Onko olemassa parasta/huonointa ikää avioerolla lapsen kannalta?

up

Heti hedelmöittymisen jälkeen.

jonka on aloittanut ja saanut kavereita sieltä.



Mä erosin kun poika oli 13v, oli ihan jees, ymmärsi miksi erotaan.

Huonoin mahdollinen vaihtoehto on, jos vanhemmat riitelee eron jälkeen lapsista, haukkuu toinen toisilleen ja estää tapaamasta toista vanhempaa.



Ero on aina rankka juttu lapselle, mutta se miten siitä selviää on aikuisen käsissä.



Olen itse katsonut vierestä, kun äiti katkeruuttaan kostaa exälleen estämällä tapamaamisia, kiristämällä lapsilla ja puhumalla isästä pahaa.

Nämä lapset ovat kahden vuoden tällaisen touhun jälkeen huonossa kunnossa. Eivät luota kehenkään, ovat ahdistuneen näköisiä ym.

Mitä vanhempi on, sen tiiviimmäksi perhe on muodostunut. Vauva taas luo vasta vuorovaikutussuhteitaan ja erossa tämä kehitys häiriintyy. Itse olin jo 18-vuotias, kun vanhempani erosivat. Ymmärsin kyllä syyt, mutta helppoa se ei minulle SILLOINKAAN ollut.

Saara Kinnunen on sanonut kokemuksensa kautta huomanneensa, että helpoimmalla pääsisi 6-8-vuotiaat.



Me kun erosimme, niin eräs psykologi sanoi, että hyvää jos pitää etsiä on se, että lapset ovat saaneet elää varhaislapsuutensa turvallisessa ydinperheessä, mutta eivät ole vielä murrosiässä.

Mun omat vanhemmat on eronnut kun olin vanha enkä ole havainnut sen vaikutusta, mut paha tietty sanoa, kun en oo koskaan ydinperheessä lapsuutta elänyt. Kavereilla eros vanhemmat murrosiässä ja se oli niille kyllä hurjan vaikeeta.

Mun omat vanhemmat on eronnut kun olin vanha enkä ole havainnut sen vaikutusta, mut paha tietty sanoa, kun en oo koskaan ydinperheessä lapsuutta elänyt. Kavereilla eros vanhemmat murrosiässä ja se oli niille kyllä hurjan vaikeeta.

Sun vanhemmat eros vasta kun olit vanha? Mutta et ole elänyt ydinperheessä? Olitteko siis uusioperhe?

ja ero otti tosi koville. 8v pikkuveli pääsi helpommalla. Toisaalta luule, että minä olisin siinäkin iässä kärsinyt yhtä lailla. Minustakin esimurrosikä tai murrosikä varmaan pahimmat.

ja vaikka ei siitä ole oireillutkaan, niin suri ja suree valtavasti sitä että juuri se perhe, joka oli ollut ja johon oli tottunut, hajosi.



Siitä huolimatta että olimme riitaisia monta vuotta. Eron jälkeenkin lapsi pitkään toivoi, että palattaisiin yhteen.



Meillä ei siis ainakaan pitänyt se paikkaansa, että lapsen kannalta ero olisi parempi kuin riitaisa avioliitto.

Silloin lapsella on maagisen ajattelun kausi ja kuvittelee omaavansa supervoimia ym. Oidipus-vaihe myös saa aikaan sen että luulee eron tulleen koska on toivonut toisen vanhemman poismenoa jotta saa toisen omittua ihan itselleen.

Ilmeisesti olen hieman ajatuksissani. Tarkoitus oli kirjoittaa, että vanhemmat erosivat kun olin vauva, ei vanha.

Jos joku on "naurettavaa", niin kitua yhdessä aikuisten lasten takia. Ja aikuisilta lapsilta on typerää kiukutella vanhempien eroa. Aika monet pariskunnat on sillä linjalla, että erotaan lasten muutettua pois. Minusta se on ihan ok ja siinä vaiheessa vanhemmilla on oikeus alkaa elämään omaa elämäänsä.



Tottakai se siltikin kirpaisee, mutta tuntui hirveältä, kun kaveri murjotti ja syytti äitiään vanhempiensa erosta. Kysymys oli 24-vuotiaasta ihmisestä. Äitinsä oli sanonut suoraan, että on halunnut erota jo pitkään ja kokee nyt tilanteen olevan sille otollinen. Tämäpä ei vuoteen puhunut äidilleen siitä syystä.

...paras ikä on 1-vuotias. Omat lapseni olivat 1- ja 3-vuotiaat kun erosimme ja 1-vuotiaalla ei ole mitään muistikuvaa siitä että isi muka joskus olisi edes asunut meidän kanssa. Hänelle se että hän käy isin luona joka toinen viikonloppu ja että isi asuu muualla on ihan normaalia. Hän ei ikävöi eikä sure mitään, hänelle meidän perhe on me kolme ja se on hyvä näin.

3-vuotias taas suri, ikävöi ja teki surutyötä.