei olisi pitänyt hankkia lapsia koskaan, koska ei lapsiaan rakastanut, hoitanut tai edes välitä niistä.



Onneksi itse olen toisenlainen äiti enkä siirrä paskaäitini kasvatustyylistä yhtään mitään, murustakaan, eteenpäin omille lapsilleni.

ei yhtään ainutta hyvää tai lämmintä. Hyvä puoli tässä on se että tiedän mitä en ainakaan omille lapsille sano tai tee.

Negatiiviset asiat, pettymykset ja surut käsittelin yksin omassa mielessäni. Ulospäin esitin iloista, normaalia naamaa, vaikka omissa mietteissäni olin välillä hyvinkin syvällä. Ei vain ollut sellaista avointa ja luottavaista suhdetta kehenkään jonka kanssa olisin voinut asioista puhua.



Elin paljon omassa mielikuvitusmaailmassani, jossa minulla oli keksittyjä henkilöitä, joiden elämässä asiat olivat hyvin ja joille tapahtui juuri niitä asioita joita kaipasin omaan elämääni.

ei ole juurikaan muistoja, mutta ei tietysti voisi ollakaan kun äiti hädin tuskin puhui minulle. Miten te muut suhtaudutte äiteihinne nykyisin, onko jäänyt kaunoja?

Ensimmäisen kuuden ikävuoden ajalta ei oikeastaan yhtään muistoa äidistä. Siitä eteenpäin joitakin muistoja, jotka kaikki huonoja. Yhtään todella lämmintä hetkeä, jolloin äiti olisi tehnyt jotain kanssani tai edes jutellut ei ole koko lapsuuden ajalta. Tai että äiti olisi sanonut minusta jotain positiivista, ei koskaan. Aika surullista, kun sitä näin ajattelee. Ei ihme, että minusta tuli supersuorittaja.

sama täällä.Ei paljoakaan muistoja lapsuudesta

Ei äidistä vaan sisaruksista, joiden kanssa olin läheinen, sekä naapurin perheestä, johon minut tavallaan "adoptoitiin". Siellä oli mun "oikeat vanhemmat" :)

mun mielestä mulla oli oikein onnellinen lapsuus, vaikka äidin kanssa ei ollutkaan sellainen, jollaisen olisin halunnut. Valokuvistakin näen, että olen ollut tyytyväinen lapsi. Nuoruuden muistan kovasti ahdistavana, ehkä äiti oli osasyyllinen siihen, mutta ei pelkästään, teini-iässä niin moni muukin vaikuttaa omaan oloon ja mieleen.

En ainakaan äitiäni syytä elämäni murheista.

syyttäisitkään, kun sinulla kerran oli oikein onnellinen lapsuus? Kyllä huonot vanhemmat vaikuttaa negatiivisesti ihmisen elämään vaikkei niitä siitä syyttäisikään, sehän on tieteellinen tosiasia.