Milloin aloit kiintymään odottamaasi vauvaan

jos haluat oikeasti keskustelua asiasta joka on sinulle tärkeä. Otsikko "Milloin aloit kiintymään odottamaasi vauvaan" ei anna oikeaa kuvaa siitä millaisten ihmisten toivoisit vastaavan kyselyyn. Suurin osa varmaan ohittaa otsikon kun odottaa näkevänsä vain tavallista, jo sataan kertaan nähtyä söpöstelyä.



Kuten mun oma kokemukseni: kiinnyin molempiin vauvoihini heti kun tein positiivisen raskaustestin. Koin heti olevani ensisijaisesti näiden pienten ihmeiden äiti ja vasta toissijaisesti entinen minäni. Rakastin niitä täysillä heti. Puhuin niille, lauloin niille, koin viettäväni niiden kanssa laatuaikaa kun ihan vain tunnustelin potkuja.



Tällaista keskustelua et varmaan jaksaisi lukea, eikä kovin moni jaksa tällaisia viestejä kirjoittaakaan kun ne ovat niin tylsiä.



Tarkempi otsikointi auttaa löytämään oikeat tyypit.

meillä vahinkoraskauden seurauksena syntynyt lapsi on ehdottomasti se perheen tähti ja kaikkien rakastama.

Se tunkeutui sinne ilman lupaa. Ja koen sitä vieraaksi joka tulee viemään mun rakkailta lapsilta niin paljon heidän elämänlaadusta, etten muuta voi kuin sitä vihata.

ap

saada omat ajatukset järjestykseen. Mutta kyllä se rakkaus siitä tuli parin viikon kuluessa kun päätin lapsen pitää.

Hiukan kyllä ihmettelen miksi vihaat lasta, eihän hän ole syyllinen tilanteeseen. Lapsi siihen vähiten on syyllinen.

Se tunkeutui sinne ilman lupaa. Ja koen sitä vieraaksi joka tulee viemään mun rakkailta lapsilta niin paljon heidän elämänlaadusta, etten muuta voi kuin sitä vihata.

ap

Ihan taisitte antaa siittiöille luvan tunkeutua sisällesi. Aikuinen tietää mitä seksistä voi seurata, eikä syytä viatonta lasta. Kanna oma vastuusi, äläkä syytä muita.

mut jos tapan itseäni, jää monelle ihmiselle traumoja, kuin taas tuosta tulokkaasta ei vielä kukaan sen kummemmin välitä.

ap

Ei ole omakohtaista kokemusta (on kaksi toivottua lasta tosin molemmat yllätyksinä), mutta ystävättäreni on saanut peräti kolme ei toivottua vahinkovauvaa ja on juteltu aiheesta.



Vauvaa kohtaan voi olla vihainen, mutta mikä auttaa, on keskittyä ajattelemaan millainen vastasyntynyt (ja vielä syntymätön) ihminen on, miten viaton, miten utelias ja hyväntahtoinen ja hyvää odottava yksilö... Ja miten paljon suojelua hän tarvitsee ja kukapa sitä antaa kuin äiti. Tämän ajattelun seurauksena alkaa tuntea suojelunhalua pientä viatonta kohtaan, ja siitä se kiintymyskin sitten kasvaa.

Ennestään myös minulla kaksi lasta. Itkuhan siinä pääsi kun raskaustestin tein ja tunteet olleet hyvin vaihtelevia koko raskauden ajan. En todellakaan voi sanoa että olisin vihannut sisällä olevaa vauvaa, mutta kyllä tämä tilanne on monesti ärsyttänyt. Suunnitelmat menneet täysin uusiksi. Ajoittain olen kyllä erittäin innostunutkin vauvasta ja uskon että kunhan tämä raskaus tästä etenee, niin tunteetkin muuttuvat positiivisemmiksi.



Onko abortti täysin poissuljettu vaihtoehto?

Olin pari päivää shokissa, mutta en hetkeäkään miettinyt aborttia. Rakastin lastani heti kun näin kaksi viivaa testissä.

Tosin tämä lapsi vielä meidän ainut. :)

Minun esikoiseni oli "vahinko"raskaus, ehkäisystä huolimatta alkunsa saanut, mutten pitänyt aborttia mitenkään mahdollisena edes. Mulla oli vasta-aloitetut opinnot kesken, poikaystävän kanssa olin tuntenut vasta reilun pari kuukautta, ja me ihan oikeasti käytimme tuplaehkäisyä. En kuitenkaan ollut sinänsä vihainen, vaikka tilanne ärsyttikin - mä uskon hyvin vahvasti, ettei tässä maailmassa tapahdu mitään ilman tarkoitusta, ja jokaisella syntyvällä lapsella on oikeasti tarkoitus syntyä juuri siihen perheeseen johon hän syntyy (ja huom, itse olen kahden alkoholistin kasvatti, mutta silti syntynyt juuri siihen perheeseen johon pitikin). Tämä ajatus kantoi yli esikoisen puolivuotisen koliikin, yölliset kohtaukset ja unihäiriöt, samoin kaikki ongelmat ja hankaluudet aina siihen asti, että niille saatiin nimi, eli diagnoosi. Nyt hän on 6-vuotias.



Eniten hämilläni taidan olla tästä kolmannesta raskaudesta, joka on nyt aivan alkumetreillä. Tämä on suunniteltu ja toivottu raskaus - ja silti musta tuntuu, että joudun taas "luopumaan" työstäni, vapaa-ajastani, yöunistani, harrastuksistani, ja linnottautumaan täysin kotiin lasten kanssa. Vielä eilen aamulla, kun lähdin kahden jo olevan lapsen kanssa uimaan, mietin, että tämä kolmas pilaa "kaiken", koska taas yhden vauvan kanssa on vaikeampaa liikkua missään. Iltapäivällä housuihin tipahti muutamia veritippoja, ja säikähdin tosi paljon, että nyt tämä menee kesken. Verta ei kuitenkaan sen enempää tullut, joten ehkäpä ei mennytkään. Mutta jo ajatus keskenmenosta tuntui tosi kauhealta!