Miten narsistimies toimii, kun vaimoa kohtaa suuri suru / kriisi? Asiallisia näkemyksiä, kiitos!

Mun kokemukseni mukaan miehet eivät yleensäkään osaa ilmaista empatiaa. Ehkä tavallinen mies on sitten se, joka ei sitä ilmaise, mutta narsisti osaa teeskennellä sitä tarvittaessa?



Isäni oli juuri semmoinen, joka suuttui, jos toisella oli huono päivä. Hän tarttui aina siihen heikkoon kohtaan ja alkoi huutaa ja räyhätä, että hemmetti miten tyhmä sinäkin voit olla. Lohdutusta ei juuri tullut.



Opin kyllä sitten jossakin vaiheessa, että isälle ei pidä kertoa mitään huonoja uutisia.



Oma mies on semmoinen, ettei myöskään osaa vastoinkäymisissä lohduttaa eikä antaa mitään turvallisuuden tunnetta. Se ei yksinkertaisesti näytä juolahtavan hänen mieleensä. Eläytyminen oman vaimon tunteisiin on tosi heikkoa. Voin olla uupunut ja masentunut, mutta hän vain iloisena viheltelee ympäriinsä



En kuitenkaan pidä näitä miehiä narsisteina, vaan ihan tavallisina tapauksina.

Mun kokemukseni mukaan miehet eivät yleensäkään osaa ilmaista empatiaa.

Onpa tökerö kommentti. Jopa olet kohdannut ikäviä miehiä, ikävää sinulle.

Minun perheessäni elää todella empaattisia miehiä.

hankkii itselleen tyttöystävän, kun vaimo ei ehdi palvoa riittävästi.

Exä hävisi kavereidensa kanssa Ranskaan (oli rikas) ja tuli takaisin kun hautajaiset oli olleet.

Asiasta ei puhuttu sanaakaan.

mutta äitini kääntäisi senkin asian minua vastaan. Siis että tälläiseen olisi pitänyt varautua ja asia on oma vikani jonkin verukkeen takia.Eihän kunnon narsisti edes jaksa nähdä vaivaa ollakseen empaattinen, korkeintaan näyttelee muille tarvittaessa ja kääntää huomion itseensä ja omiin kärsimyksiinsä asian johdosta.

Luin, enkä meinannut käsittää, että minä en ole kirjoittanut tuota.

Ihan samalai meilläkin kävi. :(



T. muistaakseni viesti 9

osaa myös olla jo kertomatta huonoja uutisia ja vahinkoja isälleen. Sieltä tulee silloin vain huutoa ja mekastusta ja aina jollain keinolla vahinko kääntyy tytön syyksi.



Surullista kaiken kaikkiaan..

mainostamalla vaimon syöpähoitoja esim. työyhteisössä, mutta todellisuudessa viis veisaa miten vaimo voi. Harrastaa omia juttujaan ja olettaa vaimon hoitavan kodin, lapset ja arjen ylipäätään samoin kuin ennenkin. Toistelee: "kyllä ME tästä selvitään." Jep, jos vaimo vaan jaksaa ja rahat (vaimon) riittää...

[quote author="Vierailija" time="31.08.2013 klo 21:57"]

Muutaman kuukauden jälkeen miehelle annettiin parisuhdeterapeutin toimesta narsistiseen persoonallisuushäiriöön erikoistuneen psykiatrin yhteystiedot. En kuitenkaan usko hänen koskaan ottaneen sinne yhteyttä. Eikä sen ole väliä, sillä siinä vaiheessa olin jo riuhtaissut itseni irti siitä helvetistä. Minulle suositellun lääkärin erikoisalaa olivat kidutuksen uhrit.

Nr 29

[/quote]

Luin tuon alkuperäisen viestisi, ja pahaa teki  lukea paitsi miehesi suhtautumisesta sinun suruusi, myös yhteisen lapsenne kuolemaan. Ei tuo tosiaankaan kuullostanut enää normaalilta vain tunnelukkoisen ihmisen käytökseltä! Ne perinteiset "halonhakkaajat" tosiaan ovat asia erikseen, kyllä sen heidän perimmäisen tuskansa tilanteesta, jossa eivät vain osaa ilmaista tunteitaan saati auttaa, näkee melkein jo hartioiden asennosta.

Ja muuten hienoa, että olet saanut pätevää ammattiapua! Tiedän lähipiiristäni, mihin elämä oikean narisistin kanssa väistämättä johtaa, ja kuinka vaikeaa toipuminen on,  mutta tekstistäsi näkee sinun saaneen keinoja asian käsittelemiseen.

