Mikä rajoittaa elämääsi?

huolehtiminen ja jännittäminen.

Jatkuva ahdistuneisuus. Jatkanko vielä listaa?

Kun saisi vuorokauteen 12 tuntia lisää ja viikkoon yhden lisävapaapäivän

Vaikka noin sanonkin, niin en mä niitä poiskaan antaisi. Olisi vaan kiva joskus päästä johonkin ilman lapsia.

joka sitten kyllä nurinkurisesti myös tuo lisää vapautta työvuorosuunnittelun kautta.

Lihavuus, pelokkuus, epävarmuus, ahdistus ja työ, jossa en viihdy.

Mutta 8, mikä niin hävettää? Oletko tehnyt pahaa?

Ihminen on vapaa olento! Omat ajatukset ne yleensä ihmisiä rajoittaa...

Lähes kaikkea (rahaa, vapaa-aikaa, lapsia) saisi olla enemmänkin, mutta en koe tätäkään elämää kovin rajoittavana.



Olen oikeastaan aika onnellinen, vaikka olen töissä arkisin 7-16, kuskaan lapsia harrastuksiin 6 päivää viikosssa, palkka ei ole iso, mutta kohtuullinen, mies ei ole virheetön, mutta aika hyvä kuitenkin.



Lapset ovat terveitä, fiksuja ja onnellisia. Mies on hyvä, tekee kotitöitä, osallistuu täysillä perheen elämään, vaikka tekeekin reissutyötä, eikä ole paljon kotona. Mä tienaan kohtuullisesti ja viihdyn työssäni, vaikkei mikään aivan huippuduuni olekaan.

millälailla bulimia rajoittaa?

Seurustelu haittaa bulimiaa, koska kotona ei voi oksentaa pyttyyn koska mies ihmettelisi. Pakko oksentaa suihkussa tai syödä niin ettei mies ole kotona.. Ensisijaisesti bulimia haittaa seurustelua, eikä seurustelu bulimiaa.

Rahatilanne on koko ajan huono, sillä suurin osa menee käytännössä suoraan ylös ja alas. Ym.

Onneksi ohimenevä olotila ;)

Jota vastaan yritän kyllä taistella kaikin voimin..

Häpeän taustaani ja millainen lapsuus minulla oli. Se on jättänyt syvän häpeän, en osaa oikein selittää.

siis mies ja lapset, mut ilmankaan en haluais elää! JOskus vois kyl olla helpompaa, tai edes isovanhemmat apuna.

kahvikuppineuroosi, pelkään siis syömistä ja juomista muiden seurassa. Myös kaupassa asioimista vältän, koska pelkään kassalla maksamista ja myös allekirjoituksen kirjoittamista jonkun vieraan nähden pelkään.



Ja jaa-a, mistälie johtuu nämä fobiat, käyn kyllä psykoterapiassa ja lääkkeitäkin syönyt jos jonkinmoisia. Olen kyllä edistynytkin aika paljon, kun ottaa huomioon, että sairastuessani ahdistukseni oli jatkuvaa, eikä liittynyt mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaan ahdistuin ihan kaikesta. paniikkihäiriökin minulla oli, mutta siitä olen kyllä eroon päässyt. Nykyään on nämä yllä mainitsemani pelot oikeastaan enää.. Eiköhän nekin vielä vuosien saatossa hälvene.

Se, etten osaa olla luontevasti useimmissa sosiaalisissa tilanteissa vaan koen ne ahdistavina, rajoittaa mun elämää kyllä ihan helvetisti. Paljon jää tekemättä sellaista, mitä muuten tahtoisin tehdä.



Esim. tällä hetkellä haaveilen todella kovasti uudelleen opiskelemaan lähtemisestä, mut ajatuskin niistä sosiaalisista tilanteista mitä koulussa tulisi ja tieto et tuskin hanskaisin niitä kovin hyvin kun en ole hanskannut ikinä tähänkään mennessä, saa mut tuntemaan itseni toivottoman epäonnistuneeksi ihmiseksi jolle ei löydy sopivaa paikkaa tästä koko maailmasta ja koko suunnitelma tuntuu ihan mahdottomalta :(