Lapsi ei kestä häviämistä :/

ja pikkuhiljaa oppii hieman sietämään häviämistäkin, ehkä, edes aavistuksen :)

pettymyksensietokyky kehittyi tosi hitaasti. Ihan perheneuvolasta asti kyselimme neuvoa kasvatusasioissa, kun pienetkin pettymykset ja tappiot tai se, ettei lapsi osannut jotain taitoa valmiina, olivat niin kovin vaikeita asioita.



Meillä auttoivat seuraavat asiat:



-LAPSEN TUNTEIDEN SANAISTAMINEN JA OHJAAMINEN, josta mainitsitkin. Eli se, että jaksaa vaan kerta toisensa jälkeen rohkaisevasti ja rauhallisesti sanaistaa lapsen tuntemaa pahaa oloa: että se johtuu siitä etteivät peliin tai kilpailuun liittyneet toiveet täyttyneet, mutta että niin jokaisessa kilpailussa käy jollekin/joillekin. Että se on osa kilpailun viehätystä, ettei aina voi voittaa. Että taidot kehittyvät vain harjoituksella ja ettei kaikessa tarvitse eikä voi olla hyvä. Ja että pettymys on luonnollista ja kaikki tuntevat sitä, mutta sen ei pitäisi estää kilpailusta ja kisailusta nauttimista. - Myös hävitty kisa on voinut olla hyvä kisa, jos se on pelattu rehdisti ja täysillä!

- JOUKKUELAJIT! - Ilmoita lapsi johonkin joukkueharratukseen. Yhdessä vertaistovereiden kanssa koetut pettymykset ja voitot auttavat käsittelemään omia tunteita: kaikki ovat joukkueena samassa veneessä niin voitossa kuin tappiossa. Jos toisetkin selviytyvät tappiosta, lapsesi oppii luottamaan omaankin selviytymiseensä. Lisäksi jaettu suru on aina pienempi. Joukkuelajit opettavat myös urheiluhenkeä, jossa tärkeintä on se reilu peli ja yrittäminen täysillä. Niissä harjoitellaan valmentajien avulla myös hyvää häviämistä!

- SIEDÄTTÄMINEN. Eli pelaatte mahdollisimman paljon ja usein: lautapelejä vanhempien kanssa, korttipelejä, urheilulajeja. Vanhempi näyttää hävitessään hyvän häviämisen mallia ja voittaessaan rohkaisee lasta eteenpäin.



Nyt koululaisena lapsemme osaa jo suhtautua häviöihin "normaalisti" ja löytää monista hävityistä peleistäkin ne hyvät puolet!

Kouluiän lähestyessä pettymysten sietokykykin paranee yleensä. Meillä 5-vuotiaan itkupotkuraivareista (muistipelitappion jälkeen) on edetty 7-vuotiaana siihen, että karjaisee "epäreilua, uudestaan"

Ovatko ne huipuista huipuimmat huippu-urheilijayksilöt niitä, jotka eivät koskaan oppineet sietämään häviämistä? Joistakin huipuista on sanottu, että he inhoavat häviämistä - tämä kuitenkin useimmiten joukkuelajien edustajista.

Hän kuitenkin tykkäsi pelata ja pelasimmekin paljon hänen kanssaan. Välillä fuskasin ja annoin hänen voittaa, niin ettei hän voinut hävitä ihan niin usein kuin mitä muuten olisi hävinnyt. En kovin hyvin kestänyt sitä itkua ja parkua.



Mutta sitten, noin kouluiässä, hän kehittyi ja alkoi sietää noita pelihäviöitä ihan normaalisti. Muutos tapahtui tosi nopeasti. Nykyään hän tietää, että toisinaan tulee voitto ja toisinaan tappio ja se on ihan luonnollista.



Liian pieneltä ei pidä odottaa liian paljon.



Afrikan tähteäkin pelasimme silloin varhaisvaiheessa niin, että poistimme laudalta rosvot, koska kaiken ihanan omaisuuden menettäminen oli niin hirveää. Nykyään hän on sitä mieltä, että rosvot tekevät pelistä mielenkiintoisen.

Lapsella tuo raivokohtaus kestää aikansa ja sitten menee ohi, naps. Toivoisi vain, että lapsi oppisi luovimaan tuon raivon yli, se on niin totaalista :( Äitinä vielä hävettää urheilukentän laidalla raivoa seuraavat ihmiset :( Vaikka lapåsi ei muuten ole mitenkään väkivaltainen, voi hän raivonpuuskassaan huitaista ja huutaa kaikki maailman kirosanat -mitä siinäkin tehdä; hymyillä vaivautuneesti, että äläs nyt?

