Terapiassa käyneet, kertokaas miten voi olla helpottunut olo...

tuntui se sitten kuinka kurjalta tahansa. Vasta sitten voi paraneminen alkaa.

Mä olin aina ihan hajalla joka session jälkeen. En kai ollut kypsä käsittelemään asioita.

tuntui se sitten kuinka kurjalta tahansa. Vasta sitten voi paraneminen alkaa.

Tavallaan joo, siis jos ne asiat ovat sellaisia, jotka ihan käytännössä vaikuttavat nykypäivään (esim. kärsin hirveästi esiintymiskammosta, sitten terapiassa ymmärrän sen johtuvan itseni häpeämisestä, ja vaikka on kivuliasta tiedostaa se niin se on ensiaskel paranemiseen). Sen sijaan aika paljon nykyään kritisoidaan sellaista terapiaa, jossa kaivetaan kaikki paska menneisyydestä esiin ihan vain siksi että uskotaan sen auttavan. Siis tämä ajatus, että vaikeat kokemukset menneisyydestä "täytyy elää läpi". Tuolle ei vissiin ole hirveästi tieteellistä perustetta...

Ja ns. palautti mua maan pinnalle ja kyseenalaisti mun juttuja hyvällä tavalla (esim. se, että lapsuudenperheeni asiat olisivat johtuneet minusta).

saa ns. oikeanlaista vastapalautetta.

ei ole kokemusta terapiasta, mutta kaiken järjen mukaan mieltä painavien asioiden jakaminen helpottaa eli taakalleen saa tavallaan toisen kantajan. Kun asiat sanoo ääneen, ne myös tulevat jotenkin todeksi ja helpommin käsiteltäväksi.



Mutta nuo käyntikerrat voivat olla erilaisia, niin monesta syystä johtuen. Joskus menneiden asioiden puinti tuo mieleen paljon tukahdettuja tunteita, jotka tekevät aluksi kipeää. Mutta kun nämä käy läpi, ne eivät pysty myöhemmin satuttamaan ja pääsee tavallaan tasapainoon kiperämpienkin asioiden kanssa.



Älä pelästy, vaikka joskus tuntisit terapeuttia tai koko terapiaa kohtaan kielteisiä tunteita, kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja monesti hyödyksikin. Tosin jos sukset menevät ihan ristiin, voit toki vaihtaa terapeuttia.



Kiva kun saat apua. Tsemppiä terapiaan ja myötätuulta elämääsi!

Mä olin aina ihan hajalla joka session jälkeen. En kai ollut kypsä käsittelemään asioita.

Olit kyllä kypsä, koska kykenit nostamaan asiat esiin. Psyyke on siinä mielessä armollinen, että sieltä ei nouse käsiteltäväksi asioita, joihin ei ole vielä valmis. Terapiaa ei voi "buustata" puhumalla vaikeista asioista, koska joko ei yksinkertaisesti halua/muista puhua niistä, tai sitten niistä puhuu puhtaasti älyllisellä tasolla, eikä pysty käsittelemään asioiden herättämiä tunteita. Tunteiden tunnistaminen on avain paranemiseen.

Minä puhuin heti ensimmäisestä kerrasta lähtien kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä, pystyi kuvailemaan sitä tarkalleen ja koin, että olen tosi hyvin sinut asian kanssa, kun pystyn siitä puhumaan. Vasta kolmantena vuonna tunteet ovat nousseet pintaan ja olen itsenyt, tärissyt ja puhunut ihan sekavia värisevällä itkusekaisella äänellä.

Nyt pystyn yhdistämään nämä alkuperäisen trauman herättämät tunteet nykyhetken vastaaviin tunteisiin ja löytämään näille tunteille sen alkuperän - siis myös tunnetasolla, vaikka aina olen tiennyt ja tajunnut, että ongelmat johtuvat pitkästä seksuaal. hyväksikäytöstä.

Mä olen ollut monta kertaa ihan hajalla ja poikki, suurinpiirtein juossut terapiasta ulos. Toisina kertoina olo on ollut valtavan hyvä ja piristynyt. Ne fiilikset vaihtelevat, eivätkä kerro mitään terapian edistymisestä tai sen tehosta. Istunnon jälkeen voi olla ihan tunteetonkin olo, ja sekin on ok.

Tsemppiä ap:lle ja muille terapiassa oleville! Itselläni pahimmat hetket ovat olleet ne, kun olen lakannut uskomasta terapiaan ja itseni kykyyn parantua. Terapia on tuntunut jankkaavan paikoillaan. Mut sitten parin kuukauden päästä se onkin mennyt ison harppauksen eteenpäin. Terapia vaatii kovasti työtä mutta on vaivan arvoista!

Hieno kirjoitus ja sai minut harkitsemaan että antaisin terapialle uuden mahdollisuuden.



5