Lue keskustelun säännöt.
Äidinrakkaus kateissa?
06.07.2011 |
Hei! Olen 1kk ikäisen suloisen tyttövauvan äiti ja minua huolestuttaa vähän se että onko mun äidinrakkaus sellaista mitä "pitäisi olla"... Kun vauva syntyi ja nostettiin rinnalleni, se hetki oli mahtava mutta nyt kun arkea on takana kuukausi niin en koe sellaista "kaikkivoipaa mahtavaa äidinrakkauden" tunnetta. Lapsi on aika helppo mutta silti koen riittämättömyyden tunnetta joka päivä, välillä maito ei riitä ja muuten vaan lapsi kitisee enkä tiedä miksi. Isä tuntuu osaavan hoitaa lasta paljon paremmin ja hänen suhde vauvaan on jotenkin vahvempi ja välittömämpi. Itse vähän välttelen jopa vauvan kanssa oloa hereillä oloaikaan koska en oikein tiedä mitä tehdä vauvan kanssa. Onko kenelläkään samoja fiiliksiä? Ja lohdutusta että mullekin voi vielä tulla vahvat äidinrakkauden tunteet vaikka vielä olenkin jotenkin hukassa enkä osaa olla äiti.
Taustoista sen verran että olen 31-vuotias ja lapsi oli parin vuoden ajan toivottu että mikään vahinko hän ei ole. Kommentteja kiitos :)
Kommentit (19)
eikä siitä pidä missään nimessä vetää mitään hätiköityjä johtopäätöksiä. Tuollaisia tunteita on tosi monilla äideillä; ensin raskausaikana sitä on, kaikkine vaivoineenkin, jotenkin kaikkivoipa, yhtä lapsen kanssa ja lapsesta huolehtimiseen riittää hyvä ravinto ja lepo. Ja sitten kuin tuo täydellinen symbioosi rikkoutuu lapsen syntyessä, äidin mieli ei voi heti hyväksyä sitä. Samalla keho suree menetettyä lasta ja mieli on muutenkin herkillä. Äiti voi vältellä lapsen seuraa ja kokea itsensä lapsen kanssa riittämättömäksi ja hänellä voi olla tunne, ettei lapsen kanssa oleminen ole sitä mitä sen pitäisi olla, vaan mieli kaipaa takaisin täydelliseen, ristiriidatotmaan ja tyydyttävään symbioosiin. Koska lapsi vaistoaa herkästi äitinsä mielialat, hän voi tosiaankin rauhoittuia paremmin isän sylissä, koska isällä harvemmin on käynnissä tällaista pettymyksensekaista tunnemyrskyä. Itseensä pettynyt äiti taas voi reagoida tähän niin että vauva ei pidä hänestä tai että hän on äitinä huono kun ei pysty tyydyttämään lapsensa kaikkia tarpeita vaikka haluaisi.
Lapsi voi myös jotenkin "lipsahtaa" pois äidin mielestä niin ettei äiti erityisesti kaipaakaan lasta erossa ollessaan vaan hänen on helppoa jättää lapsi esimerkiksi isänsä kanssa.
Nämä kaikki on osa äidiksi kasvamisen prosessia. Se muuttuu kun aikaa kuluu ja molemmat, sekä äiti että vauva, ovat itkeneet pahimmat kasvukipunsa. Side lapseen muodostuu pikkuhiljaa ja vauva alkaa ilmaista iloa äitinsä seurasta mikä nostaa äidinkin varmuutta äitinä.
Ap, kaikki on kohdallasi aivan hyvin. Älä vaadi liikoja itseltäsi. Vauvasi toivoo sinulta vain ruokaa, lämmintä syliä ja turvallisia, rauhallisia otteita. Ei mitään muuta. Riität juuri sellaisena kuin olet, ja äitiys tuntuu ajan kanssa koko ajan täydemmältä ja paremmalta. Koeta jaksaa tämä alkuaika liikoja huolehtimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjaa nimeltä "äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus". Siitä voi olla apua - jos hormonihuurujensa läpi osaa lukea sitä sopivan kriittisesti.
että yleensä aina tiedät mitä pitää tehdä ja osaat kaiken. nyt sitten, kun on vähänkin epävarmuutta, on tilanne jopa pelottava.
luulisin, että ajan kanssa sun ja vauvan suhde normalisoituu, kun huomaat, ettei se mitään poppakonsteja vaadi. ihminen se on vauvakin, ihan niinkuin sinäkin. on normaalia tuntea joskus riittämättömyyttä.