10-vuotias suuttuu todella pienistä asioista ja huutaa ja itkien raivoaa äidilleen ja kavereille. Joskus lyö kiukuspäissään. Kamalaa katsottavaa, kun toinen on aivan kuin eri maailmassa, kun raivoaa.



Joskus mietin, että onkohan tuolla lapsella kaikki hyvin, että pitäiskö jutella jonkun psykologin tms. kanssa. En ole äidille sanonut, kun en tunne lasta kovin hyvin.



Sitten on oma lapseni... Hän on myös 10v ja todettiin pari vuotta sitten Touretten syndrooma. Pienestä asti on ollut tosi vaikea kohdata pettymyksiä. Pienempänä suuttui ja joskus alkoi itkeä, jos oli hävinnyt pelin tms. Nykyään jos on saanut päähänsä jonkin asian, niin jankuttaa jankuttamistaan, kunnes saa tahtonsa läpi. Jos ei saa tahtoaan läpi, raivostuu ja menettää itsehillintänsä, joskus lyö, yleensä paiskoo ovia tai joskus heittää tavaroita.



Olemme keskustelleet useasti, että tavaroita ja ihmisiä ei saa vahingoittaa, vaikka kuinka harmttais, Vähän alkaa ehkä oppia hillitsemään, kohdistamaan vihansa johonkin esineeseen. Stressilelu oli muuten hyvä hankinta. Lapsi repii ja vääntelee stressilelua kun alkaa kiukku nousta pintaan. Suosittelen.

Meillä samanmoinen tapaus, 9 v. tai nykyään menee kyllä jo paremmin, mutta väsyneenä saattaa vieläkin raivostua häviöstä. Sitä häviön sietoa (tai oikeastaan häviön aiheuttaman raivon hillitsemistä) voi harjoitella vähitellen. Ekaksi tehdään selväksi että mitään ei saa heittaa eikä toista satuttaa. Menee vaikka kentän laidalle mököttämään tai kiviä potkimaan hetkeksi. Kotona voi mennä omaan huoneeseensa puhisemaan. Kun lapsi opii tämän, tai edes yrittää, kehutaan ja jutelaan sitää miten paljon mukavampaa oli kun hän ei riehunut. Sen jälkeen sitten voidaan yrittää opetella puheiden hallintaa.



Kaikken vaikeinta meillä on muiden lasten reaktioiden kestäminen. Isoveljen "hähhää", luokkakavereiden "surkee veto" tai nauru... Siedätys on ainoa mikä näihinkin auttaa, mutta edelleen välillä menee hermo.

sietämään häviämistä. Piirre ärsyttää todella paljon itseäni, ja aiheuttaa harmia. Olen lopettanut kaikenlaisen pelaamisen täysin.

Hän kuitenkin tykkäsi pelata ja pelasimmekin paljon hänen kanssaan. Välillä fuskasin ja annoin hänen voittaa, niin ettei hän voinut hävitä ihan niin usein kuin mitä muuten olisi hävinnyt. En kovin hyvin kestänyt sitä itkua ja parkua.

Minulla on serkku, jonka oli annettu kotona voittaa ja keksiä omia sääntöjä. Minulla oli muutama suunnilleen samanikäinen sisarus ja jouduimme oppimaa varhain, että häviäminen kuuluu peliin. Tuon huijaavaan ja omia sääntöjä keksivän serkun kanssa ei kukaan halunnut pelata.

Itsellä ainoa lapsi meilekin 5-vuotta ja olemme miehen kanssa tiukkoja sääntöjen noudattamisesta ja hermostumisesta. Jos poika hermostuu niin rauhallisesti toteamme kaikkien häviävän vuorollaan ja vain ne saavat jatkaa peliä, jotka osaavat käyttäytyä. Eihän kaveritkaan jaksa pelata sellaisen lapsen kanssa, jonka pitää antaa voittaa! Onneksi meillä lapsen kaveritkin osaavat pelata reilusti.

Tämä on niitä "tottakai Nico-petteri voi ottaa naapurinkin tavarat, koska muuten hänelle tulisi paha mieli" juttuja.

