Elämä "ohi" yli kolmekymppisenä? Miten te muut äidit jaksatte?

28v, vastarakastuneena, sitten vauvoja 3 peräjälkeen jotka nyt 3, ja 5 v, 6v ja 1,5v sitten kun lähdin takaisin työelämään, pääsin unelmieni ammattiin ja työpaikkaan ja nautin elämästä ihan hirveän paljon! Ei mitään kriisejä, ne olivat 10v ja 20v mutta nyt ei sitten niin mitään vaikka ikää 35v. En ole ikinä ollut onnellisempi. Harrastan liikuntaa eri muodoissa ja lapsetkin urheilullisia ja mieheni kanssa matkustelemme kahden joskus ja paljon perheen kanssa. Olen paremmin toimeentuleva kuin koskaan, hyvinkoulutetun mieheni ansiosta myös ja en ole koskaan asunut niin kauniissa kodissa kuin nyt. Minulla ei ole koskaan ollut niin hienoa autoa kuin nyt, enkä koskaan ole saanut keneltäkään niin paljon rakkautta ja intohimoa kuin mieheltäni.



Syy tyytymättömyyteen löytyy yleensä itsestä, ja toista ei voi muuttaa vain itseään. Tee siis miten haluat, etsi suhde jos se mieltä lämmittää tai hanki uusi työ, keskity itseesi älä muihin.



Onneksi olen onnellinen ja arvostan ihanaa perhe-elämääni.



Ja vielä haaveilen neljännestä vauvasta:)

Aika kaksikymppisestä kolmekymppiseksi oli täytetty tavoitteilla, joita yksi kerrallaan suoritin: valmistuminen, vakituinen työpaikka, omistusasunto, häät, lapsi ja omakotitalo. Kolmikymppisenä olin "suorittanut" nuo kaikki ja mietin, mitä sitten. Avioliittoni oli periaatteessa onnellinen, mutta ajautunut uomiinsa, ja oma elämä tuntui tarkoituksettomalta ja tyhjältä. Pelastus tuntui löytyvän kodin ulkopuolelta, biletyksestä ja muiden miesten huomiosta.



Huomionkipeydessäni ajauduin avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, jonka luulin olevan rakkautta ja minulle se oikeampi suhde kuin avioliittoni. Aikani nautin huumasta ja jännityksestä, kunnes mieheni alkoi epäillä jotain ja tilanne alkoi tuntua ahdistavalta ja vaikealta. Jonkin aikaa elin kahden suhteen loukussa, mietin ja pähkäilin, kunnes tajusin, että lapseltani en voi perhettä rikkoa, eikä se toinenkaan suhde kovin pitkää olisi avioliittoani kummempi, varsinkin kun mukaan tulisivat avioeron aiheuttama stressi ja uusperhekuviot. Tässä vaiheessa mieheni jo tiesi suhteestani, joten edessä oli pitkä ja raskas "jälleenrakennus". Se kuitenkin kannatti ja nyt avioliittomme voi hyvin, enkä enää haikaile vihreämmän ruohon perään. Päinvastoin, kaikista avioeroista, syrjähypyistä ja uusperhekuvioista kuullessani tunnen suurta helpotusta siitä, että itse tulin järkiini. Viime hetkellä, mutta ajoissa kuitenkin...



En siis osaa sinua AP auttaa pääsemään ajatuksistasi eroon ILMAN syrjähyppyä, itsekään tuskin olisin siinä onnistunut, mutta kerronpa vaan, että kohtalotovereita on, vaikka tähän ketjuun heitä ei olekaan eksynyt.

Se just eilen totesi et haluaisi ihastua uudelleen, siis vain kokea sen ihastumisen tunteen ja ensihuuman ja alkuintohimon uudestaan, jonkun muun kuin minun kanssa, jonka kanssa sen on jo kokenut. No, tavallaan ymmärrän, mutta silti loukkaa että en enää muka kelpaa, ts. että ihastumisen tunne menisi yli rakkauden tunteen.

En tiedä mikä mun miestä ja sua "vaivaa", mutta olisi kiva kuulla että miksi susta tuntuu siltä että sun pitäis saada olla jonkun muun kanssa tai jotain vastaavaa? Miksi se tuntuu juuri NYT niin tärkeältä?

Todennäköisesti tuo tunne tulee siitä, että on vähän tai paljon ihastunut johonkin ja vaikka se ei olisikaan mikään suhde, on muistanut miten mielettömältä se fiilis tuntuu.

Samoin kuin ap, tiedän järjellä, että mieheni on mielettömän hyvä puoliso, monessa mielessä. SIlti kammottaa ajatus, ettei koskaan enää voi olla rakastunut sellaisella alkuhuumaisella tavalla. Ja nämä ajtuksen nousevat pintaan aina siloin, kun on vähän ihastunut johonkin mieheen.