[quote author="Vierailija" time="28.06.2011 klo 22:13"]

Jos hyötyä ei ole, ei piittaa pätkääkään. Narsistihan on fiksu, kyllä hän tietää miten eri tilanteissa -kuuluu- käyttäytyä.

[/quote]

Missä vaiheessa tämä piittaamattomuus alkaa näkyä? Ja miten? Mistä erottaa aidon ja näytellyn säälin/myötätunnon?

Mun isosiskolle mies sanoi suuren kriisin kohdatessa, että siskoni voi sitten ottaa yhteyttä häneen kun on taas "normaali". Sanoi, ettei jaksa katsella tuollaista rypemistä, pitää aina katsoa tulevaisuuteen ja olla vahva ja positiivinen, eikä muistella ikäviä asioita. Ja alkoi lisäksi vertaamaan muihin ihmisiin, joilla asiat on hänen mielestään vielä pahemmin, eikä nekään valita. 

Itselläkin huono omatunto välillä kun en jaksa lasten vinkumista, tai vituttaa niiden jatkuva sähläys, joka aiheuttaa kaatumista tai itkua.

Toisaalta se on ihan luonnollistakin. Jos jokaiseen itkuun reagoi super-empaattisesti ei lapsi opi käyttäytymään maailmassa muiden ihmisten kanssa. Itse teen niin, että puhun lapsen kanssa jälkeen päin ja pyydän anteeksi jos olen tiuskinut.

[quote author="Vierailija" time="29.06.2011 klo 00:49"]

En tiedä, että onko kyse narsistista, mutta kertokaa nyt muut, että voiko olla. Tämä mies kun kuuli että oli toisella joku ongelma, niin käänsi sen jotenkin omaksi ongelmakseen. Siis tavalla tai toisella. Siis että hän on ollut niin huono ja rupesi sitten itkeskelemään. Tämän seurauksena tän toisen oli pakko sit ryhdistäytyä ja ruveta paapomaan tätä miestä, vaikka siis oikeasti tuen tarpeessa olisi ollut tämä nainen.

Tämä oli sitten ihan kaikessa mukana. Minkä tahansa mies saattoi kääntää hänen omaksi surkeudekseen. Tyyliin jos vaikka oli naisella äiti sairaalassa ja totesi, että onpa tässä haipakassa jäänyt maidot ostamatta, niin mies sit itkeä tuhertamaan, että miten huono hän on, kun on jäänyt hankkimatta maidot (eikä tietty _koskaan_ muuloinkaan hankkinut maitoa).

[/quote]

Kuullostaa samanlaiselta kuin ex miesystäväni. Hänen tapauksessaan kyse taisi olla huomionkipeydestä. 

Oma kokemus; äitini kuoli yllättäen ja varsin dramaattisesti ja miesystäväni jätti minut lähes kahden vuoden seurustelun jälkeen. Ilmoitti kylmästi, että meillä on pitkään mennyt huonosti ja kun en pystynyt hyväksymään tätä (olin niin järkyttynyt äitini kuolemasta että en edes tajunnut mitä hittoa mies selittää että nyt erotaan jne) ja anelin mieheltä apua tämä haukkui minut lyttyyn. Olin kuulemma luuseri ja säälittävä ihmispaska kun surin äitini kuolemaa.

Tästä on nyt puoli vuotta ja mietityttää miten sitä enää ikinä pystyy parisuhteeseen, luottamus ihmisiin on kadonnut. Koko juttu oli niin traumaattinen, en edes tiennyt että kukaan voi kohdella toista ihmistä niin törkeästi ja julmasti.

Ei narsisti tue millään tavalla. Päinvastoin, häntä alkaa ärsyttää, kun huomio kiinnittyy enemmän vaimoon kuin häneen. Nro 9: tosi rankkaa, olen pahoillani. Tutunkuuloista tekstiä miten narsisti toimii. Tässä oma tarinani:

Mieheni vei minut sairaalaan synnyttämään kuollutta vauvaamme. Huoneeseen päästyämme hän vetää takin päälleen ja lähtee sanoen "ei kai häntä täällä tarvita". Mies on yksityisyrittäjä, joka voi sopia työnsä miten haluaa, mutta hän ei ole aikonut pitää vapaata ollakseen vaimonsa luona.

Seuraavan päivän iltaan mennessä synnytys ei ole edelleenkään käynnistynyt. Mies on ollut omissa menoissaan, vetää illalla pikkupoikien jalkapallotreenit, soittaa sen jälkeen sairaalaan sanoen, "hän on liian väsynyt tuleen katsomaan, ei jaksa nyt".

