Onko jättäminen aina pelkuruutta? (monen ketjun innoittamana)

Tavallisiin jättämisiin ei liity muita osapuolia...

http://jarjellajatunteella.blogspot.com/2011/01/anna-gavalda-viinia-kei…



(esittely eräässä blogissa)



t. ap

Kyllä ihmisellä on oikeus, ja joskus velvollisuuskin, tavoitella onnea.

Niin herkästi tuomitaan mies/nainen, joka hylkää puolisonsa ja lähtee uuden rakkaansa matkaan. Mutta toisaalta, mielestäni on parempi jos lähtee, jollei pysty kumppaniaan rakastamaan tai jos vielä salaa haaveilee jostakusta toisesta.

Monet päätyvät naimisiin väärän ihmisen kanssa. Jonkun kanssa, johon ei välttämättä ole koskaan tuntenut polttavaa intohimoa tai piinaavaa rakkautta. Kun sitten elellään senkaltaisessa suhteessa ja sattumalta törmätäänkin ihmiseen, joka kliseisesti viekin jalat alta, niin pitäisikö se vain ohittaa ja unohtaa?

Kun elää vain kerran, niin eikö silloin kannattaisi tehdä kaikkensa oman onnellisuutensa eteen. Jätetyksi tuleminen on tietenkin karvasta, mutta eikö se ole parempi, kuin elää elämä ihmisen kanssa, joka ei anna vastarakkautta? Mielestäni sillon on jo tavallaan jätetty.

Miksei voi vain lähteä,sitten alkaa seukkaamaan,pakkoko sitä puukkoa on vääntää haavassa ja saada huoran maine?

Niin herkästi tuomitaan mies/nainen, joka hylkää puolisonsa ja lähtee uuden rakkaansa matkaan. Mutta toisaalta, mielestäni on parempi jos lähtee, jollei pysty kumppaniaan rakastamaan tai jos vielä salaa haaveilee jostakusta toisesta.

Monet päätyvät naimisiin väärän ihmisen kanssa. Jonkun kanssa, johon ei välttämättä ole koskaan tuntenut polttavaa intohimoa tai piinaavaa rakkautta. Kun sitten elellään senkaltaisessa suhteessa ja sattumalta törmätäänkin ihmiseen, joka kliseisesti viekin jalat alta, niin pitäisikö se vain ohittaa ja unohtaa?

Kun elää vain kerran, niin eikö silloin kannattaisi tehdä kaikkensa oman onnellisuutensa eteen. Jätetyksi tuleminen on tietenkin karvasta, mutta eikö se ole parempi, kuin elää elämä ihmisen kanssa, joka ei anna vastarakkautta? Mielestäni sillon on jo tavallaan jätetty.

Miksei voi vain lähteä,sitten alkaa seukkaamaan,pakkoko sitä puukkoa on vääntää haavassa ja saada huoran maine?

Mistä teitä pilkkuvammaisia umpimielisiä oikein sikiää?

tai siis, usein se on se syy. kyllä kai sitä muuten vanhassa suhteessa kärvistelisi, kun ei olisi muutakaan...tai kun ei tietäisi paremmasta.



helppoa on tuomita jättäjä, mutta pitäisikö suhteeseen todella jäädä, vaikka ei tuntisi enää mitään puolisoaan kohtaan ja kaikki rakkaus kohdistuisi toisaalle? mielestäni jääminen olisi tuomittavampaa.



ja joskus se vaan on niin, että omaa puolisoaan ei ole koskaan rakastanut niin paljon kuin voisi jotakuta toista rakastaa.



tiedän, että tämä aihe kirpaisee osaa ihmisiä. itseänikin se kirpaisi joskus. elin avoliitossa miehen kanssa, jota en rakastanut ja ihastuin jatkuvasti muihin. tuomitsin kuitenkin pettämisen ja jättämisen jyrkästi, ajattelin olevani hyvä ihminen, jos en kumppaniani jätä. mutta sitten musta tulikin ihan hirveän katkera ja paska ihminen. lopulta lähdin ja nyt olen paljon onnellisempi, ja samoin varmaan eksänikin.



ap

Kun sitten elellään senkaltaisessa suhteessa ja sattumalta törmätäänkin ihmiseen, joka kliseisesti viekin jalat alta, niin pitäisikö se vain ohittaa ja unohtaa?

