Korkeasti koulutettu ystäväni kysyi, että miksi ihmeessä minä en

Olet löytänyt paikkasi ja olet onnellinen siinä. Ystäväsi ei vain ymmärrä sitä. Toiset koulutus tekee onnellisemmaksi, toiset eivät tyydy mihinkään vaan haluvat vain enemmän ja enemmän.

myös kaveri kerran kyseli miksen ole opiskellut enemmen. Sanoin vain että aina tarvitaan myös meitä kaupan kassoja siivoojia ym.. Olisi tavattoman hölmöä jos kaikki ihmiset olisivat super koulutettuja, ei riittäisi edes työt eikä kukaan suostuisi tekemään tavallista duunarihommaa.

Tuokin on asia, jossa on vaihtoehtoja ja on ihan luonnollista, että ystävän kanssa tulee juteltua koulutuksesta ja ammatinvalinnasta siinä missä muistakin elämän kuvioista.



Jos joku löytää ammatin, jossa viihtyy ja saa siitä korvauksen, joka riittää haluamaansa elintasoon, mikäs sen parempi.

Jos olis mahdollisuus lääkäriks ja jää lähihoitajaksi, niin musta se on surullista.

Jos olis mahdollisuus lääkäriks ja jää lähihoitajaksi, niin musta se on surullista.

Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että ihminen viihtyy työssään ja kokee sen mielekkääksi? Itselläni on nimittäin juuri tämä tilanne: lukupäätä löytyy, loistavat yo- ja lukiopaperit, mutta motivaatio lähteä nyhväämään johonkin yliopistoon täysin nolla. Niinpä valitsin itselleni sopivan vähän alemman koulutuksen (en nyt lähihoitajaa kuitenkaan).

tulisi vaikka presidentti, mutta politiikka ei kiinnosta.

Eikö ystävä saa kysyä?

Jos olis mahdollisuus lääkäriks ja jää lähihoitajaksi, niin musta se on surullista.

Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että ihminen viihtyy työssään ja kokee sen mielekkääksi? Itselläni on nimittäin juuri tämä tilanne: lukupäätä löytyy, loistavat yo- ja lukiopaperit, mutta motivaatio lähteä nyhväämään johonkin yliopistoon täysin nolla. Niinpä valitsin itselleni sopivan vähän alemman koulutuksen (en nyt lähihoitajaa kuitenkaan).

Sääli siksi, jos ihminen heittää resurssinsa hukkaan. Yo-paperit eivät vielä älykkyydestä kerro.

minustakin on sääli, että ei ihminen käytä koko potentiaaliaan. Vaan koskaanhan ei ole liian myöhäistä, onhan vaikka ikäihmisten yliopisto.



Mutta tietenkään muodollinen koulutus ei ole ainoa väylä lisätä osaamistaan. Sitä voi tehdä niin monella tavalla.



Äitini ikäluokan naiset puhuvat usein siitä, kun syystä tai toisesta eivät kouluttautuneet ja joutuivat menemään heti työelämään, vaikka haluja olisi ollut muuhunkin.

Jos olis mahdollisuus lääkäriks ja jää lähihoitajaksi, niin musta se on surullista.

Miksi se on sääli jos tykkää työstään? Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että ihminen viihtyy työssään ja kokee sen mielekkääksi? Itselläni on nimittäin juuri tämä tilanne: lukupäätä löytyy, loistavat yo- ja lukiopaperit, mutta motivaatio lähteä nyhväämään johonkin yliopistoon täysin nolla. Niinpä valitsin itselleni sopivan vähän alemman koulutuksen (en nyt lähihoitajaa kuitenkaan).

Mun on todella, todella vaikea uskoa, että joku, joka oikeasti kykenee haastavampaan tehtävään, todella olisi tyytyväisempi vähemmän haastavassa, vähemmän luovassa, vähemmän älyllisessä ja vähemmän koulutetussa tehtävässä. Uskon kyllä, että moni voi uskotella itselleen niin, mutta en usko, että se on oikeasti niin. Kun nämäkin ihmiset uskaltaisivat ottaa kykynsä käyttöön, heidän elämässään voisi avautua ihan uusia tyytyväisyyden aiheita, joita he eivät vielä osaa edes kuvitella. Näin minulle on aina käynyt kun olen heittäytynyt uusiin haasteisiin ja hankkinut lisää koulutusta. Siksi minusta on sääli, että ihmiset eivät hyödynnä todellista potentiaaliaan.

Ja vaikka nyt joku kotiäiti väittää, että voihan sitä potentiaalia hyödyntää muuallakin kuin töissä niin joo, ja se on tärkeää, mtuta kun töissä joka tapauksessa ollaan se 7 ja puoli tuntia päivässä niin on tärkeää, että senkin ajan tekee jotain hienoa mieluummin kuin jotain vai puolittain tyydyttävää. Elämä on muuten liian lyhyt.

