Millaisia muistoja lapsuudesta sinulla, jolla oli etäinen äiti tai sellainen jonka

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 12:29"]

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 12:05"]

Mä ymmärrän äitiäni koko ajan paremmin, mutta myös arvostan häntä yhä vähemmän. Tiedän että hänellä on itselläänkin ollut vaikea lapsuus eikä hän ole saanut tarvitsemaansa tukea.

Sekin vaan on fakta että hän on ryssinyt minun elämäni alkuvuodet ja hänen antamallaan surkealla pohjalla mun on ollut ja edelleen on vaikeaa rakentaa elämääni ja opetella hyväksi mutsiksi omille lapsilleni. 

[/quote]

Silti vaadit äitiäsi tilille vaikka itsekään et meinaa onnistua! Nykyaikana ON saatavissa apua kun taas äitisi aikana ei ehkä ollut eikä oikein ymmärrettykään mistään terapiasta. Siellä kävivät vain oikeat sairaat!

Ymmärrä nyt hyvä äiteepieni, että syyttely ei johda mihinkään hyvään. Ei varmasti! Enkä tarkoita ´´anteeksiannolla`` lässynlässyn nyt kaikki on ihanasti vaan sitä, että myönnetään asia ja järjellä päätetään miten tästä eteenpäin ja yritetään olla vatvomatta kielteisiä ajatuksia ja muistoja. Se voi onnistua jos rupeaa hankkimaan myönteisiä muistoja ja ajatuksia.

[/quote]

Ai niinku että kun joskus käydään mummilassa, niin kun mummi ei lyö lastani niinku löi mua niin rupean siitä hankkimaan hänestä myönteisiä muistoja? Tai kun mummi vain vittuilee niin alan ajatella hänestä kivasti koska ei enää lyö? Tai että koska hän joskus huomaa henkisellä tasolla mun lapseni olemassaolon niin voin alkaa arvostaa häntä lasta heitteille jättämättömänä ihmisenä? Vai liimaanko harmaitten muistojeni päälle vaan ison kasan vaaleenpunaista kartonkia?

Olen luullut että mulla on ollut ihan ok äiti, mutta samoin kuin jollain toisella tässä ketjussa niin vuosia on menny äidinkaipuusta terapeutille itkiessä. Luulisin etten sellaista päästäni keksi, muutoin alkais vuosien surutyö kyllästyttää jos siihen ei ois todellista aihetta ja sisimmässä syvällä tosi paha olo.

 En muista lapsuudesta lähes mitään vanhemmistani, mutta luonnosta ja ystävistä kylläkin. olin paljon yksin ulkona. En muista halauksia tai sylitystä, ja jos satutin itseni ulkona, en hakenut äidiltä lohdutusta, koska sitä ei saanut.

tunteista meillä ei puhuttu. Eikä kehuttu tai tsempattu. Ei kysytty miten koulupäivä meni tms. että onko läksyt tehty jne. huolenpitoa. Naiseudesta ei puhuttu. Kivuista ei välitetty. Itse piti pärjätä.

Olen ollut todella masentunut ja ahdistunut teini iästä eteenpäin, tosin jo lapsena muistan oireilleeni.

ja nyt. Oman lapsen saaneena huomaan haluavani kaiken toisin. Olen vihainen vanhemmilleni, että miten he pystyivät henkisesti pahoinpitelemään minut Niin perinjuurin. Yritän lapselleni kaikkea muuta mutta kipuilen edelleen tosi paljon mieleni ja sieluni syövereissä.

Isovanhempina he ovat parempia mm ostelevat leluja joita minä en saanut. Mutta mitä heidän tunne elämään tulee, se saa minut usein edelleen raivoihini, mm. miten he välittävät enemmän perheemme koirasta ja dissaavat lapsemme kuulumiset. Onneksi minäkin olen saanut etäisiin vanhempiini etäisyyttä (en siis enää kaipaa epätoivoisena heidän huomiotaan tai hyväksyntää, koska ymmärsin että sitä en tule saamaan) ja he eivät enää pysty satuttamaan enempää. Se helpottaa.