Kyllä pitäisi ohittaa ja unohtaa. On sitäpaitsi syntiä edes himoita vierasta miestä/naista. Siksi ei edes pitäisi hakeutua tilanteeseen, jossa joku toinen "vie jalat alta". Rakkaus on tahdon asia. Se ei ole tunne. Avioliittoa pitää hoitaa ja huoltaa koko liiton ajan. Se on onnellisuuden perusta.

On toki tilanteita, jolloin ihmiset eroavat. Sellaista tapahtuu, mutta se ei tarkoita, että se olisi ihmiselle suotavaa. Ero rikkoo aina ihmistä. Sellaista en voi suositella.

tiedän, että tämä aihe kirpaisee osaa ihmisiä. itseänikin se kirpaisi joskus. elin avoliitossa miehen kanssa, jota en rakastanut ja ihastuin jatkuvasti muihin. tuomitsin kuitenkin pettämisen ja jättämisen jyrkästi, ajattelin olevani hyvä ihminen, jos en kumppaniani jätä. mutta sitten musta tulikin ihan hirveän katkera ja paska ihminen. lopulta lähdin ja nyt olen paljon onnellisempi, ja samoin varmaan eksänikin. ap

Ns. avoliitossa kaksi ihmistä asuvat samassa taloudessa ja harrastavat esiaviollista seksiä vailla sitoumuksia yhteiskunnan ja yhteisön edessä. Sellaisen suhteen pohja ei ole vankka. Ns. avoliitossa ihminen ei ole sitoutunut elämänmittaiseen parisuhteeseen, jolloin toista tahdotaan rakastaa myötä- ja vastamäessä.

En ole sen synnittömämpi ihminen kuin sinäkään, mutta haluan kertoa, että parempikin vaihtoehto on olemassa. Se on avioliitto. Avioliittoon kannattaa mennä vasta sitten, kun molemmat puolisot ovat sitoutuneita rakastamaan toisiaan kunnes kuolema erottaa.

väärän ihmisen kanssa vaan harkitaan asia koppuun asti!Ja kun valinta on tehty siinä pysytään ja hoidetaan sitä liittoa eikä liihotella jossain etsimässä muuta.

Joskus "elämäni rakkautena" alkanut suhdekin voi vuosien mittaan ja arjen paineissa väljähtyä. Voi tulla ihastumisia, rakastuminenkin. Esim. pikkulapsivaiheessa voi suhde olla koetuksella ja ruoho aidan takana vihreämpää kuin harmaa ja raskas arki oman puolison kanssa.

Arki se tulee vastaan uudessa suhteessakin ja voi olla inhorealistisempaa kaikkine uusperhekuvioineen kuin olisi koskaan voinut uskoa.

Eli en ihan täysillä allekirjoita näkemystä että on oikein tavoitella omaa onneaan. Lähteä voi myös vääristä syistä.

Mutta toki voi olla myös niin että löytää sen oikean vasta kun on jo perustanut perheen sen vähemmän oikean kanssa.



Ylipäätään olen sitä mieltä että ihmisten pitäisi tietoisesti kehittää parisuhdetaitojaan ja perehtyä pitkän suhteen eri vaiheisiin. Joskus nimittäin tuntuu että pitkän suhteen kumppanuusvaiheelta odotetaan samaa hekumaa kuin mitä alkusuhteen symbioosivaiheessa oli.

Pitäisi myös tiedostaa ns. valtataisteluvaihe joka väistämättä seuraa symbioosivaihetta. Monet parin vuoden suhteet kaatuvat tähän.

Valtataisteluvaiheita voi tulla myöhemminkin ja ihannetilanteessa ne otetaan vastaan suhteen kehityshaasteina. Kumppanuusvaiheen agaperakkaudesta tulisi osata nauttia eikä verrata sitä alun erosrakkauteen joka sekin on ihanaa mutta kestää vain aikansa.

Kun sitten elellään senkaltaisessa suhteessa ja sattumalta törmätäänkin ihmiseen, joka kliseisesti viekin jalat alta, niin pitäisikö se vain ohittaa ja unohtaa?

Kyllä pitäisi ohittaa ja unohtaa. On sitäpaitsi syntiä edes himoita vierasta miestä/naista. Siksi ei edes pitäisi hakeutua tilanteeseen, jossa joku toinen "vie jalat alta". Rakkaus on tahdon asia. Se ei ole tunne. Avioliittoa pitää hoitaa ja huoltaa koko liiton ajan. Se on onnellisuuden perusta.