Siihen voisin vain lisätä, että ota lapsen kasvatukseen PITKÄ aikatähtäin. Vauvahan on vasta kuukauden! Mieti, miten hyvin tunnet hänet sitten, kun hän jo juttelee, osoittaa itse tunteitaan takaisin sinulle, juoksee, laulelee, leikkii ja piirtelee.... Lapsuus on pitkä aika, monta vuotta. Ja sinä aikana ehdit olla se hyvä äiti ja kasvattaja. Lisään vielä, että ihmislapsi on vahva, eikä pienistä traumoitu. Usein tuoteet vanhemmat pelkäävät, että joku yksittäinen toimi aiheuttaa huonoa itsetuntoa tai jotain peruuttamatonta psyykelle. Ei se nyt ihan niin mene. Rauhoitu ja elä ja ole vaan, siinä se pikkuinen kasvaa ihan itsekseen.
Vanhemmuus on maratoni, ei pikamatka.
Esikoisen kohdalla äidinrakkaus tuli sillä sekunnilla kun sain lapsen syliini. Kaikki oli ihmeellistä ja ihanaa, vaikka mm. imetys ei onnistunut.
Toisen kohdalla kaikki meni toisin. Vauvan synnyttyä olin toki iloinen, mutta jotakin puuttui. En vain tuntenut samaa yhteyttä kuin esikoisesta, enkä laitoksella edes tunnistanut oman lapseni itkua. Eka kuukausi oli aika kamalaa; esikoinen oli hankala, nukkua ei saanut koskaan, vauva huusi minkä pystyi. Hoidin vauvaa mekaanisesti ja hyvin, mutten kokenut mitään voimakkaita rakkauden tunteita. Öisin hädin tuskin heräsin vauvan itkuunkaan, ja esikoisesta olin vaistonnut aina vauvan heräämisen jo ennen kuin vauva oli edes levoton. Mies taas tuntui olevan aivan loistava isä, ja vauva rauhoittui hänen syliinsä aina paljon nopeammin. Tunsin olevani aivan kelvoton äiti pienemmälle, ja usein vietin illat hoitaen esikoista ja mies hoivasi vauvaa koska en kestänyt sitä että vauva oli seurassani niin tyytymätön. Itkin joka päivä ja muutaman kerran jopa kaduin sitä että olimme tehneet toisen lapsen.
Toinen kuukausi oli lähes yhtä kamala, muttei ihan. Kolmannella kuukaudella elämä alkoi voittamaan. Välejä vauvaan voisi kuvailla jotenkin lämpimän kohteliaaksi, jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sillä koska koin jotenkin, etten osaa olla sellainen äiti millainen haluaisin, pidin huolen että olin vauvan kanssa aina superlempeä, iloinen ja hymyilevä vaikka olisin halunnut huutaa että en tiedä miten sun kanssa piäisi olla! Olen epäonnistnut äiti! Mut pikkuhiljaa tämä vaikea alkuaika alkaa mennä ohi ja koko ajan mennään eteenpäin. Onneksi vauvani suorastaan kukoistaa, hän on erittäin hyvinvoiva, iloinen ja tyytyväinen tapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoisen kanssa mietin samoja asioita. Ensimmäiset viikot vain hoidin vauvaa ja toki hän tietyllä tavalla rakas oli, mutta samalla myös outo ja uusi "otus". En voinut sanoa, niin kuin monet muut, että rakkaus olisi roihahtanut heti ensisilmäyksellä. Vauva oli helppo, joten liian suurista haasteista tms. ei ollut kyse.
Äidinrakkaus syttyi vähitellen ja kun lapsi alkoi hymyillä ja vastavuoroisuus lisääntyi, kiintymys syveni ja huomasin olevani oikeasti tärkeä ihminen vauvalle.
Älä ole huolissasi. Nyt vauvasi on niin nyytti vielä, ettei hän osaa paljon mitään antaa takaisin. Kunhan hän siitä alkaa hymyillä ja nauraa ja jutella, sitten liikkua ja puhua, kasvaa äidinrakkautesi koko ajan. Siihenkin tarvitaan yhdessä elettyä elämää. Sitä on teillä takana vasta niin kovin vähän.
