Onko jättäminen aina pelkuruutta? (monen ketjun innoittamana)

väärän ihmisen kanssa vaan harkitaan asia koppuun asti!Ja kun valinta on tehty siinä pysytään ja hoidetaan sitä liittoa eikä liihotella jossain etsimässä muuta.

Lienet vielä nuori, tai ainakin vähän kokematon. Elämä muuttuu, ihmiset muuttuvat ja päätökset, jotka on joskus, jossain elämänvaiheessa tehtyjä (hyvinkin perustein ja harkitusti) eivät enää jossain toisessa elämänvaiheessa vastaakaan enää odotuksia. Näin se menee, opit sen vielä. :)

mutta juuri tuo että tarvitaan joku kolmas ennen kuin lähtee siitä huonosta suhteesta on juuri sitä suurinta pelkuruutta.

ennen kuin tuli omakohtaista kokemusta. Kovin kovalla kädellä elämä, julma isäntä, pyrkii koulimaan kovapäisiä poikiaan.

Toisen ihmisen loukkaaminen ja luottamuksen pettäminen on aina väärin. Jos se ei sitä ole, niin mihin maailmassa voi luottaa?



Jos on onneton suhteessa, niin asialle pitää tehdä jotain. Rohkea on se, joka uskaltaa nostaa kissan pöydälle ja kertoa puolisolle ennen kolmatta osapuolta, ettei ole rakastanut.

väärän ihmisen kanssa vaan harkitaan asia koppuun asti!Ja kun valinta on tehty siinä pysytään ja hoidetaan sitä liittoa eikä liihotella jossain etsimässä muuta.

henkisesti, muuttuu loppuiäkseen vaaralliseksi muille ihmisille ja joutuu laitoshoitoon. Ja itse olet tuolloin vasta 31-vuotias lapseton nainen? Pitääkö pysyä loppuelämänsä naimisissa ja yrittää hoitaa liittoa jossa puoliso ei enää edes tunnista kuka olet kun tulet vierailulle? Kai seurakunnallasi on joku älykäs vastaus tähänkin?

Rakkaus ei ole tahdon asia, se ON tunne! Kun sitten elellään senkaltaisessa suhteessa ja sattumalta törmätäänkin ihmiseen, joka kliseisesti viekin jalat alta, niin pitäisikö se vain ohittaa ja unohtaa?

Kyllä pitäisi ohittaa ja unohtaa. On sitäpaitsi syntiä edes himoita vierasta miestä/naista. Siksi ei edes pitäisi hakeutua tilanteeseen, jossa joku toinen "vie jalat alta". Rakkaus on tahdon asia. Se ei ole tunne. Avioliittoa pitää hoitaa ja huoltaa koko liiton ajan. Se on onnellisuuden perusta. On toki tilanteita, jolloin ihmiset eroavat. Sellaista tapahtuu, mutta se ei tarkoita, että se olisi ihmiselle suotavaa. Ero rikkoo aina ihmistä. Sellaista en voi suositella.

joko sitä rakastaa tai sitten ei. jokainen, joka on joskus rakastanut, tietää mitä rakkaus on. se on tunne, ettei voisi elää ilman toista! voisi tutkia hänen kasvojaan ikuisesti, kuunnella hänen juttujaan, tehdä asioita hänen puolestaan jne. se valtava, kaiken nielevä ja uskova rakkaus. uskon, että senkaltainen tunne ei koskaan kokonaan häviä. vaikka suhde ikääntyisi, ja tulisi kenties joku ihastus, se ei koskaan pääsisi sille samalle tasolle, eikä siten vaarantaisi suhdetta. puhuin aloituksessani ihmisistä, jotka eivät ole koskaan ole olleet todella rakastuneita omaan kumppaniinsa, eivät kenties ole koskaan olleet syvästi rakastuneita kehenkään... ennen kuin sitten tapaavat sen jonkun, joka tuntuu oikealta. ap