On toki tilanteita, jolloin ihmiset eroavat. Sellaista tapahtuu, mutta se ei tarkoita, että se olisi ihmiselle suotavaa. Ero rikkoo aina ihmistä. Sellaista en voi suositella.

joko sitä rakastaa tai sitten ei. jokainen, joka on joskus rakastanut, tietää mitä rakkaus on. se on tunne, ettei voisi elää ilman toista! voisi tutkia hänen kasvojaan ikuisesti, kuunnella hänen juttujaan, tehdä asioita hänen puolestaan jne. se valtava, kaiken nielevä ja uskova rakkaus. uskon, että senkaltainen tunne ei koskaan kokonaan häviä. vaikka suhde ikääntyisi, ja tulisi kenties joku ihastus, se ei koskaan pääsisi sille samalle tasolle, eikä siten vaarantaisi suhdetta.

puhuin aloituksessani ihmisistä, jotka eivät ole koskaan ole olleet todella rakastuneita omaan kumppaniinsa, eivät kenties ole koskaan olleet syvästi rakastuneita kehenkään... ennen kuin sitten tapaavat sen jonkun, joka tuntuu oikealta.

ap

"älä ota sitä, jonka kanssa pystyt elämään, vaan hänet, jota ilman et voisi elää"



-ap

tiedän, että tämä aihe kirpaisee osaa ihmisiä. itseänikin se kirpaisi joskus. elin avoliitossa miehen kanssa, jota en rakastanut ja ihastuin jatkuvasti muihin. tuomitsin kuitenkin pettämisen ja jättämisen jyrkästi, ajattelin olevani hyvä ihminen, jos en kumppaniani jätä. mutta sitten musta tulikin ihan hirveän katkera ja paska ihminen. lopulta lähdin ja nyt olen paljon onnellisempi, ja samoin varmaan eksänikin. ap

Ns. avoliitossa kaksi ihmistä asuvat samassa taloudessa ja harrastavat esiaviollista seksiä vailla sitoumuksia yhteiskunnan ja yhteisön edessä. Sellaisen suhteen pohja ei ole vankka. Ns. avoliitossa ihminen ei ole sitoutunut elämänmittaiseen parisuhteeseen, jolloin toista tahdotaan rakastaa myötä- ja vastamäessä.

En ole sen synnittömämpi ihminen kuin sinäkään, mutta haluan kertoa, että parempikin vaihtoehto on olemassa. Se on avioliitto. Avioliittoon kannattaa mennä vasta sitten, kun molemmat puolisot ovat sitoutuneita rakastamaan toisiaan kunnes kuolema erottaa.

no minäpä kerron: olipa kerran jumalaan uskovat nuori tyttö ja vähän vanhempi poika. tyttö oli kokematon, eikä tuntenut itseään vielä riittävän hyvin. suostui pojan kanssa naimisiin, koska tahtoi olla hyvä kristitty (olihan siinä jo hyvän aikaa heilasteltu). häät pidettiin ja elämän piti alkaa ihanana. kului pari vuotta ja tyttö tapasi uskovien kesätapahtumassa miehen, joka tuntui olevan juuri sellainen kuin tyttökin. tyttö rakastui 24-vuotiaana ensimmäisen kerran elämässään ja haaveili miehestä päivät ja yöt. kertoi asiasta lopulta aviomiehelleenkin, joka tietenkin jankutti vain tuota "rakkaus on tahdon asia" ja "avioliitto on pyhä"-saarnaa. nuori aviopari koitti päästä kriisistä yli mm. sielunhoidon avulla ja lopulta eroa ei tullukaan, lisäksi pari sai kolme lasta. eli onnellinen loppu?

tuo tyttö on nykyisin pian 60-vuotias ja surullisin ihminen jonka tiedän. Ei ole vieläkään saanut nuoruuden rakastumista pois mielestään ja miettii miten asiat olisivat voineet mennä toisin. läheisyyttä ei ole ollut aviomiehen kanssa moneen vuosikymmeneen, itseasiassa molemmat elävät täysin omaa elämäänsä ja suhteen kylmyys on jäätävää.

tämä tarina on tosi. tyttö ja poika noudattivat jumalan tahtoa? niinkö se todella meni? ja mikä oli hinta?

ap

Sitäpaitsi monet elävät huonossa parisuhteessa eivät siksi, että olisivat niin moraalisia, vaan siksi etteivät uskalla kohdata totuutta liitostaan tai pelkäävät lähtemistä. Ei tämä valinta ole kovin hyveellinen, paitsi ulkoisesti, ja moni pettämisen kautta lähteneistä on juuri näitä.