Seuraavana päivänä synnytys ei edelleenkään ota alkaakseen. Lääkärit päättävät päästää illaksi ja yöksi kotiin, mikäli haluan. Mies oli juuri tullut katsomaan ja tokaisee, "mitä! Hänellä ainakin on menoa illalla!" Ei aio olla kotona. Päätän kuitenkin käydä kotona ja lähden mieheni mukaan. Ajaessamme kotipihaan mies huudahtaa, "tässä sitä kuskataan kuollutta lasta edestakaisin!"

Aamulla uudestaan sairaalaan. Mies on hetken aikaa ja tekee lähtöä. Sanon, että mihin sulla nyt on kiire, tänään on sunnuntai. Mies siihen, "ajattelin mennä peseen auton kun on hyvää aikaa". Kätilöiden käytöksestä mies kuitenkin päättelee, että nyt ehkä kannattaisi jäädä vaimon luo. Hän jääkin, mutta ei hänestä mitään tukea ole. Mies röhnöttää sängyssä koko päivän telkkaria katsellen ja muistan, ai niin, kotonahan on tv rikki. Mies järjestää itselleen vapaaksi kaksi seuraavaa päivää tehden siitä suuren numeron.

Pieni enkelipoikamme tulee maailmaan viiden päivän yrittämisen jälkeen. Mies on selkeästi ärtynyt mutta yrittää peittää sen, ettei ainakaan sairaalan väki näkisi.

Seuraavana päivänä kotiin ajaessamme sairaalan kappelissa vietetyn siunaustilaisuuden jälkeen mies sanoo hieman naurahtaen, "on siellä synnytyssalissa kyllä ihan eri meininki silloin kun lapsi syntyy". Hänellä on edellisestä liitosta kaksi lasta. Minulla ei yhtään.

Viikko sairaalasta paluun jälkeen mies huutaa minulle täysin raivoissaan, miten olen "yks saatanan kusipää" ja "painu helvettiin, ettei hänen tarvitse katsella mun typerää naamaa!!"

Olen tästä täysin tunnistettavissa, mutta ei haittaa. En aio suojella ex-miestäni millään tavalla.

29,

Olen pahoillani että menetit lapsesi, mutta ainakaan et ole iäksi sidottu tuollaiseen ihmiseen. Eikä ole lapsesikaan. 

[quote author="Vierailija" time="31.08.2013 klo 13:53"]

Ei narsisti tue millään tavalla. Päinvastoin, häntä alkaa ärsyttää, kun huomio kiinnittyy enemmän vaimoon kuin häneen. Nro 9: tosi rankkaa, olen pahoillani. Tutunkuuloista tekstiä miten narsisti toimii. Tässä oma tarinani:

Mieheni vei minut sairaalaan synnyttämään kuollutta vauvaamme. Huoneeseen päästyämme hän vetää takin päälleen ja lähtee sanoen "ei kai häntä täällä tarvita". Mies on yksityisyrittäjä, joka voi sopia työnsä miten haluaa, mutta hän ei ole aikonut pitää vapaata ollakseen vaimonsa luona.

Seuraavan päivän iltaan mennessä synnytys ei ole edelleenkään käynnistynyt. Mies on ollut omissa menoissaan, vetää illalla pikkupoikien jalkapallotreenit, soittaa sen jälkeen sairaalaan sanoen, "hän on liian väsynyt tuleen katsomaan, ei jaksa nyt".

Seuraavana päivänä synnytys ei edelleenkään ota alkaakseen. Lääkärit päättävät päästää illaksi ja yöksi kotiin, mikäli haluan. Mies oli juuri tullut katsomaan ja tokaisee, "mitä! Hänellä ainakin on menoa illalla!" Ei aio olla kotona. Päätän kuitenkin käydä kotona ja lähden mieheni mukaan. Ajaessamme kotipihaan mies huudahtaa, "tässä sitä kuskataan kuollutta lasta edestakaisin!"

Aamulla uudestaan sairaalaan. Mies on hetken aikaa ja tekee lähtöä. Sanon, että mihin sulla nyt on kiire, tänään on sunnuntai. Mies siihen, "ajattelin mennä peseen auton kun on hyvää aikaa". Kätilöiden käytöksestä mies kuitenkin päättelee, että nyt ehkä kannattaisi jäädä vaimon luo. Hän jääkin, mutta ei hänestä mitään tukea ole. Mies röhnöttää sängyssä koko päivän telkkaria katsellen ja muistan, ai niin, kotonahan on tv rikki. Mies järjestää itselleen vapaaksi kaksi seuraavaa päivää tehden siitä suuren numeron.