Rakastuminen on tunne. Rakkaus on tahdon asia. Tuo rakastuminen, joka vie jalat alta, on rakastumisen ensi huumaa. Se on sitä vaihetta, kun arki ei ole vielä tullut parisuhteeseen. Jokaiseen pitempään parisuhteeseen koittaa arki. Siinä vaiheessa kysytään sitten sitä tahtoa rakastaa. Sen vuoksi avioliitto on ainoa turvallinen parisuhde. Siinä molemmat ovat sitoutuneita toisilleen loppuiäkseen. Ei ole olemassa sellaista avioliittoa, joka olisi päivästä ja hetkestä toiseen yhtä onnen huumaa. Avioliiton ja rakastamisen eteen pitää tehdä työtä.

tiedän, että tämä aihe kirpaisee osaa ihmisiä. itseänikin se kirpaisi joskus. elin avoliitossa miehen kanssa, jota en rakastanut ja ihastuin jatkuvasti muihin. tuomitsin kuitenkin pettämisen ja jättämisen jyrkästi, ajattelin olevani hyvä ihminen, jos en kumppaniani jätä. mutta sitten musta tulikin ihan hirveän katkera ja paska ihminen. lopulta lähdin ja nyt olen paljon onnellisempi, ja samoin varmaan eksänikin. ap

Ns. avoliitossa kaksi ihmistä asuvat samassa taloudessa ja harrastavat esiaviollista seksiä vailla sitoumuksia yhteiskunnan ja yhteisön edessä. Sellaisen suhteen pohja ei ole vankka. Ns. avoliitossa ihminen ei ole sitoutunut elämänmittaiseen parisuhteeseen, jolloin toista tahdotaan rakastaa myötä- ja vastamäessä. En ole sen synnittömämpi ihminen kuin sinäkään, mutta haluan kertoa, että parempikin vaihtoehto on olemassa. Se on avioliitto. Avioliittoon kannattaa mennä vasta sitten, kun molemmat puolisot ovat sitoutuneita rakastamaan toisiaan kunnes kuolema erottaa.

no minäpä kerron: olipa kerran jumalaan uskovat nuori tyttö ja vähän vanhempi poika. tyttö oli kokematon, eikä tuntenut itseään vielä riittävän hyvin. suostui pojan kanssa naimisiin, koska tahtoi olla hyvä kristitty (olihan siinä jo hyvän aikaa heilasteltu). häät pidettiin ja elämän piti alkaa ihanana. kului pari vuotta ja tyttö tapasi uskovien kesätapahtumassa miehen, joka tuntui olevan juuri sellainen kuin tyttökin. tyttö rakastui 24-vuotiaana ensimmäisen kerran elämässään ja haaveili miehestä päivät ja yöt. kertoi asiasta lopulta aviomiehelleenkin, joka tietenkin jankutti vain tuota "rakkaus on tahdon asia" ja "avioliitto on pyhä"-saarnaa. nuori aviopari koitti päästä kriisistä yli mm. sielunhoidon avulla ja lopulta eroa ei tullukaan, lisäksi pari sai kolme lasta. eli onnellinen loppu? tuo tyttö on nykyisin pian 60-vuotias ja surullisin ihminen jonka tiedän. Ei ole vieläkään saanut nuoruuden rakastumista pois mielestään ja miettii miten asiat olisivat voineet mennä toisin. läheisyyttä ei ole ollut aviomiehen kanssa moneen vuosikymmeneen, itseasiassa molemmat elävät täysin omaa elämäänsä ja suhteen kylmyys on jäätävää. tämä tarina on tosi. tyttö ja poika noudattivat jumalan tahtoa? niinkö se todella meni? ja mikä oli hinta? ap

Jumala ei ole luvannut meille helppoa elämää. Avioliitto on jatkuvaa kilvoittelua. Miehen pitäisi rakastaa vaimoaan ja vaimon pitäisi kunnioittaa miestään. Se on Jumalan tahto, johon tulisi pyrkiä. Jumala ei ole antanut meille lupaa haaveilla vieraista miehistä/naisista. Sellainen on syntiä ja se rikkoo parisuhdetta. Myös katkeruus on syntiä. Myös se on syntiä, että ei osoita puolisolle rakkauttaan myös fyysisesti. Se on hylkäämistä. Esimerkkitapauksessasi tytön olisi jo nuorena pitänyt tehdä parannus synneistään. Jos hän edelleen on katkera, hänen pitäisi tehdä parannus katkeruudestaan. Jumalan avulla hän halutessaan voi päättää alkaa kunnioittaa miestään uudelleen ja osoittaa sen hänelle. Rakkauteen ei kuulu katkeruus. Esimerkkitapauksessasi siis tyttö ja poika eivät noudattaaneet Jumalan tahtoa.

