Lue keskustelun säännöt.
Äidit! Mitkä jutut on teille äitiydessä olleet (henkisesti) hankalia?
09.12.2011 |
Minun on joskus tosi vaikea olla kärsivällinen lasten kanssa ja kestää lasten keskeneräisyyttä. Siis sitä että eivät vaan osaa eivätkä ymmärrä, koska ovat lapsia. Lapsuuskodissani ei myöskään turhia itketty, ja minun on jotenkin tosi vaikea kestää lapsen itkua ja pahaa mieltä. Tulen lähinnä ärtyneeksi, että mitä sä siinä itket, voisitko olla vähän reippaampi. Vaikka siis otan syliin ja lohdutan, en kuitenkaan ole sitä mieltä että lapsen itku ois oikeutettua enkä oikeasti juuri sinä hetkenä pysty samaistumaan siihen lapsen tarpeeseen tulla lohdutetuksi.
Mitkä on muille äideille hankalia asioita äitiydessä?
Kommentit (22)
etenkin siinä kun asioita pitää toistaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja... Turhan kitinän suhteen pinna on myös olematon, siis tyyliin "mulla on tylsää, koska mä saan sitä ja tätä", jos taas valittaa esim. kipua olen hyvin kärsivällinen.
Kestän huonosti univajetta, onneksi on sattunut hyväuniset lapset.
Jatkuvat keskeytykset rasittavat myös, ja se että monia juttuja ei voi tehdä nopsasti omaan tahtiin vaan lapsen tahtiin, kun haluavat auttaa esim. kotitöissä.
Hidastelu ja se että kaikista tehtävistä asioista pitää muistuttaa sen seitsemän kertaa ja vahtia vieressä että homma tulee hoidetuksi (etenkin pukemiset aamulla).
Lapset 7 ja 5.
P.S. Kuulostan tässä kyllä tosi paskalta mutsilta :( No, onneksi monissa asioissa saan apikattua näitä vajeita joten ehkä lopputulos on sellainen perus 8+.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on suhtautua siihen, jos omaa lasta hyljeksitään, jäetään kaveriporukan ulkopuolelle jne. Tällaista on tapahtunut ja se tuska oman lapsen pahasta mielestä on jotain hirveää.
tarpeeksi läsnä, ehdinkö tarpeeksi tehdä sitä ja tätä lasten kanssa. Hankalaa tai raskasta on minusta myös aina tuntemani paha mieli nalkutuksesta ja/tai annetuista rangaistuksista. Toki niillä on ihan perustelunsa, mutta aina mietin, olisinko itse voinut toimia toisin että lapsi olisi käyttäytynyt eri tavoin=rangaistusta ei olisi tarvinnut.
Lapsella on uhmaikä, eikä suostu keräämään esim. Palapelin paloja takas laatikkoon. Hermostun, huudan, uhkailen, pakotan, hän itkee, kerään lopulta tavarat ja toteutan uhkaukseni, palapelit on nyt jäähyllä ainakin viikon.
Mun on vaikea olla kärsivällinen kun lapset kiukuttelee ihan hassuista asioista. Etenkin koen meidän uhmaikäisen todella hankalana ja pinna palaa hänen kanssaan välillä liiankin helposti.
Hankalana koen sen että olen aika herkkä kokemaan tekemistäni tai tekemättäjättämisistäni syyllisyyttä. Mietin toiminko eri tilanteissa oikein, onko mulla aikaa jokaiselle lapselle erikseen tarpeeksi, koen pahaa mieltä pitkään jälkeenpäin kun olen hermotunut lapsille. Mietin myös paljon yleisiä kasvatuksellisia päätöksiä, että toiminko niissä oikein... niin että lapsistani kasvaa joku päivä hyviä ja itsekseen toimeentulevia vastuullisia aikusia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun on vaikea jaksaa laittaa joka päivä kunnollista ruokaa, pitää koti siistinä ja vakaana, hankkia ja huoltaa vaatteet asianmukaisesti, pitää ihmissuhteet siinä kunnossa, ettei ne koidu lapsen harmiksi. Hyväksyä se, että lapsestakaan ei ehkä tule itseäni parempaa ihmistä.
Kerroit minun ongelmani :) Hyvä, että en ole yksin näiden ongelmien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
rakastan ihan kauheasti lapsiani, mutta minulla taitaa olla jokin sellainen ominaisuus aivoissa, että keskeytykset ja uuden aloittamiset ovat todella vaikeita. Pienten lasten kanssa tulee koko ajan sitä keskeytystä. Olen siis sellainen hajamielinen professori luonteeltani, ja jos asuisin yksin tai mieheni kanssa kahdestaan (hän on samanlainen kuin minä) niin saattaisimme hyvinkin vaikka syödä pelkkää voileipää ja olla yöpuvussa koko viikonlopun, valvoa koko yön ja olla tapaamatta ketään moneen päivään. Lasten kanssa pitäisi olla koko ajan henkisesti paikalla. Muistan, että jo omassa lapsuudenkodissa minulla oli tätä tunnetta perhettä kohtaan. Siis suuri ja aito rakkaus mutta kova tarve yksinoloon. Se keskeyttely tuntuu joskus jopa melkein fyysisesti pahalta, niin se ärsyttää.
rakastan ihan kauheasti lapsiani, mutta minulla taitaa olla jokin sellainen ominaisuus aivoissa, että keskeytykset ja uuden aloittamiset ovat todella vaikeita.
jotkut ihmiset varmaan sietää paremmin sitä jatkuvaa härdelliä, ääntä ja keskeytystä. Vasta nyt olen tajunnut kuinka paljon tarvitsenkaan rauhaa ja hiljaisuutta - tai siis tarvitsisin, sitähän ei näissä olosuhteissa voi saada. Se jatkuvat kyseleminen ja asioitten toisto rasittaa minua ihan älyttömästi.