Minä olen merkonomi. Rakastan assistentin työtäni, mun esimies on huippu ja työkaverit ovat myös vapaa-ajan kavereita. Pidän työstäni ja palkkakin on kohtuullinen, koska pystyn tosi pitkälle avustamaan esimiestäni, ja palkkaa nostaa myös se, että muhun voi luottaa ja joustan asioissa kuin kuminauha.



Seurusteluaikana miehen sukulaisten puolelta oli kamala painostus miestä kohtaan, että eikö voisi etsiä tyttöystävää, joka "on päässyt" opiskelemaan korkeakouluun tai yliopistoon. Minä sitten kiukuspäissäni pidin huolen, että kun vuoden päästä ilmoitimme kihlauksestamme, että kelpaankohan nyt sukuun, kun "olen päässyt" kauppakorkeakouluun!!! En sinne mennyt, vaan jatkoin kauppaopistossa.

Luin kerran jutun insinööristä, joka stressaantui työssään niin, ettei ollut onnellinen, tuli mm. unihäiriöitä. Sitten hän ryhtyi bussikuskiksi ja on tyytyväinen työhönsä ja elämäänsä. Eli ei se hirveä haasteiden asettaminen kaikille sovi. Elämässä on muutakin kuin työ.

En kunnioita titteleitä enkä materiaa. Parhaat kicksit saan ihan muista asioista kuin töissä pätemisestä. Minä säälin ihmisiä, jotka arvottavat ihmisiä tittelin tai omaisuuden perusteella. Käärinliinoissa ei ole taskuja. Minä haluan, että minusta kuoltuani jää läheisilleni ihania muistoja kerrottavaksi muille, ja että minulla on läheisiä, jotka oikeasti jäävät kaipaamaan. Työ- ja liiketuttavat tuskin suuremmin liikuttuisivat.

ystävän kysymystä kohtaan. Onko asia sinulle kuitenkin sitten jotenkin alemmuutta aiheuttava? - Me ulkopuolisethan emme voi tietää, mihin sävyyn ja millä äänenpainoilla ko kysymys oli esitetty, mutta noin neutraalisti raportoituna se ei ainakaan minusta vaikuttanut mitenkään arvottavalta! Kyllähän ystävien kesken jutellaan usein koulutus- ja ura-asioista, ja minun mielestä ystäväsi kommentti on tulkittavissa jopa kohteliaisuudeksi: "Miksi ihmeessä sinä et jatkokouluttaudu (kun olet niin älykäs ja kyvykäs, että varmasti suoriutuisit hyvin)".



Ystävän kysymys oli hyvä, ja ap:n vastaus oli hyvä.



Itse olen korkeakoulutettu, mutta silti ymmärrän enemmän kuin hyvin ihmisiä, joille koulutus ei merkitse paljon. Minusta on käsittämätöntä, että tässäkin ketjussa on noita ihmettelijöitä, joiden mielestä mahdollisimman haastavan uran ja korkean koulutusasteen tavoittelu on itseisarvo, ja muut arvot elämässä uran tai koulutuksen kustannuksella ovat "surullisia". - Miten te selitätte ne lukuisat koulutustaan ja ammattikokemustaan ALEMMALLE tasolle onnellisesti rantautuneet akateemiset? Vai oletteko välttyneet kuulemasta uraputkesta pois hypänneiden menestystarinoita?



Ura ja koulutus vievät aina resursseja: ajallisia, henkisiä ym. Miten voi olla mahdoton ymmärtää, että joku haluaa laittaa nämä resurssit muuhun elämään: perheeseen, intohimoihin (joista ei voi tehdä uraa) jne. Ja miten voi olla mahdoton ymmärtää, että monessa kutsumusammatissakin työn sisältö tulee muusta kuin korkeasta statuksesta eikä kaikkiin elämänsisältöä luoviin kutsumusammatteihin tarvita korkeaa koulutusta (vanhustyö, lasten ja nuorten parissa tehtävä työ ym. EHDOTTOMASTI tärkeät ja rikkaat ammatit)?

että mulla tuli samaan aikaan kylmät väreet ja kyyneleet silmiin. Juuri näin se on ;)

Nimim. vain tradenomi ;)

En kunnioita titteleitä enkä materiaa. Parhaat kicksit saan ihan muista asioista kuin töissä pätemisestä. Minä säälin ihmisiä, jotka arvottavat ihmisiä tittelin tai omaisuuden perusteella. Käärinliinoissa ei ole taskuja. Minä haluan, että minusta kuoltuani jää läheisilleni ihania muistoja kerrottavaksi muille, ja että minulla on läheisiä, jotka oikeasti jäävät kaipaamaan. Työ- ja liiketuttavat tuskin suuremmin liikuttuisivat.

Se on väistämättä osa elämääsi n. 8h 5 päivänä viikossa. Se tekee prosentuaalisesti suuren osan valvellaoloajasta ja eliniästä. Jos tämän ajan käyttää ei-mielekkääseen pakkopuurtamiseen, voiko oikeasti olla tyytyväinen elämäänsä? Enkä nyt puhu rahasta tai titteleistä vaan omasta kutsumuksesta ja taipumuksista.



