Paljon on lapsia joilla ei ole mitään tajua

Johtuu siitä että nykyään lapsille annetaan kaikki periksi. Ei komenneta eikä kielletä mitään. Jos komennetaan ja kielletään niin ei kuitenkaan jakseta välittää jos lapsi ei tottele. Näin lapsista kasvaa sitten itsekkäitä kakaroita jotka luulevat olevansa maailman napoja. Sitten muutamat hyväkäytöksiset ja hyvin kasvatetut lapset jäävät jalkoihin ja sorretuksi kun nämä kauhukakarat esim. koulussa valtaavat opettajien huomion.

hän kohtelee toisia ihmisiä siten kuin häntä itseään kohdellaan.

Vanhemmat siirtävät oman tyhmyytensä ja itsekkyytensä lapsiinsa.

ovat vanhempiensa kaltaisia, tavat tarttuvat (geenitkin myös).



On hyvä, että neuropsykiatrinen tietoisuus on monilta osin voinut purkaa vanhempien syyllisyystaakkaa, ja tiedetään, ettei esim. autismi ole huonon hoidon syytä.



Mutta, (ja iso mutta onkin), suurin osa puhtaasti huonosta käytöksestä on vanhempien vastuulla. Nykyään suolletaan psykologista soopaa jokaiseen ongelmaan. Jos pikku-Pekka lyö ja mätkii tovereitaan, sillä ei automaattisesti ole mitään adhd:a eikä muutakaan kirjainmääritelmää, vaan pikku-Pekkaa ei ole kotona kasvatettu tavoille, piste. Kun pikku-Pauliina haukkuu, huorittelee, potkii päähän ja eristää jonkun luokan tytöistä täysin porukan ulkopuolelle, pikku-Pauliinallakaan ei 95% todennäköisyydellä ole mitään neurologista häikkää, vaan häikkä löytynee sieltä, missä pitäisi sosiaalistua ihmiseksi...

Voisin kertoa eräästä tytöstä.

Käsittääkseni hänen äitinsä ei häntä kovin hyvin kodellut, ainakaan alakouluvuosien aikana. Mutta ilmeisesti tytön toiminta - ilkeys ja ääretön itsekkyys - oli samanlaista ollut jo ennen kouluikää.

Kukaan ei ollut vaan puuttunut kunnolla tytön käytökseen, kukaan ei koskaan vastuuttanut siitä, että miten toisia saa kohdella. että pitäisi ottaa huomioon muutkin, vastuu omasta käytöksestä.



6.lk.lla tytöstä tuli uudessa koulussa ns. kiusattu. Tyttö niiskutti ilkeistä luokkakavereista. Että ovat inhottavia.



Kertoi, miten kaksi ystävää yhtääkkiä, ilman mitään syytä suuttuivat , eivät huolineet joukkoon, olivat ilkeitä.



Jälkeenpäin luokkakaverit sanoivat: tyttö oli ilkeä kaikille ja puhui ilkeästi kaikista.

Ystävät kertoivat, että tyttö oli "vikitellyt" toisen ystävän poikaystävän. Ok, suhde on ollut sellaista kädestä kiinnipitämistä, sitä tasoa, mutta kuitenkin, tärkeä ja törkeä asia. Poika oli jättänyt tämän ystävän ja alkanut olemaan tämän tytön kanssa, mutta ns. suhde ei jatkunut pitkään eli tytön tarkoitus oli vain rikkoa ystävän seurustelu. "Me olimme bestiksii. Näin ei tehdä ystävälle!" sanoi sen tytön ex-tyttöystävä.



Hän oli varsin ilkeä pienille serkuilleen, joita tapasi usein.

Kiusasi, itketti. Nauroi, kun 1 v itki, kun tyttö oli ensin härnännyt ja kiusannut.



Ongelma oli se, että tytön huoltaja ei koskaan puuttunut tytön käytökseen. Ei sanktioita. Ei mitään. Keskustelua. Tyttö oli taitava ja esitti katuvaa, mutta käytös ei koskaan muuttunut. En ateeksipyyntöä keltään.



Ongelma oli se, että tytön huoltajan mielestä tyttö oli herttainen, ihana, mukava, viaton, empaattinen, vastuuntuntoinen, älykäs, kaunis, jne jne

Ei hän tarkoittanut, ei hän tahallaan, pidin puhuttelun (monologi ympäripyörein sanakääntein) kyllä se uskoi , ei se enää. jne jne



Miksi huoltaja ei pysty katsomaan totuutta silmiin? Mikä siinä on niin vaikeaa nähdä, että se oma kultalapsi on aivan samanlainen kuin muittenkin kakarat, ei mikään kävelevä viattomuus. Lasta voi ja saakin rakastaa, vaikkei hän olisikaan täydellinen. Mutta totuuden näkeminen. Mikä siinä on niinn vaikeaa?



Nyt ko, huoltaja on sen verran havahtunut, että on huomannut, että teinitytär on kuin onkin - patalaiska.

Seuraavaan hengenvetoon hän ihmettelee, miksi tyttökulta ei ole saanut runsaasta (?) etsinnästä huolimatta kesätöitä.

ja sitten kehutaan, miten lapsi pesee itse omat astiansa ja imuroi.

Lapsukainen on 17 v.

Huoltaja sanoo, että lapsukainen on täysin viaton.. eikä usko, että tyttö on jo ensikännit vetänyt. Ja tyttö muuten on.

omalla lapsella oli tällainen "kaveri". Piti meidän lasta parhaana kaverinaan, mutta kohteli häntä ihan miten sattuu. Haukkui muille lapsille jotta kukaan muu ei leikkisi hänen kanssaan ja hän saisi pitää oman kaverinsa. Tuo toimi vielä eskarissa kun olivat samassa ryhmässä ja oli "pakko" tulla toimeen muutama tunti päivässä. Nyt kouluiässä ei enää onnistukaan, ovat eri luokalla. Tämä poika odottaa yksin pihassa että joku tulisi seuraksi - hiljaista on ollut.

Ei toimi ainakaan meidän lapsen kohdalla.

Lapset kohtelee kavereita hyvin, jos heille kerrotaan miten pitää kohdella hyvin ja niistä asioista pitää puhua paljon.

Monet vanhemmat ei keskustele asioista tarpeeksi, vaan olettavat lapsen toimivan oikein.

Omani on tosi reilu ja kaverinsa huomioiva.

On kuitenkin ollut huonosti totteleva ja vähän liikaakin saanut mitä on halunnut.