Pieni enkelipoikamme tulee maailmaan viiden päivän yrittämisen jälkeen. Mies on selkeästi ärtynyt mutta yrittää peittää sen, ettei ainakaan sairaalan väki näkisi.

Seuraavana päivänä kotiin ajaessamme sairaalan kappelissa vietetyn siunaustilaisuuden jälkeen mies sanoo hieman naurahtaen, "on siellä synnytyssalissa kyllä ihan eri meininki silloin kun lapsi syntyy". Hänellä on edellisestä liitosta kaksi lasta. Minulla ei yhtään.

Viikko sairaalasta paluun jälkeen mies huutaa minulle täysin raivoissaan, miten olen "yks saatanan kusipää" ja "painu helvettiin, ettei hänen tarvitse katsella mun typerää naamaa!!"

Olen tästä täysin tunnistettavissa, mutta ei haittaa. En aio suojella ex-miestäni millään tavalla.

[/quote]

Hirvittävä ihminen! Olen todella pahoillani puolestasi :( 

Herranen aika että kuulostaa tutulle nuo tarinat! Vaikka en edes ole pitänyt miestä narsistina...

Kokemusta minulla on juuri tuosta "lyö lyötyä-meiningistä" eli aina kun olen ollut heikoilla ja vaikka pyytänyt mieheltä apua, niin mies on kieltäytynyt ja raivostunut ja haukkunut minut aivan maanrakoon (olen mm. perheineni taloudellista pohjasakkaa, minun pitäisi tappaa itseni jne. jne.).

Hyviä esimerkkejä löytyy myös raskausajaltani useita. Minä olin letkuissa sairaalassa hirveän pahoinvoinnin takia ja mies ei kertaakaan kysynyt kuinka voin, voisiko tuoda jotain tai tarvitsenko mitään. Sen sijaan kyseli milloin pääsen pois jos ollisin vaikka kyydin hänelle antanut! Plus kavereilleen revitteli surkeana kun kaikki ihmettelivät miksi EN TUE miestä rakennuksella esim. viemällä ruokaa, kun ITSE ollin aivan rampa koko raskausajan (kipeät supistelut, kilpirauhasarvot aivan pielessä ynnä muuta) ja olisin todella kaivannut välittämistä ja sitä ruokaa ihan itse. Miestä olisi pitänyt sääliä ja antoi minun kävellä vaikka keskellä yötä 20 kg kantamusten kanssa lumihangessa kotiin ja itse tyytyväisenä koisi kotona. 

Ei ollut ikinä missään tukena tai apuna vaan juurikin raivostui jos kehtasin osoittaa tunteitani/ heikkouteni. Minun olisi pitänyt olla aina iloinen. Jos en hymyillyt niin mies ärsyyntyi siitäkin. 

Näitä riittää. Kaikki olisi pitänyt sivuuttaa ja jatkaa teeskentelemistä -kuten mieskin tekee! Ja ainahan huoraksi haukkumiset, tukasta repimiset ja muut voi oikeuttaa sillä että toisen olemus ärsyttää, niin voi päästä sammakko suusta. 

Ei nuo kaikki narsisteja ole vaan osa pettynyt ja väsynyt tilanteeseen tai parisuhteeseen, osalle kuvatuista tilanne itselleen vaikea eikä osaa käsitellä mielessään menetystä yrittää vaan selvitä ja pitää kasvonsa. Moni mies on nykyaikana hyvin turhautunut ja pettynyt elämäänsä. Jotenkin miehen paikka hukassa.

Mun miehellä on narsistisia piirteitä. Empatiaa löytyy tän verran:

-sairastuin ja olisin tarvinnut aantibioottia. Mies ei sitä tuonut ku 'ei ollut rahaa' ja lähti ulos keikalle ja syömään

-jouduin sairaalaan. Mies oli sitä mieltä etten sairaalahoitoa tarvi, ei käynyt viikon aikana kertaakaan katsomassa

-synnytin meidän yhteisen lapsen, mies meni mieluummin töihin kuin tuli mukaan laitokselle

-siskoni sairastui syöpään. Mies totesin kun itkin asiaa että 'suomessa kolmannes ihmisistä sairastaa syövän jossain elämänsä vaiheessa et ei se ole mikään juttu'

jne samaa rataa. Jos sairastan, se ei vaikuta mirhen elämään mutenkään. Jos itken, hän yleendä ärtyy ja vähättelee itkuni syytä.