Minusta siis sekoitat asiat vastauksessasi, koska työssä viihtyminen, siitä saatava palkaa saatika koulutustaso, eivät ole millään tavalla yhtäläisiä.

teillä on, jos "koko potentiaalin käyttö" = mahd. pitkälle viety koulutus. Olen itse fil.maist ja teen niin alhaista työtä koulutukseeni nähden, etten viitsi tarkemmin kertoa. Mutta, työpäivä on lyhyt, stressitön ja palkka n. 2800e/kk. Olen onnellinen, harmittaa, että menetin vuosia yliopistossa, kun kuvittelin silloin, että kunnon hyvä ylioppilas menee tietenkin yliopistoon jne.



Minun potentiaali on työajan ulkopuolella. Ei mies ja lapset, vaikka nekin ovat ok, mutta tietyt vapaa-ajan harrastukset, joista voisi ammatinkin vääntää. Mutta kun jo kerran vedin sen täyden opintoputken, en tahdo jaksaa sitä enää. Minulla työ = palkka, joka mahdollistaa sen potentiaalin toteuttamisen elämässä.



Ihmisillä on niin kovin erilaisia arvoja ja intressejä.

Ainahan on ollut ihmisiä, jotka ilolla hyppäävät pois uraputkesta ja alkavat tekemään paljon "vähäpätöisempää" hommaa, tai alkavat vaikka koti-isäksi/-äidiksi! Ja nykyään noita tulee jatkuvasti enemmän ja enemmän, kun ihmisten tietoisuus oikeasti hyvästä elämästä kasvaa. Raha ei tuo onnea, maine ei tuo onnea eikä hyvä titteli tuo onnea. Ei se ole mikään uusi juttu, joten en tajua miten joku voi vielä ihmetellä tuota! Hyvin monille ihmisille työpaikka on vain pakollinen juttu jossa käydään hakemassa raha siihen oikeaan elämään.

Minulla on korkea koulutus: olen opiskellut korkeakoulussa yli 10 vuotta ja nauttinut siitä ajasta täysillä. Älylliset haasteet ja koulutus olivat minulle elämänsisältönä nimenomaan materiaa TÄRKEÄMPIÄ, sillä opiskelijan ja jatko-opiskelijan leipä ei todellakaan ole leveä! Eikä minun alallani se leipä koulutusputken päätteeksikään.



Korkea koulutustaso ei ole sama asia kuin korkea elintaso myöhemmin elämässä. Esim. humanistisella koulutuksella (joka kuitenkin voi olla äärimmäisen rikas ja kattava ja todellakin älyllisesti haastava) tehdään usein aika matalapalkkaisia töitä. - Miettikää vaikkapa kirjallisuustieteilijöitä ja muita taiteen ja kulttuurin parissa työskenteleviä älykköjä, ammattikirjailijoita ja -taiteilijoita, jotka raatavat lähes nälkäpalkalla maisterin paperit ja haastava koulutus taskussaan.



Myöskin kavahdan joiltain osin nro 14 muuten sympaattista ja elämänmakuista vastausta: a) miten niin työ on PIENI osa elämää? Ihan jo ajallisesti se on merkittävä osa elämää. ja b) Miten niin korkeakoulutettu ja haasteellista työtä tekevä ihminen ei voi jättää jälkeään toisiin ihmisiin ja läheisiinsä?



Eivät korkeakoulutetut ihmiset ole koko elämäänsä uralleen omistavia työnarkomaaneja yhtään sen välttämättömämmin kuin matalammin koulutetut ihmiset. Ihan samalla tavalla se 8 tuntia päivässä vierähtää kaupan kassalla kuin geenitutkijana laboratoriossakin. Ja toisaalta 12 tunnin työpäivää voi tehdä ihan yhtä hyvin raksalla kuin yliopiston työhuoneessa.



Minusta olisi tärkeä korostaa, ettei korkea koulutus ole kaikille itseisarvo, mutta vaikka se olisi, ei se tee ihmisestä muille arvoille sokeaa tai välttämättä sen enempää työlleen ajallisesti omistautuvaa kuin matalamman koulutuksen omaava ihminen. Lisäksi on erittäin tärkeä muistaa, että sekä korkeakouluettu että matalasti koulutettu voi tehdä työtään intohimosta, ei rahan takia.

Siellähän viettää arkisin puolet siitä ajasta, kun olet hereillä, joten ei todellakaan ole yhdentekevää, mitä tekee työkseen!



Toiseksi en millään voi hyväksyä, että koulutus poissulkisi sen, ettei ihminen ole perheensä kanssa ja läsnä. Itseasiassa kaikki tuntemani koulutetut ihmiset ovat erinomaisia vanhempia ja sen sijaan taas kouluttamattomista löytyy ne kaikkein pahimmat tapaukset! Koulutetulla ihmisellä on keskinmäärin isompi kapasiteetti kuin kouluttamattomalla kanssatoverillaan, joten minä näen, että he ovat usein vanhempinakin parempia ja pystyvät antamaan lapselleen paremmat eväät elämään!