Tilanne sinällään on eri, että lapset ovat vielä aika pieniä (4 v ja 1 v), mutta hyvä työpaikka odottaa, omakotitalokin on ja elämä sillä tavalla juuri oikeilla raiteilla. Meillä vaan on ongelmaa parisuhteessa ja olen täydellisen tyytymätön siihen. Mies ei koe, että parisuhdetta tarvitsisi mitenkään hoitaa, ja meidän keskinäinen kommunikointi on tiuskimista ja vähättelyä. :( Iltaisin mies istuu alakerrassa katsomassa tv:tä, minä taas olen yläkerrassa laittamassa lapset nukkumaan ja sitten surffailen netissä tai luen kirjaa.



Jos lapset ovat hoidossa, teemme aivan samoja asioita. Isänpäivää edeltävänä päivänä järjestin lapset hoitoon muutamaksi tunniksi ja kerroin miehelle, että menisimme ravintolaan, ja hän saisi valita, minne ja mitä sitten tekisimme. Mies halusi mieluummin syödä kotona. Kokkailin sitten ateria, mies oli sen ajan alakerrassa, tuli syömään ja lähti takaisin alakertaan. Romanttista!



Pettäminen ei silti ole minulle vaihtoehto. Minä määrittelen parisuhteen siten, että siinä kunnioitetaan toista niin paljon, että ei tehdä mitään, mikä voisi häntä loukata, ei salata tärkeitä asioita eikä toimita toisen selän takana. Parisuhteen ykkösjuttuja on luottamus, enkä sitä aio pilata meilläkään. Ennemmin sitten reilusti ero. En ymmärrä, miksi oman hyvänolontunteen takia olisin oikeutettu pilaamaan mieheni ja lasteni elämän valehtelemalla ja juonittelemalla ja huijaamalla. Arvostan rehellisyyttä, ja jos mieheni nyt kertoisi haluavansa seksiä jonkun toisen kanssa, saisin minä päätäntävallan asiaan myös. Voisin valita avioeron tai sallivan suhteen. Minulla olisi vaihtoehtoja. Pettämisessä ei anneta toiselle osapuolelle mitään mahdollisuuksia, ja siksi se on täydellisen itsekästä toimintaa.

lapsen sain 36v ja nyt 44v olo edelleen nuori, vaikken haikaile menojen tai rakkauksien peraan.

Opiskeluaika oli kauheaa kilpailua ja riittämättömyyden tunnetta, en nauttinut siitä yhtään. Koko ajan painoi mieltä se että olisi pitänyt olla hiomassa gradun tutkimusotetta tai lukemassa tenttiin jos soi itselleen hetken aikaa kierrellä kaupungilla. Nyt on ihanaa kun saa mennä töihin, tehdä työnsä ja kotiin tullessa saa vaan olla. Ihastuksia on tottakai, mutta miksi ne etenisivät sen pidemmälle kun olen yhden ihastukseni kanssa luvannut olla lopun elämäni. En sitäkään uuden suhteen epävermuutta kaipaa ja sitä työtä jonka täytyy tehdä hiotakseen särmät suhteesta.

Aika harvalta ihmiseltä sellaisen saisit. Virittele suhde ja petä salassa. Kohta luultavasti huomaat, ettei kannata pilata hyvää parisuhdetta. Mutta kokeile, sen jälkeen osaa arvostaa omaa miestäsi aivan eri tavalla. Tosin ei sitten auta märehtiä omantunnon tuskissa ja tilittää asiaa miehelle. Meillä meni parisuhteessa tosi huonosti ja mulla oli kaksikin eri suhdetta, joista kuvittelin alkuun vaikka mitä (samoin toinen osapuoli.) Pikkuhiljaa tulin järkiini ja tajusin, etten tosiaankaan vaihtaisi omaa miestäni tuollaisiin. Löysin siis miehistä todella paljon vikoja verrattuna omaani ja siinä se romantiikkakin loppui aika nopeasti. Opin siis arvostamaan omaa miestäni aivan eri tavalla. Ilman noita emme varmasti olisi yhdessä enää. Nyt olen nelikymppinen eläämääni tyytyväinen, ja onnellinen nainen :)

joten mies arvaisi heti, olen sitäpaitsi muutenkin surkea valehtelija. Mitään kirjallista lupaa en haluaisikaan, vaan mieheltä hyväksynnän että minulla saattaa ehkä olla salaisuuksia, ja kunnioitusta olla kuulustelematta.. että hän keskittyisi siihen millaista meillä on yhdessä ja nauttisi siitä sen sijaan että keskittyy siihen mitä teen tai olen tekemättä kun en ole hänen kanssaan.