Mutta kyllä raskainta tähän mennessä on ollut lapsen sairastelu, ehdottomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niihin ei voi oikein aikuisena vaikuttaa ja tuntuu todella pahalta, jos oma lapsi jätetään jatkuvasti leikkien ulkopuolelle tai hän on se ainoa ryhmästä, jotak ei kutsuta syntymäpäiville jne.
Olen aina ollut kamalan kärsimätön, mistä on minulle (ja lapsille) surua ja murhetta. Hermostun viivyttelyyn, ilmeilyyn, uhmailuun ja muihin lapsellisiin touhuihin ja huudan tosi herkästi. Itkukin tulee usein.
Sitten on kamalan huono omatunto ja paha äiti -olo pitkään.
Tämä syyllisyyden tunne on ollut tosi raskasta, vaikka tiedänkin olevani ihan hyvä äiti.
Toinen raskas asia äitiydessä on jatkuva huoli. Molemmilla lapsillani on ollut todella vaikeat ruoka-allergiat ja kuopuksella myös refluksitauti, joka on loppuelämän läsnä. Kaikki flunssat ja muut unettomuuden aiheet myös huolettavat.
Nyt jo pelkään, miten menee aikanaan koulussa ja saavatko kavereita ja kaikki!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja se, kuinka keskeneräinen huomaa itse olevansa. Uhmaikäisen kanssa palaa pinna ihan liian helposti. Muutaman kuukauden päästä syntyy vielä vauva, ja näen jo etukäteen painajaisia, millainen hirviöäiti olen siinä vaiheessa... Pitäisi varmaan vaan hyväksyä se, että aina ei voi olla täydellinen eikä edes omien ihanteidensa mukainen.
Tunne, että teenkö oikein erilaisissa päätöksissä.
Olisin ollut helpottuneempi jos olisin saanut enemmän lastenhoitoapua. Että olisin edes vähän voinut jakaa taakkaani ja saada hengähdystaukoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minäkin kun odotin toistamme. Nyt olen huomannut että hermoni kestävät tuota pikku uhmaajaa paremmin kuin raskausaikana. Lienee lyhyttäkin lyhyempään pinnaan osa syylisenä oli raskaus ja hormooni. Joo turhan helposti kyllä yhä hermostun esikoisen temppuiluun ja se ahdistaa itseäni vietävästi.
Ja se tunne, että olen koko ajan kaikesta vastuussa. Lapsista ja kodista. Jos minulle tapahtuisi jotain, miten kaikki sujuisi?
Tunne, että teenkö oikein erilaisissa päätöksissä.
Olin esikoisesta totaali yh, kun mies lähti kalppimaan raskausaikana. Se vastuu lapsen synnyttyä oli aivan kauhea. Minä olin se, joka joutui tekemään päätökset jne. Se oli rankkaa aikaa mutta opetti myös paljon. Nykyään on mies rinnalla, joten vastuu asioista ei paina niin paljoa.
Toisena on ehkä esikoisen puheenviivästymä ja kuullun ymmärtämisen lievä vaikeus. On ollut todella ikävä nähdä, miten muut lapset nauravat hassuille sanoille ja lapsen harmistus siitä, kun hän ei vain saa itseään ilmaistua tarpeeksi selvästi. Välillä hän jopa kieltäytyi puhumasta muille, koska kuulemma "hänen hassun äänensä takia kukaan ei ymmärrä". Nuo tilanteet tosiaan särkevät äidin sydäntä.
Kun en tahtoisi leikkiä, laittaa ruokaa tai kuunnella yhtäkään vitsiä enää. Tahtoisin olla rauhassa, mieluiten asuakin yksin. En nauti tippaakaan tästä perhetouhusta, inhoan kun ei ole omaa tilaa kunnolla ja aina pitää olla käytettävissä.
Olen hyvä äiti lapsilleni ja teen paljon ekstrakivaa pakollisten lisäksi. Ehkäpä siksi nämä negatiiviset puolet lapsiperhearjesta korostuvat, kun joskus pääsee vapaalle...
t. aivoiltaan miesmäinen nainen
... se, että toinen on minusta riippuvainen, eikä pakoonkaan pääse. Olen aina ollut vapaa sielu, ilman vaatimuksia, ilman odotuksia. Lapsen tulon jälkeen en ole enää vapaa, vaan minun pitää olla aina tavoitettavissa, saatavilla. Tämä on kaikkein ahdistavinta, mutta onneksi saan aina silloin tällöin "vapaata" tästä kaikesta.
muut äidit. Tunnen olevani hyvin outo tässä kummallisessa yhteisössä. Mitä tapahtui ystäville sillä hetkellä kun heistä tuli äitejä?
Todella rankkaa henkisesti, en kestä äitiyhteisön painetta ja se stressaa minua niin että kiukuttelen kotona.
Tunne, että teenkö oikein erilaisissa päätöksissä.