Yksinäisyys. Huomio jota en äidiltä saanut. Muistan kun ihmettelin miksi äidillä on jatkuvasti niin vihainen ilme. Muistan myös yhteisiä päiväunihetkiä ja sellaista, mutta enimmäkseen muistan äitini poissaolevana. Ulkopuolisuuden tunne, tunsin että äitini veti vanhemman sisarukseni kanssa aina yhtä köyttä ja minä jäin ulkopuolelle. Näin on nykyäänkin, he pitävät aina toistensa puolia ja sisarukseni kanssa en esimerkiksi voi käsitellä vaikeita lapsuudenkokemuksiani koska hän ei halua kritisoida äitiämme.

Olen tajunnut vasta aikuisiällä ettei meillä tosiaan koskaan puhuttu tunteista, en muista esimerkiksi että koskaan olisin kuullut äitini sanovan rakastavansa minua. Jos hän minua joskus on jostain kehunut, on hän muistanut aina ilmaista huolensa siitä että saatan ylpistyä jos aletaan kehua.

Kiva kun äitisi on kuitenkin, edes, ystävä sulle?

Minäkin olin se sisaruksista takaa-alalle vetäytyvä. Pidin muista perheenjäsenistä huolta ja sovittelin. Olen nuorempana viillellyt ja reagoinut anorektisesti, isommat ongelmat seurasivat sitten möhemmÄllä iällä.

Kaipasin äitini empaattista huomiointia. Salaa lapsena varmasti toivoin että äiti olisi hellinyt sylissään. Ehkä ensi elämässä...

juu olen lukenut, hyvä kirja, täyttä asiaa.



Nykyästään mummon kateus, ilkeys ja mustasukkaisuus kohdistuu yhteen lapseen, koska hän sattuu olemaan aika lahjakas. Tietysti ignooraa täysin ja ei edes suostu katsomaan päin kun lapsi hälle puhuu, tosin ei tee sitä koskaan mullekaan. En ole edes varma äitini silmien väristä. Lapseni halasi häntä lähtiessämme, niin oli pakko kysyä, että miltä se tuntui. Kysymys oli outo, mutta kun en ole koskaan häntä halannut ja tuskinpa sylissäkään ollut. Lapsi tuumi, että vähän kankeahan tuo oli.

Mutta kai se johtuu ihan vain siitä, ettei äiti ollut läsnä. Mistä niitä tyhjästä syntyis?

kaikki murrosikään liittyvät muutokset oli jollain tapaa kauhean hävettäviä. Äiti ei koskaan kertonut minulle kuukautisista, huomioinut lainkaan rintojen kasvua (siis niin että olisin saanut rintsikat), kaikki kiinnostuksen osoitus poikiin oli todella väärää ja tuomittavaa jne. Näihin liittyvät muistot ovat todella kipeitä ja niihin liittyy paljon häpeää ja noloja tilanteita. En tiedä olisinko rohkeampi ja itsevarmempi ihminen jos olisin saanut kotoani paremmat eväät elämään. Luulen niin. Mutta osaanpahan ainakin toimia omien lasten kohdalla toisin.

Voi, tämä oli ihan kuin mun kirjottama! Muuten äiti oli ok, ja hyvät välit sinänsä, mutta hän toimi juuri noin kun tulin murrosikään. Ainoa mitä olen koskaan äitini kanssa kuukautisista puhunut, on tämä lause eräänä aamuna "mulla alkoi kuukautiset" ja hän vastasti "niitä siteitä on siellä kaapissa". Ei sanaakaan sen jälkeen. Koskaan. Ja rintsikoitakin sai kerjätä, ei muuten olis ostanut. Nämä on todella ahdistavia muistoja, ja vieläkin joskus suoraan sanoen vituttaa, että voi aikuinen ihminen olla noisa asioissa NOIN uuvelo. Samoin poikaystäväasiat oli noloja, eikä niistä puhuttu. Ikinä ei ole sanaakaan mulle seksistä puhunut. Ei koskaan, ei mitään.