Tämän kaiken sanottuani, haluan kertoa, että meille on syntynyt Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja. Koska me olemme syntisiä ja epätäydellisiä, hän kuoli Golgatan keskimmäisellä ristillä ja sovitti syntimme. Me saamme hänen veressään pyytää syntejämme anteeksi ja Jeesus on luvannut meille ne anteeksi antaa. Jeesuksen rakkaudesta käsin Hän antaa meille halun noudattaa hänen tahtoaan kun me rukoillen kuljemme. Avioero on synti, jonka Jumala antaa anteeksi. Avioero ei ole Jumalan tahdon mukaista, mutta Jumala armahtaa syntisen. Se on kristinuskon tärkein sanoma.

Ns. avoliitossa kaksi ihmistä asuvat samassa taloudessa ja harrastavat esiaviollista seksiä vailla sitoumuksia yhteiskunnan ja yhteisön edessä. Sellaisen suhteen pohja ei ole vankka. Ns. avoliitossa ihminen ei ole sitoutunut elämänmittaiseen parisuhteeseen, jolloin toista tahdotaan rakastaa myötä- ja vastamäessä.

En ole sen synnittömämpi ihminen kuin sinäkään, mutta haluan kertoa, että parempikin vaihtoehto on olemassa. Se on avioliitto. Avioliittoon kannattaa mennä vasta sitten, kun molemmat puolisot ovat sitoutuneita rakastamaan toisiaan kunnes kuolema erottaa.

Voisko nämä liitukauden ihmiset poistua jonnekin toisaalle pohtimaan maailman menoa?

joko sitä rakastaa tai sitten ei. jokainen, joka on joskus rakastanut, tietää mitä rakkaus on. se on tunne, ettei voisi elää ilman toista! voisi tutkia hänen kasvojaan ikuisesti, kuunnella hänen juttujaan, tehdä asioita hänen puolestaan jne. se valtava, kaiken nielevä ja uskova rakkaus. uskon, että senkaltainen tunne ei koskaan kokonaan häviä. vaikka suhde ikääntyisi, ja tulisi kenties joku ihastus, se ei koskaan pääsisi sille samalle tasolle, eikä siten vaarantaisi suhdetta.

puhuin aloituksessani ihmisistä, jotka eivät ole koskaan ole olleet todella rakastuneita omaan kumppaniinsa, eivät kenties ole koskaan olleet syvästi rakastuneita kehenkään... ennen kuin sitten tapaavat sen jonkun, joka tuntuu oikealta.

ap

"Rakastaa"-verbiä käytetään niin monessa merkityksessä. Tuo tunne, jota kuvailet, on paremminkin hullaantumista ja (umpi)rakastuneena olemisen tunnetta. Kuuluu lähinnä nuoruuteen ja menee useimmiten ohi muutamassa päivässä tai enintään viikossa.

Kypsyvän arkirakastamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

olen tullut siihen tulokseen, että parisuhteet eivät noudata mtään kaava, jokainen on omansa. Kaikki miehet eivät petä, kaikki naiset eivät ole uhreja, kaikki, jotka jättävät puolisonsa eivät tee sitä koska heillä on "uusi katsottuna", vaan muista syistä.

Eroja sivusta seuranneena voin todeta vain sen, että jos yhteistä elämää on paljon takana ja yhteisiä lapsia, niin kukaan ei lähde kevein perustein, kenellekään se ei ole helppoa.