Mutta imetyksestä: haluatko kysyä siitä jotain? Likipitäin kaikki hankaluudet olen itse käynyt läpi ja voisin koittaa auttaa. Voin kirjoitella sähköpostitse jos haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla oli ihan samankaltainen olo. Lapsella oli parin kk iässä vatsavaivat ja muistan, kun itkin välillä itsekin, kun en saa vauvaa rauhoittumaan ja luulin, että teen kaiken väärin. Jonkin aikaa tuota kesti ja, kun alkoi saamaan itsevarmuutta lapsen hoitoon, ihan kuin yhtäkkiä tunsin valtavaa kiintymystä ja rakkautta lasta kohtaan. Älä huoli, ole kärsivällinen :)
#7, kuulosti niin tutulta! Mutta nyt tämä kakkonen on jo rakas oma lapseni, vaikka onkin aivan erilainen kuin esikoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ylitsepursuavan lämmintä, kaikkivoittavaa rakkauden vyöryn tunnetta heti, kun vauva putkahtaa ruumiista pihalle? Tai kokea ko. tunnetta välittömästi viimeistään, kun vauva on tietyn ikäinen? Jollei sellaista oikein koe, onko jotenkin huono äiti? Pitäisikö rakkauden määrää testata jotenkin - jättää vauva vaikka autiolle saarelle? Missä määritellään oikean äitiyden vaatima rakkaudentunne tai sen ilmeneminen?
Ihan turhaan nykyäidit pohdiskelevat kaikkea. Jos joku neuvolan lehtinen tai synnytysopas tai kaverit tai TV-sarja väittää, että kaikkien on tunnettava juuri näin, voisi harrastaa hieman analysointia ja huomata, että ihmiset ovat erilaisia - silti yhtä arvokkaita ja hyviä. Toisten rakkaus syttyy ajan kanssa ja toisten räjähtää heti ulos. So what.
Ihania vastauksia :) Tuli tosi paljon parempi mieli ja saitte silmiäni avautumaan ja mieltäni rauhoittamaan. Koitan nyt vaan antaa aikaa tälle uudelle "suhteelle" ja olla myös itselleni armollisempi.
Kiitos vielä!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vauva on jo 16 kk ja nyt vasta viime aikoina olen tuntenut semmoisia pakahduttavia tunteita.
lämpöisen rakkauden tunteet lastani kohtaan kun hän oli 6 kk. Sen jälkeen rakkauden tunnetta on riittänyt. Uskoisin, että olin aluksi niin stressaantunut, hermostunut ja väsynyt, ettei sellaisille tunteille edes ollut tilaa. Tuntui että kaikki oli selviytymistaistelua. Mieheni sanoi silloin viisaasti: lapsi ei lue ajatuksiasi. vaikka rakkauden tunnetta ei olisikaan, niin pääasia on, että käyttäydyt häntä kohtaan rakastavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka muuten on väittänyt, että äidin kuuluu tuntea jotakin ylitsepursuavan lämmintä, kaikkivoittavaa rakkauden vyöryn tunnetta heti, kun vauva putkahtaa ruumiista pihalle? Tai kokea ko. tunnetta välittömästi viimeistään, kun vauva on tietyn ikäinen? Jollei sellaista oikein koe, onko jotenkin huono äiti? Pitäisikö rakkauden määrää testata jotenkin - jättää vauva vaikka autiolle saarelle? Missä määritellään oikean äitiyden vaatima rakkaudentunne tai sen ilmeneminen?
Ihan turhaan nykyäidit pohdiskelevat kaikkea. Jos joku neuvolan lehtinen tai synnytysopas tai kaverit tai TV-sarja väittää, että kaikkien on tunnettava juuri näin, voisi harrastaa hieman analysointia ja huomata, että ihmiset ovat erilaisia - silti yhtä arvokkaita ja hyviä. Toisten rakkaus syttyy ajan kanssa ja toisten räjähtää heti ulos. So what.
Ihan liian kanssa kuulee tarinoita siitä miten rakkautta tursusi ovista ja ikkunoista ja se täytti koko synnytyssalin, heti sillä sekunnilla kun lapsi nostettiin syliin ensimmäisen kerran. Ja sitten sitä kuvittelee olevansa täysin tunteeton paskiainen jos ei heti rakastakaan lastaan täysillä.
Mä mietin kans puolisen vuotta että mikä mussa on vikana kun en koe palavaa äidinrakkautta vauvaani kohtaan. Pikkuhiljaa se kuitenkin alkoi nostella päätään.
Enemmän pitäisi painottaa sitä että ei se nyt niin mahtavalta tunnu just heti lapsen synnyttyä, vaan se todellakin saattaa ottaa aikansa. Ei mitään outoa, hyvinkin tavallista.