Läpi koko elämän on kulkenut äitini kaltoinkohtelu. Äiti ei pystynyt rakastamaan, ei halaamaan koskaan, ei sanomaan mitään hyvää. Hän oli väkivaltainen, mutta piilossa toisilta. Tukistus oli joskus niin kovakouraista,  että hiuksia irtosi päästä. Ensimmäinen lapsuuden muisto on, että minua piiskataan, kun en osannut vielä pissata pottaan. On jäänyt tunne, että äitini vihasi minua jostain syystä. En tiedä, miksi nuoremmat saivat paremman kohtelun. Mieleni sairastui murrosiän alussa ahdistukseen ja masennukseen. Yritin puhua, miten paha on olla. Minua kiellettiin puhumasta.

Elämä on ollut vaikea huonolla itsetunnolla ja häpeällä varustettuna. Etsin myös kylmiä hyväksikäyttäviä miessuhteita. Tämä suru tulee ajoittain pintaan, vaikka olen jo iäkäs. En saanut koskaan omia lapsia, mikä oli ehkä hyvä. Suhteet sisaruksiin ovat hyvin etäiset, melkein poikki. Joskus heiltäkin tulee äidin asenteita ja sanoja minua kohtaan. Kun äiti kuoli, en oikein osannut surra, vaan mieleeni alkoi tulla näitä lapsuusmuistoja. En tunne vihaa, mutta surua, miksi elämä oli tällainen.

Oma äitini oli arkipäivisin ja -iltaisin enemmän töissä kuin kotona. Äidistä on jäänyt kaksijakoinen kuva. Toki tehtiin joitain juttuja yhdessä mitä lasten kanssa tehdään 

Kehumista ja jotain kannustamista muistan asioista saaneeni. Haukkuja en muista saaneeni. 

En viihtynyt lapsena ja teininä kotona ja olin todella räjähdysherkkä. Olisin varmasti tarvinnut terapiaa.

Kesällä olin kitkemässä äidin kasvimaata ja  keräämässä marjoja. Marjojen keräämistä inhoan vieläkin. Lähinnä minulle opetettiin elämää mutta se oli jokseenkin vanhanaikaista opettamista. Ei esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa päärjämistä tai sosiaalisia taitoja, mitkä on aina ollut vaikeita minulle.

Äiti ei laskenut minua kummini luo yöksi vaikka kummi on ihan kunnon ihminen. Eikä laskenut kummin kanssa yhteen tapahtumaan. Pääsin kyllä yhdelle kurssille mikä oli kiva juttu.

Kerran yhden kesäleirin jälkeen olisin saanut kuvan jossa olin, niin äitini lupasi sen hakea minulle yhden leiriläisen luota, mutta antoikin tämän tälle leiriläiselle. Äiti osti synttärilahjat kavereilleni, ne olivat vähän kuin pikkuaikuisten lahjoja, joista lapset ei tykkää. 

En saanut muuttaa yläasteen loputtua pois kotoa tai hakea ammattikouluun vaan pakotettiin lukioon. Minulle sanottiin etten pärjää muualla mikä on törkeintä mitä voi nuorelle ihmiselle koskaan sanoa. Koulu oli sama, jossa koin yläasteen aikana kiusaamista.

17-vuotiaana muutin kotoa poikaystävän luokse ja yhdessä olen ollut hänen kanssaan siitä lähtien. Muuttoa en ole koskaan katunut.

Äiti oli tunnekylmä ja jos minulla oli phaa mieli niin piti mennä omaan huoneeseen itkemään yksin, syliä eikä lohtua tarjottu. Jos olin koululaisena vääränlainen siis ujo niin kehoitus oli että pitäisi olla reippaampi. Niinpä sitten kätkin kaikki tunteeni sisällepäin. Vaikka nykyään olenkin toisenlainen niin olen äitini mielestä aina vääränlainen.