Uskon Wildeä: "Luuletko että heikkous on se mikä johtaa kiusaukseen? Voin kertoa sinulle että on olemassa niin suuria kiusauksia että vaaditaan suurta rohkeutta antautua niille."

Oli sitten kyse pettämisestä tai ei.

En väitä, että liitossa pitäisi pysyä vaikka hampaat irvessä. Mutta se, miten liiton päättää, kertoo siitä ihmisestä todella paljon. Jos pyrkii elämään oman elämänsä siten, että ei aiheuta toisille tarpeetonta kärsimystä, on se jo aika hyvin. Pettämisessä on kyse tarpeettomasta kärsimyksestä. Kun ihminen huomaa, että tuossa saattaa olla se elämänsä kumppani, voi asioita hoitaa niin, että se mahdollinen kärsijä on oma itse, ei muut tai oma perhe. Miksi pitäisi varmistaa, että onko tuo nyt varmasti parempi kuin tämä, mikä minulla jo on? Mikä oikeus on tuossa tilanteessa ajatella itseään ja varmistaa oma selustansa? Jos epäilee, että maailmassa voi olla omaa puolisoa parempi sielunkumppani, niin sitten ottaa riskin, eroaa ja vasta sitten selvittää, olisiko siitä ihastuksesta johonkin vakavampaan. Näin sen kuuluu mennä.



Itsekeskeiset ihmiset toimivat toisin. He maksattavat omat laskunsa toisilla, varmistavat, että itse pääsevät pois suosta kuivin jaloin ja upottavat sen perheensä sinne suohon omien jalkojensa alle. Kun itse on voinut kuukausia ja joissakin järkyttävissä tapauksissa jopa vuosia tehdä eroa henkisesti, on se puoliso ehkä kuvitellut elävänsä tavallista arkea, monissa tuntemissani tapauksissa seksiä on ollut tavalliseen tapaan kerta viikkoon eikä mitään kriisejä tai suuria riitoja. Kun itse on henkisesti täysin irti puolisosta, on törkeää pakottaa se puoliso katsomaan, kuinka voi aloittaa uuden elämän henkisistä taakoista vapaana varmana siitä, että tässä on elämäni rakkaus. Se puoliso on kuvitellut tuohon päivään asti olevansa sitä.



Rakkaus voi viedä jalat alta mutta tahtotila se on siinä mielessä, että sen eteen tai puolesta ei voi tehdä murhiakaan ja päästä syyttömänä porskuttamaan eteenpäin. Se, miten kohtelet läheisiäsi, kertoo todellakin, minkälainen olet ihmisenä. Hyvin itsekkäät ihmiset siis pettävät.

ja seuraaminen vaatii joskus rohkeutta - oli kyse sitten jäämisestä tailähtemisestä, ihmissuhteista tai urasta tai mistä tahansa.



Minä uskon siihen, että meidän kuuluu tavoitella onneamme, mutta pyrkiä siihen muita vahingoittamatta.

aina pelkuruutta. Mutta pitkäaikainen pettäminen, uuden elämän valmistelu salassa ja vasta sen jälkeen yllättäen jättäminen on kyllä surkeaa raukkamaisuutta. Aina.

harva haluaa hylätä omaa vaimoaan/miestään heppoisin perustein. niin, että olisi vain vähän ihastunut johonkuhun... kyllä siinä tilanteessa, jos kumppanin jättää toisen takia, täytyy olla todella rakastunut. ja rakastuminen ajaa ihmisen sellaiseen huumaan, että vaikeahan siinä on pysyä housuissaan.



olen kyllä samaa mieltä, että lähteminen pitäisi koittaa tehdä hienovaraisesti, mutta rehellisesti. fyysistä pettämistä ei tarvitse paljastaa, joka tapauksessa se henkinen pettämäninenhän se pahin niitti on. koen empatiaa jätettyjä kohtaan, mutta myös jättäjiä kohtaan. joskus elämä ajaa tilanteisiin, vaikka olisi kuinka hyvät aikeet tahansa.



niinkuin sanoin jo aiemmin, moni tajuaa oman parisuhteensa epätyydyttävän tilan vasta silloin, kun rakastuu toiseen. kun arki sujuu kuin automaattiohjauksella tarvitaan katalyytti, mikä murtaa tilanteen. uusi rakkaus on usein sitä.

mutta juuri tuo että tarvitaan joku kolmas ennen kuin lähtee siitä huonosta suhteesta on juuri sitä suurinta pelkuruutta.