Lapsella tuo raivokohtaus kestää aikansa ja sitten menee ohi, naps. Toivoisi vain, että lapsi oppisi luovimaan tuon raivon yli, se on niin totaalista :( Äitinä vielä hävettää urheilukentän laidalla raivoa seuraavat ihmiset :( Vaikka lapåsi ei muuten ole mitenkään väkivaltainen, voi hän raivonpuuskassaan huitaista ja huutaa kaikki maailman kirosanat -mitä siinäkin tehdä; hymyillä vaivautuneesti, että äläs nyt?

Kannattaa kokeilla tilanteen harjoittalua. Menkää yhdessä kisailemaan ja jutelkaan etukäteen miksi ei saa eikä voi hermostua. SItten harjoitelkaa häviämistä.

Itsellä ainoa lapsi meilekin 5-vuotta ja olemme miehen kanssa tiukkoja sääntöjen noudattamisesta ja hermostumisesta. Jos poika hermostuu niin rauhallisesti toteamme kaikkien häviävän vuorollaan ja vain ne saavat jatkaa peliä, jotka osaavat käyttäytyä.

Hyvä, jos teillä tämä lähestymistapa toimii, mutta on lapsia, jotka tällaisen jälkeen kieltäytyvät kokonaan pelaamisesta. Sekään ei ole hyvä. Minusta näiden kanssa on parempi, että välistä annetaan voittaa ja siedätetään pikku hiljaa kuin että vanhemmat aina pelaavat täysillä.

Oma viisivuotias lapseni on myös huono häviäjä, mutta hän "osaa käyttäytyä". Ongelma näkyy meillä niin, että kotona tai kavereiden kanssa häntä ei saa pelaamaan ja päiväkodissa hän pelaa vain pelipäivinä, kun hänelle ei anneta vaihtoehtoja.

Tylsintä tässä on se, että olen oikein odottanut pääseväni hänen kanssaan pelaamaan esimerkiksi muistipeliä. Pelaan sitten kyläpaikoissa hänen kavereittensa kanssa...

yttäytyä". Ongelma näkyy meillä niin, että kotona tai kavereiden kanssa häntä ei saa pelaamaan ja päiväkodissa hän pelaa vain pelipäivinä, kun hänelle ei anneta vaihtoehtoja.

Tylsintä tässä on se, että olen oikein odottanut pääseväni hänen kanssaan pelaamaan esimerkiksi muistipeliä. Pelaan sitten kyläpaikoissa hänen kavereittensa kanssa...

Kohdistaako lapsi kiukkua muihin kilpatovereihin vai riehuuko vain yleensä? Mielestäni on harmittomampaa, jos riehuminen ei varsinaisesti kohdistu kehenkään. Toki ymmärrän, ettei se silloinkaan toivottavaa käyttäytymistä ole :/. Jos kiukku kohdistuu niihin, jotka ovat voittaneet, tilanne on kinkkisempi.



Oma lapseni nimittäin joutui tällaisen kiukkuajan kohteeksi useammankin kerran (oli samassa urheiluseurassa). Hän sai kuulla olevansa milloin tyhmä-idiootti-ääliö, milloin jotakin muuta. Huutajana 7 v tyttö :/. Raivokohtaukset kestivät pitkään (=siihen asti, kunnes vanhemmat veivät lapsen pois). Aika oli meille aika raskasta, koska huutaja ilmaantui aina samoihin kisoihin ja lopputulos oli aina sama :(.

mulla oli kakruna sama juttu raivostuin jos hävisin ja varsinki kauppa reissulla jos en saanu tahtoani läpi niin kiukkuilu alkas heti onneksi sitä on näin aikuisena oppinu itse hillintää

Olen edelleen aikuisena, lähes 40 ikäisenä, aika lailla samassa tilanteessa, kuin ketjun vanhempien lapset - ilmeisesti en koskaan oppinut itsehillintää täysin. sattuneesta syystä kilpailut ovat omalta osaltani ohi aika lailla kaikessa, minkä katson kilpailuksi...ja kilpailuahan on kaikessa nykyään.

Tuleva Teemu Selänne.

Olisiko lobotomia lapselle ja sterilisointi sulle mikään mahdollisuus?

Vierailija kirjoitti:

Olen edelleen aikuisena, lähes 40 ikäisenä, aika lailla samassa tilanteessa, kuin ketjun vanhempien lapset - ilmeisesti en koskaan oppinut itsehillintää täysin. sattuneesta syystä kilpailut ovat omalta osaltani ohi aika lailla kaikessa, minkä katson kilpailuksi...ja kilpailuahan on kaikessa nykyään.

Täällä toinen kohtalotoveri ja ikää päälle kolmekymmentä.