Rakkaus ei ole tahdon asia, se ON tunne! Kun sitten elellään senkaltaisessa suhteessa ja sattumalta törmätäänkin ihmiseen, joka kliseisesti viekin jalat alta, niin pitäisikö se vain ohittaa ja unohtaa?

Kyllä pitäisi ohittaa ja unohtaa. On sitäpaitsi syntiä edes himoita vierasta miestä/naista. Siksi ei edes pitäisi hakeutua tilanteeseen, jossa joku toinen "vie jalat alta". Rakkaus on tahdon asia. Se ei ole tunne. Avioliittoa pitää hoitaa ja huoltaa koko liiton ajan. Se on onnellisuuden perusta. On toki tilanteita, jolloin ihmiset eroavat. Sellaista tapahtuu, mutta se ei tarkoita, että se olisi ihmiselle suotavaa. Ero rikkoo aina ihmistä. Sellaista en voi suositella.

joko sitä rakastaa tai sitten ei. jokainen, joka on joskus rakastanut, tietää mitä rakkaus on. se on tunne, ettei voisi elää ilman toista! voisi tutkia hänen kasvojaan ikuisesti, kuunnella hänen juttujaan, tehdä asioita hänen puolestaan jne. se valtava, kaiken nielevä ja uskova rakkaus. uskon, että senkaltainen tunne ei koskaan kokonaan häviä. vaikka suhde ikääntyisi, ja tulisi kenties joku ihastus, se ei koskaan pääsisi sille samalle tasolle, eikä siten vaarantaisi suhdetta. puhuin aloituksessani ihmisistä, jotka eivät ole koskaan ole olleet todella rakastuneita omaan kumppaniinsa, eivät kenties ole koskaan olleet syvästi rakastuneita kehenkään... ennen kuin sitten tapaavat sen jonkun, joka tuntuu oikealta. ap

Rakastuminen on tunne. Rakkaus on tahdon asia. Tuo rakastuminen, joka vie jalat alta, on rakastumisen ensi huumaa. Se on sitä vaihetta, kun arki ei ole vielä tullut parisuhteeseen. Jokaiseen pitempään parisuhteeseen koittaa arki. Siinä vaiheessa kysytään sitten sitä tahtoa rakastaa. Sen vuoksi avioliitto on ainoa turvallinen parisuhde. Siinä molemmat ovat sitoutuneita toisilleen loppuiäkseen. Ei ole olemassa sellaista avioliittoa, joka olisi päivästä ja hetkestä toiseen yhtä onnen huumaa. Avioliiton ja rakastamisen eteen pitää tehdä työtä.

Mä olen ollut 7 vuotta liitossa, jossa rakastuminen oli ensimmäisen vuoden "ohimenevä vaihe" ja sen jälkeen vaikka kuinka tahtoin, niin tunnetta ei enää tullut. Kaikki hokivat, että se kuuluu suhteeseen, ja pitää vain tahtoa korjata liitto. Eron jälkeen löysin miehen johon rakastuin, ja vielä 20 vuoden jälkeen olen rakastunut, vaikka kuinka on arkea ja ongelmia.

no minäpä kerron: olipa kerran jumalaan uskovat nuori tyttö ja vähän vanhempi poika. tyttö oli kokematon, eikä tuntenut itseään vielä riittävän hyvin. suostui pojan kanssa naimisiin, koska tahtoi olla hyvä kristitty (olihan siinä jo hyvän aikaa heilasteltu). häät pidettiin ja elämän piti ...

tämä tarina on tosi. tyttö ja poika noudattivat jumalan tahtoa? niinkö se todella meni? ja mikä oli hinta?

ap

Minäpä kerron sinulle. Tuo tarina on yhtä tosi kun ukkos kalavaleet. Tossa on kuule 40 vuotta aikaa pyörittää tota tarinaa kauniimmaksi ja paremmaksi. Se höystettynä täyttymättömillä toiveilla ja "sen oikean rakkauden"(tm) idolisoinnilla niin tollasia elämän pituisia tarinoita saadaan aikaseksi.