Haluat vain pysytellä naimisisissa, koska niin arki on helpompaa ja se on yleisesti "hyväksyttävämpää".. Kyllähän se intohimo ja jännitys laantuu uusienkin miesten kanssa aikanaan.

Haluat vain pysytellä naimisisissa, koska niin arki on helpompaa ja se on yleisesti "hyväksyttävämpää".. Kyllähän se intohimo ja jännitys laantuu uusienkin miesten kanssa aikanaan.

tuo intohimon laantuminen on jo nähty.

Voisi vain nauttia siitä sen verran mitä sitä kestää. Enkä keksi yhtään aluetta jolla joku muu mies olisi parempi kuin nykyinen, ainoa puute on tuo intohimon puute, ja eihän se miehen vika ole, näin vain on.

Haluat vain pysytellä naimisisissa, koska niin arki on helpompaa ja se on yleisesti "hyväksyttävämpää".. Kyllähän se intohimo ja jännitys laantuu uusienkin miesten kanssa aikanaan.

tuo intohimon laantuminen on jo nähty.

Voisi vain nauttia siitä sen verran mitä sitä kestää. Enkä keksi yhtään aluetta jolla joku muu mies olisi parempi kuin nykyinen, ainoa puute on tuo intohimon puute, ja eihän se miehen vika ole, näin vain on.

En sitten tiedä haihtuuko intohimo kaikissa suhteissa aikanaan ja saako jotain parempaa tilalle?

Elämä on varsinaisesti vasta alkanut näyttää hyvyyttään. Takana alle 30 ollut epävarmuus ja itsensä hakeminen, nyt tasapaino ja elämän hyväksyminen ja siit nauttiminen.



Avioliitto (13 vuotta naimisissa) voi tosi hyvin, ei enää turhia häröilyjä ja riitoja vaan mukavaa yhdessäoloa. Lapset kivassa iässä, saa viedä harrastuksiin ja puuhailla ja lomailla yhdessä.



Kiva vastuullinen työ, joka vie mutta myös antaa paljon.



Kroppa vähän jo menee alamäkeä mutta mitä siitä - psyyke voi hyvin. Ja liikuntakin on löytynyt elämään tauon jälkeen.

Tuntuu, että nyt vasta on hienoa :) Kymmenen vuotta sitten elin "rajua" opiskelijaelämää. Löysin nykyisen mieheni 28-vuotiaana ja nyt meillä on 3,5- ja 5-vuotiaat lapset. Vauva-ajat on siis ohi ja elämä helpompaan päin menossa.



Minulla on koulutustani vastaava työ, samoin miehelläni. Molemmilla on myös omat harrastuksensa. Meidän yhteinen mielenkiinnon kohde on matkustelu, jota pääsemme vähitellen toteutamaan, kun taloudellisesti tiukat hoitovapaavuodet on takana.



En missään tapauksessa kaipaa niitä sinkkuaikoja, jolloin luuhattiin baareissa. Ne on nähty. Nyt on kivaa tehdä kaikkea yhdessä perheen kanssa.



Mun mielestä on myös tärkeää, että on oma harrastus. Sellainen, mihin tuntee sitä intohimoa ja saa itsensä irti työstä ja arjesta. Siitä saa paljon voimaa kaikkeen muuhun!

voisit etsiä jostain ihan uudesta jutusta syrjähypyn (ja koko perheelle tuotetun kärsimyksen) sijaan. Kokeile jotain uutta harrastusta ensin. Ei siis mitään zumbaa, espanjan kurssia tai runopiiriä, jos haluat nimenomaan jännitystä ja haasteita. Kokeile esim. ratsastusta, kiipeilyä, melomista, moottoripyöräilyä tai vaikka laskuvarjohyppykurssia tms. Jotain sellaista, jossa koet jotain ihan uutta ja saat tosissasi haastaa itsesi ja osaamisesi ja jossa saat kokea taas eläväsi. Kaikkein parasta olisi, jos voisitte innostua harrastamaan yhdessä miehesi kanssa, on ihan tutkimustuloksia, joissa nimenomaan adrenaliinin eritys ja yhdessä haasteista selviäminen tuo parisuhteeseenkin uutta elämää ja kiinnittää puolisoita toisiinsa.



Ymmärrät kai, että kyse ei nyt ole miehestäsi tai avioliiton tylsyydestä tai siitä, että jostain löytyy joku nuori donjuan romantiikan tarvettasi paikkaamaan vaan kehitysvaiheesta, jonka jokainen käy läpi. On itsestäsi kiinni, käytkö sen läpi onnistuneesti ja harkitusti vai haikailetko jotain sellaista, jota tulet myöhemmin katumaan. Harlekiinihöpinät jäävät kyllä toiseksi verrattuna oman puolison kanssa kriisin yli jatkamiseen. Ymmärtänet myös, että maailma ei todellakaan pyöri vain sinun ja sinun tarpeidesi ympärillä: ei itseään kokonaan toki tarvitse uhrata ja unohtaa mutta aviopuolisona ja äitinä kyllä muun perheenkin paras tulee huomioida ja yrittää nähdä oman napansa ulkopuolelle.

