Lue keskustelun säännöt.
Miten pitkä pitäisi suruajan olla, jotta se kertoisi, että on rakastanut puolisoaan?
02.11.2010 |
Tuosta toisesta ketjusta tuli tämä mieleen kun ap kertoi, että miehensä oli ollut kuolemansairas 5v ennen kuolemaansa ja että hän teki surutyönsä jo sillon. Minä uskon, että noin on, isäni oli myös vuosia kuolemansairas ja jokunen kk isäni kuolemasta äitini alkoi seurustella uudestaan, minä olin tuolloin 17v ja yhdessä ovat yhä. En silti ole hetkeäkään epäillyt, ettei äitini olisi isääni rakastanut, aivan varmasti rakasti.
Tuo ap sai vastauksia, yksi kirjoitti, että miksei suruaikaa voi surra, jos on rakastanut puolisoaan. Mutta kuka määrittelee sen suruajan, että miten pitkä se on? Pitääkö olla vuosia yksin ja sitten vasta alkaa seurustella ja juuri naisten kohdalla taidetaan ehkä vielä herkemmin ajatella, jos ottaa ulkopuolisten mielestä liian pian uuden puolison, ettei rakastanutkaan miestään. Sen sijaan, jos mies jää yksin niin se on valtaosan mielestä vain kiva, jos miehellä on lähes heti uusi nainen, pitäähän miehestä jonkun huolehtia.
Kommentit (17)
Kyllä sen suruajan pituudesta näkee kuinka tärkeä se entinen suhde on ollut. Ei kai joku oikeasti kuvittele, että jos meillä on vaikka 10 leskeä, niin se miehen kuolema on ollut kaikille yhtä rankka? Joku niistä on voinut vaikka suunnitella eroa, jollain on voinut olla repiviä riitoja jne. Siellä on takana erilaisia tarinoita ja varmaan uuden suhteen aloittaminen kertoo omaa kieltään tästä edellisestä suhteesta. Aivan kuten seurustelusuhteissakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ainakaan ala kenenkään seurusteluja kytätä, ihmiset on NIIN yksilöitä tavassaan surra.
Joku aika sitten luin mm. jutun tsunamissa miehensä ja molemmat lapsensa menettäneestä naisesta. Suru on varmaan ollut täysin kammottava ja musertava ja se nainen selvisi elossa siitä vain aloittamalla nopeasti uuden elämän. Minusta KENELLÄKÄÄN ei ole hitto vie oikeutta siinä moralisoida ja paheksua, ei siis yhdelläkään.
Jos on ollut aikaa valmistautua kuolemaan ja menetykseen, niin ehkä vajaa vuosi. Mutta jos se kuolema on ollut äkillinen, niin vähintään vuosi olisi mun mielestä "minimi". Enkä puhu nyt siitä mitä muut ajattelee, vaan siitä, mikä on hyväksi omalle päänupille. Mun isä kuoli yllättäen puolitoista vuotta sitten ja äiti alkaa nyt vasta olla tolpillaan.
Kyllä sen suruajan pituudesta näkee kuinka tärkeä se entinen suhde on ollut. Ei kai joku oikeasti kuvittele, että jos meillä on vaikka 10 leskeä, niin se miehen kuolema on ollut kaikille yhtä rankka? Joku niistä on voinut vaikka suunnitella eroa, jollain on voinut olla repiviä riitoja jne. Siellä on takana erilaisia tarinoita ja varmaan uuden suhteen aloittaminen kertoo omaa kieltään tästä edellisestä suhteesta. Aivan kuten seurustelusuhteissakin.
päätellä siitä susirumasta ja häijystä leskestä, joka kyllä hiljaa sisimmässään kaipaa miestä kovasti, muttei SAA ketään ja pysyy sen vuoksi yksin...? Että kylläpä se rakasti miestään syvästi, kun ei hommaa uutta kumppania...?
Ei helvetti. Totta kai lesket ovat kukin rakastaneet tai olleet rakastamatta omalla tavallaan, ei se ollut ap:n pointti.
Vaan että miten ULKOPUOLINEN voi mitään päätellä asiasta sen perusteella, miten pian leski solmii uuden parisuhteen!
