Miten 1. raskausaikasi erosi toisest raskaudesta?

töissä loppuun asti. Muissa supistelut alkaneet jo puolivälissä ja viimeisessä lisäksi kamalat liitoskivut. Vauva-aika sensijaan oli raskainta esikoisen kanssa.

Ekassa raskaudessa pelkäsin enemmän erityisesti alussa. Tuntui ettei se voi mennä hyvin. Takana oli pitkä yritys ja keskenmeno. Puhuin vauvasta varmasti yliliikaa :D ja oli todella innoissani. Koin olevani kaunis, kiharsin hiuksia ja mietin söpöjä raskausasukokonaisuuksia. En voinut juurikaan pahoin, mutta supistuksia oli paljon ja ne pelotti. En osannut yhtään ymmärtää mitä tuleman pitää. Loppu oli raskas fyysisesti, vikat 6-8viikkoa tosi rankkoja jo.



Tässä tokassa raskaudessa en ole pelännyt ollenkaan niin paljon. Olen voinut enemmän pahoin ja ollut enemmän väsynyt, mutta rennompi. Mieleen on mahtunut muutakin kuin mahassa kasvava vauva. Rennompaa on monessa suhteessa, mutta koska esikoisen ja kuopuksen ikäero on niin pieni en kyllä saa levättyä aina kun haluaisin. jännittää myös tulevaisuus, miten pärjään kahden pienen kanssa. Nyt lopussa en enää oksentele tai voi jatkuvasti pahoin, mutta särkyjä on tullut paljon mukaan. En jaksa enää kävellä enkä oikein nostella, vielä 6 viikkoa jäljellä..

Ekassa oli lievempänä alkupahoinvointi. Muutenkin voin fyysisesti aika hyvin. Esim. vielä viikkoa ennen synnytystä jaksoin käydä vesijuoksemassa. Henkinen puoli oli valoisa ja suorastaan seesteinen.



Tokassa todella paha ja raju pahoinvointi alkuun. Koko raskauden olen ollut paljon väsyneempi. Koko ajan tulee pientä kremppaa paljon enemmän kuin ekassa raskaudessa. Nyt riesana ovat viikolla 26 alkaneet supistukset. Ekassa raskaudessa niitä ei ollut ennen synnytystä ollenkaan. Nyt viikon 30 tienoilla ovat alkaneet todella kivuliaat liitoskivut. Henkisesti olen ollut koko ajan PMS päällä. Olen siis todella ärtyisä, yliherkkä kaikelle ja tympiintynyt tähän olotilaan. Eli ei jälkeäkään seesteisyydestä.

Eli ekassa raskaudessa olin henkisesti aika loppu. Ahdisti kun kroppa muuttui, koko vauva tuntui joltain loiselta joka käyttää mua hyväkseen. Oli todella toivottu lapsi, joten tälläiset ajatukset järkytti itseänikin. Miestäni ei kiinnosta seksuaalisesti raskaana oleva nainen, joten parisuhde oli kovalla koetuksella. Ja tietenkin myös tuo edesauttoi sitä, että tunsin itseni niin isoksi ja rumaksi. Mies ei myöskään ollut paljoa odotuksessa mukana ja ahdisti kun luulin ettei hänestä olisi edes isäksi. Fyysisesti voin hyvin koko raskausajan.



Tässä toisessa raskaudessa (rv35 menossa) kaikki on toisin. Fyysisesti olen paljon raihnasempi. Henkisesti voin erittäin hyvin. Nyt tiedän, että kroppa palautuu ja seksielämä palautuu. Mies on osoittautunut maailman parhaaksi isäksi. Edelleenkään sitä ei tää raskaus kiinnosta, mutta nyt tiedän kuinka myyty se on taas kun vauva syntyy. Tätä vauvaa rakastan jo nyt aivan valtavasti kun esikoisen kohdalla tunteet tuli vasta synnytyksen jälkeen pikkuhiljaa.



Mutta raskausaikaa ei tule ikävä ;-)

koskaan, että kaikkien muiden miehet olivat alusta asti innoissaan lapsesta? Minusta tuntui. Jotenkin kaikki neuvolan esitteetkin esittivät tulevan isän sellaisena empaattisena ja vauvavatsaa rasvailevana ihannekumppanina jolle kaikkein ihaninta maailamssa on pitää huolta omasta vaikokullasta. Missään ei inahdettukaan miehestä, jolle koko kasvava vatsa oli lähinnä hämmennyksen aihe ja joka ei näyttänyt innostuvan lapsesta ollenkaan,ja jolle kaikkein parasta maailmassa näytti olevan edelleen pleikkarin peluu tai reissut kavereiden kanssa.



Mä ainakin oisin toivonut, että tällaisestakin mahdollisuudesta ois puhuttu ihan julkisestikin. Nyt mä tiedän, että on ihan tutkittu juttu että odotusajan välinpitämättömistä isistä tulee hyviä isiä kun lapsi on syntynyt, mut olin silloin tosi huolissani. Oma mieheni tajusi vasta synnytyssalissa mitä oikein tapahtuu ja meni suurinpiirtein shokkiin. Kuitenkin hän ollut loistava isä siitä hetkestä kun sai lapsen syliinsä. Ois ollut iso juttu saada kuulla realistisia ja vähän erilaisempia tarinoita miehen kasvamisesta isäksi, niin monelta pahalta mieleltä, puolin ja toisin, oltais vältytty koko perhe!

ap.

Täysin samaa mieltä ap! Kaikki oppaat on tosiaan pullollaan juttuja miehestä, joka voi tuntea jäävänsä paitsioon esim. seksielämässä ja muutenkin. Meillä oli kyllä todella päinvastoin. Ja tosiaan muiden miehet ravasivat mukana neuvolassa, ostivat perheautoja ja käskivät vaimoaan varomaan, ettei vaan esim. nosta mitään painavaa. (Juuri tänään mies pyysi mua hakemaan puita liiteristä tän mahan kanssa, en hakenut:-D) Tietenkään näin ei KAIKILLA tosiaankaan ole, mutta silloin tuntui siltä. Lentäisin perseelleni hämmästyksestä, jos mies tarjoituisi joskus vaikka rasvaamaan mahaa :-D



Yksi miehen kommentti silloin ekassa raskaudessa avasi mun silmät. Paruin ties kuinka monetta kertaa, että miksi sitä ei kiinnosta vauva ja ihan kun vauvaa ei olisi olemassakaan. Tähän mies vastasi, että eihän sitä hänelle olekaan vielä olemassa. Se havahdutti, että tosiaan näin oli. Ei mies tunne liikkeitä (varsinkaan kun ei vaivaudu edes kokeilemaan)tai muista vauvaa samalla tavalla joka hetki kuin esikoistaan odottava äiti (nimittäin toisen kanssa äitikään ei aina muista ;-).



Olisin myös tosiaan ollut onnellinen, jos esim. neuvolassa olisi sanottu, että myös tälläisestä miehestä voi olla isäksi. Mies on siis kaikin tavoin muuten ihana ja tosiaan ihana isä.

koska en osannut vielä mitenkää kuvitella millaista synnytys tai vauvan syntymä olisi. En voinut pahoin, tein töitä ja gradua ihan loppumetreille. Toka raskaus oli sitten vähän toisenlainen, kun odotin kaksosia ja ikää oli jo yli 30. Oli siis fyysisesti rankempi ja jouduin jäämään sairaslomalle jo rv 24.