?

Kun nuorena jo tietää mitä haluaa ja saavuttaa haluamansa ilman suurempia ponnisteluja, jää ehkä tyhjä olo kun on kaiken sen saanut.

Itsekin alle kakskymppisenä päätin että haluan hyvän miehen, tytön ja pojan nuorena, iltatähden vanhempana, Omakotitalon maalta, kotieläimiä, luovan ammatin. Tässä sitä ollaan 38 vuotiaana ja kaiken tuon sain. Mitäs nyt haluan? Elämä meni niitä haaveita tavoitellessa.

Nyt pitää alkaa ehkä tavoittelemaan jotain muuta, mutta mitä? Muutenkin olen luonteeltani sellainen että tylsistyn helposti, kokoajan pitää olla joku rauta tulessa.

Osaiskin vaan olla, elää ja nauttia juuri tästä hetkestä, tätähän olen koko elämäni halunnut, mutta miksi se ei riitä?

Itse olen 36, edessä vielä ainakin uuden isomman asunnon ostaminen ja pitkähkön, alaani liittyvän täydennyskoulutuksen hankkiminen. Ja kuinka isoja sun lapset sitten oikein jo on? Mielestäni kouluikäisten kanssa voi tehdä vielä vaikka mitä.

Töissä olen vuosien varrella ihastunut vuorollaan kuhunkin miestyötoveriin. Tunteista en ole puhunut kellekään enkä tehnyt mitään, eli olen ollut muodollisesti uskollinen, mutta minkäs sille voi, kun uusi tuttavuus on aina niin paljon kiinnostavampi kuin se vanha, jonka jo tuntee.



Koeta keksiä jotakin kivaa. Voisitko esim. matkustella? Tai opiskella jotakin uutta kieltä? Kiina voisi olla sen verran haastava kieli, että se veisi ajatukset pois syrjähypyistä.



Olen itsekin semmoinen, että miellän luonteeni moniavioiseksi. Minusta on aika teennäistä ajatella, että se yksi ja sama kumppani olisi se ainoa oikea koko elämän ajan. Yhtä hyvin voisi ajatella, että pitäisi aina asua samassa talossa ja tehdä samoja töitä ja pukeutua samoihin vaatteisiin kuin vuosikymmenet sitten.



Mutta kuten sanottu, koetan tehdä kuten normi on. Yritän löytää elämään mielenkiintoa kirjoista ja vieraisiin kulttuureihin tutustumisesta. Sen voi tehdä vaikka käymällä kirjastossa tutkimassa tietoja eri maista.



On aika vaikeaa keksiä jotakin kivaa tekemistä puolison kanssa, kun hänet jo tuntee ja tietää. Hän on yleensä, ainakin mun tapauksessani, kiinnostunut vähän eri asioista kuin minä. Tänäänkin on koko iltapäivän katsonut telkusta urheilua, mitä minä en jaksa, se nukuttaa.

Aika harvalta ihmiseltä sellaisen saisit.

Virittele suhde ja petä salassa. Kohta luultavasti huomaat, ettei kannata pilata hyvää parisuhdetta. Mutta kokeile, sen jälkeen osaa arvostaa omaa miestäsi aivan eri tavalla. Tosin ei sitten auta märehtiä omantunnon tuskissa ja tilittää asiaa miehelle.

Meillä meni parisuhteessa tosi huonosti ja mulla oli kaksikin eri suhdetta, joista kuvittelin alkuun vaikka mitä (samoin toinen osapuoli.) Pikkuhiljaa tulin järkiini ja tajusin, etten tosiaankaan vaihtaisi omaa miestäni tuollaisiin. Löysin siis miehistä todella paljon vikoja verrattuna omaani ja siinä se romantiikkakin loppui aika nopeasti. Opin siis arvostamaan omaa miestäni aivan eri tavalla. Ilman noita emme varmasti olisi yhdessä enää.

Nyt olen nelikymppinen eläämääni tyytyväinen, ja onnellinen nainen :)

vaan olla ongelmia miehen kanssa? Ehkä väärä uravalintakin? Oletko pyrkinyt tekemään asioita "oikeaoppisella" tavalla ja nyt huomannut, että voisitkin tehdä niin kuin itse haluat?

tai sitten vaan kaipaatte yksinkertaisesti "uutta kevättä" kun noinkin pitkän taipaleen olette yhdessä kulkeneet.



Onko teillä yhteisiä haaveita? Mökkeily, veneily, matkustaminen..?



Ja tottahan se on että ihmiset muuttuu vuosien saatossa.