Kun sitä ei oikeasti voi. Jokainen suree tavallaan. Yhdelle se merkitsee, ettei uutta miestä tule koskaan. Toinen taas osaa kerran rakastaa yhtä ja kykenee rakastamaan toista ja kolmattakin, kutakin miestä yksilönä ja edellistä kumppaniaan silti rakkaudella yhä muistellen ja kunnioittaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sen suruajan pituudesta näkee kuinka tärkeä se entinen suhde on ollut. Ei kai joku oikeasti kuvittele, että jos meillä on vaikka 10 leskeä, niin se miehen kuolema on ollut kaikille yhtä rankka? Joku niistä on voinut vaikka suunnitella eroa, jollain on voinut olla repiviä riitoja jne. Siellä on takana erilaisia tarinoita ja varmaan uuden suhteen aloittaminen kertoo omaa kieltään tästä edellisestä suhteesta. Aivan kuten seurustelusuhteissakin.
Me kaikki ihmiset olemme erilaisia ja suremme eri tavoilla. Siksi mielestäni "suruajan" pituuskin on yksilöllinen.
Toiset ihmiset ovat luonteeltaan sellaisia että kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin, koska se kuollut ihminen nyt vain ei tule takaisin. Se ei tarkoita että olisi vähemmän tätä kuollutta ihmistä rakastanut kuin se joka suree kuukausia tai vuosia!!
Tiedän myös lähipiiristäni tapauksen jossa mies kuoli muutama kuukausi avioeron voimaan tulon jälkeen. Entinen vaimo suri miestä monta vuotta, eikä halunnut aloittaa uutta suhdetta. Koki jälkeenpäin että avioero oli virhe, hätiköity teko ja oikeasti liitto olisi ollut pelastettavissa. Eroa kuitenkin edelsi monta vuotta riitaisaa ja ahdistavaa avioliittoa.
Itse jäin leskeksi 8 vuotta sitten. Mieheni kuoli onnettomuudessa, eli mitään ennakkovaroitusta ei tullut. Meillä on yksi yhteinen lapsi, tuolloin 9kk ikäinen.
Läheiseni kauhistelivat kun 7kk mieheni kuoleman jälkeen aloin seurustella. Sanoivat etten rakastanut meistäni, etten kaipaa häntä ollenkaan ja millaisen kuvan annan pienelle lapsellenikin elämästä.
Rakastin miestäni todella paljon, uskon että olisin hänen kanssaan vieläkin jos onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Se kuitenkin tapahtui. Mieheni kuoli ja vaikka jäisin yksin sitä vuosiksi suremaan en saisi häntä takaisin.
Kuinka kukaan voisi mitenkään määritellä toisen suruajan pituutta?? Tai sanoa että sinä et miestäsi varmaankaan rakastanut koska menet noin nopeasti eteenpäin!?!
soveliasta olla vilkuilematta ketään muuta sillä silmällä. Puolen vuoden jälkeen voisi sitten pikkuhiljaa alkaa miettiä/katsella uutta suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni sulho jätti sen yllättäen ja tylysti, rakastui ulkomailla toiseen naiseen.. Olivat kihloissa, ostaneet asunnon ja yhdessä 5 v. Pari kuukautta siitä veimme liki väkisin hänet ulos baariin, jossa hän tapasi 4 kk aiemmin leskeksi jääneen miehen (alle 30v). Ystäväni oli joskus tavannut tämän naisen, mutta ei tuntenut paremmin. He löysivät paljon puhuttavaa, ja me liukenimme paikalsta. Hiukan yli kuukautta myöhemmin muuttivat yhteen asumaan, ja 2 lasta ja liki 20v myöhemmin ovat edelleen yhdessä. Mies pitää yhteyttä myös ensimmäisen vaimon sukuun, varsinkin vaimonsa pikkuveljeen, joka oli heidän avionsa aikaan vasta lapsi, ja molemmille rakas. Minun mielestäni ei voi sanoa, mikä on soveliasta.
Tai siis osan, on tässä ollut järkeviäkin ihmisiä.
Miten te oikein kehtaatte ottaa sen aseman, että te määrittelette, miten on soveliasta ja miten ihmisten pitää surra??? Että jos on 6,5 kk odottanut miehensä kuoleman jälkeen, on ok aloittaa seurustelu mutta jos odottaakin vain 5 kk, niin ei varmaan olekaan rakastanut miestään ollenkaan?
Huhuh. Toivottavasti ette ajattele oikeasti tuolla lailla. Ihmiset ovat yksilöitä tunne-elämänsä kanssa.