Tunsin pakahduttavaa rakkautta lastani kohtaan heti synnytyksen jälkeen ja sairaalassa, mutta kotiin päästyämme ahdistuin ja kaduin katkerasti että olimme koskaan lapsia hankkinutkaan. Hoivasin vauvaa, annoin läheisyyttä, hymyilin ja koitin olla iloinen, mutta vaikka vauvani seurasta nautinkin, pohjimmainen tunteeni oli etten halua tätä.
Nyt rakas lapseni täyttää 10 kuukautta. Jossain vaiheessa tunteeni muuttuivat, enkä enää vaihtaisi häntä pois mistään hinnasta. Nukumme perhepedissä ja vaikka illat ovat minun ja mieheni harvinaista yhteistä aikaa, hipsin usein aikaisin nukkumaan, jotta pääsen ihailemaan tuhisevaa, ihanaa ja suloista vauvaani.
Löysin sattumalta tämän yli neljä vuotta vanhan kirjoitukseni ja ajattelin tulla kertomaan miten tämä asia lopulta meni :) Niin siinä kävi kuin mulle järkevät ihmiset kertoivat että aika se on mikä sen rakkauden ja kiintymyksen joidenkin kohdalla vaan tuo. Muutamia kuukausia siinä meni ja sitten alkasin vasta tuntemaan oloni kunnolla äidiksi ja pystyin sanomaan että nautin vauva-ajasta. Halusin kirjoittaa tämän jälkikommentin siksi että jos ja kun joku näitä samoja asioita googlettelee niin ottaa tämän minun tarinan lohduttavana esimerkkinä. Kaikilla se rakkaus ei vaan syty synnärillä vaan äidiksi kasvaa pikku hiljaa. Toivoisin että tästä vähän tabumaisesta asiasta puhuttaisiin enemmän koska se on kipeä asia kun yksin joutuu pohtimaan että olenko viallinen nainen kun edes mietin tälläisiä asioita...
Mukavaa, että asiat menivät hyvin :)
Mulla rakkaus syttyi oikein roihuun kun vauva oli 4kk. Sitä ennen itsekin pohdin samoja asioita kuin sinä.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2011 klo 14:57"]ylitsepursuavan lämmintä, kaikkivoittavaa rakkauden vyöryn tunnetta heti, kun vauva putkahtaa ruumiista pihalle? Tai kokea ko. tunnetta välittömästi viimeistään, kun vauva on tietyn ikäinen? Jollei sellaista oikein koe, onko jotenkin huono äiti? Pitäisikö rakkauden määrää testata jotenkin - jättää vauva vaikka autiolle saarelle? Missä määritellään oikean äitiyden vaatima rakkaudentunne tai sen ilmeneminen?
Ihan turhaan nykyäidit pohdiskelevat kaikkea. Jos joku neuvolan lehtinen tai synnytysopas tai kaverit tai TV-sarja väittää, että kaikkien on tunnettava juuri näin, voisi harrastaa hieman analysointia ja huomata, että ihmiset ovat erilaisia - silti yhtä arvokkaita ja hyviä. Toisten rakkaus syttyy ajan kanssa ja toisten räjähtää heti ulos. So what.
[/quote]
Vahinkoalapeukku. Hyvin sanottu. Minullakin meni sellainen kolmisen kuukautta "äidinrakkauden" syntyyn, sitä ennen vain tykkäsin vauvasta.
kumma tuo outo ja uusi ihminen on ja miten ihmeessä sitä osaan hoitaa. Se heti syntynyt kaikkivoipa äidinrakkaus puuttui ja kuvittelinki olevani outo. Vauva oli hyvin vaikahoitoinen, mm 3 kk kestänyt koliikki, sen jälkeen ruoka-aineallergioita. Äidinrakkaus kuitenkin kasvoi ja lapsen kanssa olo oli ihanaa (silloin kun ei huutanut pää punaisena). Riittämättömyyden tunteesi varmaan saa sinut epävarmaksi. Sinä olet kuitenkin se tärkein ihminen maailmassa vauvallesi ja hän ei varmasti pidä sinua turhana. Ei sinun täydellinen tarvitse olla. Kyllä se siitä, aika ja vuorovaikutus tuo ne tunteet. Sitten kun vauva alkaa ottaa kontaktia ja hymyillä ja jokellella, niin huomaat kuinka mahtavaa se oman vauvan kanssa oleminen on.