Olen aina ihmetellyt niitä, jotka ovat

parisuhteessa vaikka hampaitaan purren, kunhan lapset eivät joudu kokemaan eroa. Useissa keskusteluissa tulee esiin se, että lasten etu on kaksi vanhempaa saman katon alla, erosta he saavat vain traumoja.



Omat vanhempani erosivat minun ollessani 12v (muut siskoni olivat 6v, 11v ja 18v). Takana oli monen vuoden riitely. Koskaan ei varsinaisesti ollut väkivaltaa, pahimpina kertoina heiteltiin astioita tai tavaroita hirvittävän huudot säestämänä. Yleensä riidat ajoittuivat siihen, kun olimme jo sängyssä. Päiväsaikaan meidät ajettiin ulos, oli ilma mikä tahansa.



Pahinta oli kuitenkin kerrat, kun kuulimme, että äiti huusi häipyvänsä (jätti tyyliin 500 markkaa pöydälle) ja painui ovet paukkuen ulos. Se paniikki, kun olisi halunnut juosta äitin perään ja hakea hänet takaisin luvaten, että olemme nätisti. Noh, yleensä äiti tuli hetken päästä sisälle ja heitti isämme pihalle vaatteiden kera. Emme koskaan silloin aamulla tienneet, oliko isä kotona.



Minä oirehdin pahimmiten. Sain kouristuskohtauksia esim. kesken unien, jotka diagnisoitiin stressin aiheuttamisiksi. Vielä nykyäänkin koen todella pahaa menettämisen pelkoa juuri noiden uhkailujen takia.



Vaikka näennäisesti ei olisi riidelty, oli aina kireä tunnelma. Oikeastaan oli helpottavaa, kun jompikumpi oli poissa, koska tiesimme, ettei silloin riidellä.



Vanhempani onneksi tajusivat erota. Se oli suuri helpotus meille kaikille ja eniten surimme koiramme menettämistä. Isäni myönsikin myöhemmin, että he tosiaazn yrittivät pysyä yhdessä vain meidän lastemme takia.



Tässä nyt yksi tarina avioerosta. En kuitenkaan tarkoita, että kaikilla olisi näin, mutta toivon, että ne jotka tosiaan yrittävät pysyä yhdessä vain lasten takia tietäen ettei suhteella ole toivoa, harkitsisivat uudemman kerran. Ei ole aina lasten etu, että vanhemmat asuvat saman katon alla.