-yhä onnellisesti aviossa, mutta silti teidän mielipiteistään järkyttynyt -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tämän miehen ensimmäisen vaimon joskus aiemmin, olivat olleet samassa firmassa töissä.
esim. vaikka tuon toisen ketjun ap, jonka mies sairasti 5v, että hän ei muka rakastanut miestään, koska aloitti olikohan 2kk miehensä kuolemasta seurustelun? Tajuatko, että kun saa tietää miehensä olevan kuolemansairas eikä hän selviä ja kuolema on väistämätön niin sitä tekee oikeasti sitä surutyötä jo sillon kun mies elää.
Näin ainakin minulla. Mieheni kuoli kuukausi sitten, oltuaan sairas lähes kolme vuotta. Nuo kolme vuotta olivat yhtä helvettiä, koska mieheni kävi monesti lähellä kuolemaa ja sitten taas tervehtyi lähes täysin. Voin aika varmasti sanoa, että jos kuolema olisi tullut yllättäen, niin olisin varmasti yhä shokissa ja surun murtama. Nytkin suren, muttei tätä voi verrata siihen millaista oli kun yksi lapsistamme kuoli onnettomuudessa.
Mun mielestä sellainen puoli vuotta kuoleman jälkeen olisi soveliasta olla vilkuilematta ketään muuta sillä silmällä. Puolen vuoden jälkeen voisi sitten pikkuhiljaa alkaa miettiä/katsella uutta suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pari kuukautta miehensä kuoleman jälkeen ja alkoi heti odottaa lasta.
Oli pitänyt kamalaa meteliä ja kerännyt säälipisteitä miehen kuollessa. Sitten yhtäkkiä, hups rakastui.
Selvisikin sitten myöhemmin, että oli tämän uuden miehen kanssa pettänyt miestään jo tosi pitkään.
Muuten aivan sama, mutta vitutti se säälinkerjääminen kun tuli leskeksi. Me häntä hoivasimme ja lohdutimme ja samaan aikaan hänellä oli jo uus mies valmiina ollut jo pitkään.
Oikeasti tais olla tyytyväinen kun pääsi näppärästi miehestään eroon, eikä tarvinnut ottaa avioeroa. Sai näin valmiiksi maksetun kämpän itselleen ja miehen säästöt. Niillä oli sitten helppo uutta hampuusia elätellä
mutta sen sijaan se kertoo kyllä siitä että onko antanut itselleen tilaa ja aikaa surra.
jos hyvin pian on jo uusi mies tai nainen koska elämä jatkuu niin sitten siinä voi kuitenkin käydä niin että on tukahduttanut sitä surutyötä uudella suhteella ja se tulee ehkä sitten kuitenkin jossain vaiheessa käsiteltäväksi kun asia nousee pintaan jostain syystä ja se uusi puoliso ei välttämättä pysty hanteeraamaan sitä että rakas onkin yhtäkkiä ihan palasina siksi että jäi leskeksi 10 vuotta sitten
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosin käytännössä sureminen kestää yleensä paljon pidempään mutta jos yhden vuoden pitäisi suruaikaa niin sitten seuraavan vuoden voisi ihan hyvällä omallatunnolla aloitella uutta elämää.
Tunnen lesken, joka menetti lapsensa ja miehensä auto-onnettomuudessa. 6kk tapahtuman jälkeen alkoi tapailla uutta miestä ja sai yhteisen lapsen 2 vuotta onnettomuuden jälkeen. Tuskin kukaan voi ainakaan sitä epäillä, ettei olisi surrut lastaan...
Jokainen tyylillään ja elämän pitää jatkua.
Kolme kuukautta leskivaimona eikä pohjaton ikävä ole hellittänyt. Mieheni sairasti n. 5 vuotta ja kuoli kuitenkin yllättäen kotona syliini. Olin kyllä sairauden vuoksi allapäin, mutta ei se suruaikaa ollut. Enemmänkin suunnittelin kaiken aikaa mitä tilannetta parantavaa kehiteltäisiin ja kuvittelin miten rauhassa mentäisiin eteenpäin vielä vuosia. Hän ei kuollut sairauteensa vaan sydän loppui yllättäen. Olimme naimisissa 53 vuotta ja luulen, että suruaika kestää minulla lopun elämääni.
eihän se tarkoita sitä etteikö olisi kuollutta puolisoaan rakastanut!