Melkein väitän että vaikka tuo olisikin sen elämänsä rakkauden ottanut niin jo olisi nopeasti alkanut sama narina arjesta.

Mä olen ollut 7 vuotta liitossa, jossa rakastuminen oli ensimmäisen vuoden "ohimenevä vaihe" ja sen jälkeen vaikka kuinka tahtoin, niin tunnetta ei enää tullut. Kaikki hokivat, että se kuuluu suhteeseen, ja pitää vain tahtoa korjata liitto. Eron jälkeen löysin miehen johon rakastuin, ja vielä 20 vuoden jälkeen olen rakastunut, vaikka kuinka on arkea ja ongelmia.

Mä olen huomannut että nainen kasvaa 10v välein. Ettei vain mennyt niin että "parikymppisenä" menit naimisiin olit onneton ja seuraavan rakkauden löysit juuri "kolmekymppisenä"..

Oletko miettinyt koskaan miten olisi mennyt jos olisit tavannut tuon onnettoman rakkautesi myöhemmällä iällä?

Mieheni eksää on tässä katseltu kuusi vuotta ja eihän kukaan täysjärkinen mies halua sitä naista. Miten voi tahtoa, jos toinen ei tee mitään sen eteen, että tekisi mieli tahtoa? Kun nuorena aletaan seurustella ja saadaan yllätysvauva 18-vuotiaana, niin ei siinä nyt suuremman luokan harkintaa ole harjoitettu.



Niin, mieheni jätti eksänsä jo vuosia ennen kuin tapasimme eli minulla ei ole eron kanssa mitään tekemistä. Mies vaan sanoo, ettei kestänyt. Häpeä oli kuulemma hirveä. Ei kehdannut liikkua edes yhdessä enää. Piti läpityhmänä, sivistymättömänä ja lisäksi sotanorsuna. Mies on fiksu, koulutettu ja urheilullinen itse. Sanoo aina, että ne 130kg olisi voinut antaa anteeksi, mutta ei sitä, että ihminen ei tee mitään. Ei lue, ei seuraa uutisia, ei opiskele mitään peruskoulun jälkeen, ei tee töitä jne. Sitten kotona makaa hiukset hapsuttaen sohvalla ihminen, joka ei tiedä, kuka on Suomen pääministeri. Teininä kai tuo nainen oli ihan nätti ja teinipoikien odotukset kumppanilta on vähän toiset kuin aikuisten.

"joko sitä rakastaa tai sitten ei. jokainen, joka on joskus rakastanut, tietää mitä rakkaus on. se on tunne, ettei voisi elää ilman toista! voisi tutkia hänen kasvojaan ikuisesti, kuunnella hänen juttujaan, tehdä asioita hänen puolestaan jne. se valtava, kaiken nielevä ja uskova rakkaus. uskon, että senkaltainen tunne ei koskaan kokonaan häviä. vaikka suhde ikääntyisi, ja tulisi kenties joku ihastus, se ei koskaan pääsisi sille samalle tasolle, eikä siten vaarantaisi suhdetta. "



a) harva ihminen rakastuu vain kerran elämässää, ja vuosien saatossa se rakastuminen ei luo mitään suojamekanismia uusille ihastuksille ja rakkauksille



b) rakastuminen on usein projisointia, esimerkiksi kun oma vanhempi kuolee, saattaa rakastua johonkin samannäköiseen ja -oloiseen jne. rakastuminen ei ole merkki mistää 'todellisesta', siitä että maailmankirjaan olisi sen henkilön nimi kirjoitettu kultakirjaimin.



c) on tavallista, että kun elämässä on vaiekuksia (niiden ei tarvitse olla vaikeuksia parisuhteessa, voivat olla vaikka vastoinkäymisiä työelämässä tai lapsen vakava sairastumienn), rakastuu johonkuhun kuin pelastusrenkaana

"avioliitto on ainoa turvallinen parisuhde. Siinä molemmat ovat sitoutuneita toisilleen loppuiäkseen."



Eihän tämä pidä paikkaansa! Vilkaisepa avioerotilastoja!