Lue keskustelun säännöt.
Mikä minua oikeasti vaivaa ja mistä löytyisi minulle apua??!
09.01.2010 |
Sen tiedän, että sairas jollain tapaa olen, mutta en enää tiedä mitä voisin tehdä että tästä pääsisin. Elämänlaatuni kärsii todella paljon, perhekin jo alkaa kärsiä tästä :(
Niin... elikkä jonkinsortin paniikkihäiriö minulla kai on ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Terapioissa olen kulkenut kauan aikaa.... vuosia aikoinaan. Lääkityksiä on ollut - ainut mikä on auttanut jonkin verran on rauhoittava lääkitys.
Pelkään ihmisiä.
En uskalla edes soittaa puhelimella jos ei ole aivan pakko. Välttelen ja siirrän sitä viimeiseen asti.
Kuvittelen/luulen tietäväni mitä muut minusta ajattelevat (vain ja ainoastaan negatiivista). En uskalla yleensä avata suutani varsinkaan oudompien ihmisten seurassa. Uskon että minua pidetään vähintäänkin tyhmänä, ainakin hieman "hei hei"-tyyppinä.
En uskalla puolustaa itseäni yhtään enkä tiedä osaisinko lapsianikaan tosipaikan tullen puolustamaan kunnolla. Olen saanut paljon kuraa niskaani ja kaiken olen yksin niellyt. Yksin olen itkenyt, en ole sanonut takaisin.
Pelkään kuollakseni kahvipöydässä istumista. Mahani mouruaa, pierettää ja tuntuu että on mentävä vessaan ja heti paikalla. Tämä pelko on niin voimakas etten pysty menemään kylään oikein mihinkään, hyvä jos vanhempieni luona joskus käyn.. Paniikki on niin valtava kun kylään menee, ja kuuntelee sitä kahvinkeittimen kurnutusta ja tietää että kohta on mentävä pöytään, että en kestä sitä. En jaksa. Kukaan ei voi tietää kuinka huonosti voin tuolta osin. Nykyään pelko on niin voimakas, että kun kahvipöytään pääsen, ei ole pelkästään mahavaivoja vaan alan myös voida niin huonosti etten tahdo saattaa syödä mitään. Oksettaa. Kukaan tätä ei kuitenkaan huomaa.. Oloni on kuitenkin aivan hirveä.
Nykyään olen muyöskin alkanut jotenkin uskoa, että jos laitan jotkut esim tietynlaiset alusvaatteet jonnekin kylään, se tietää pahaa.
Tilanne alkaa olla se etten pääse mihinkään kotoa, missä pitäisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Häpeän itseäni kovasti ja voin huonosti. Imetän vauvaa enkä haluaisi lääkkeitä. Kun saan olla vapaasti omassa kodissani, voin ihan hyvin, olen onnellinenkin. Mutta en jaksaisi olla aina neljän seinän sisällä. Vanhempainiltoihinkaan minulla ei ole asiaa, ajatuskin kammottaa.
Mikä helkutti minua oikein vaivaa? Ja mistä tällaiset oireet johtuu??
Kävin terapiassa, mutta sitten terapeutti jäi saikulle ja aikoi soittaa minulle sitten uudesta ajasta. Yrittikin soittaa kahdesti mutta olin tilanteissa joissa en pystynyt vastaamaan. Sen jälkeen hän ei ole edes yrittänyt. Ja tietää puhelinpelostani, että en välttämättä kykene itse soittamaan. Luottamukseni meni terapeuttia kohtaan. Koen että hän halusikin minusta eroon, eikä jaksaisikaan enää kuunnella minua. Niinpä en halua enää edes terapiaankaan kun uskon ettei minua voida auttaa niin paljon että pääsisin normaaliin elämään.....
Auttakoon ken osaa ja voi, ja olisin hirmu kiitollinen jos vastaukset olisivat asiallisia. Kiitos.
Kommentit (9)
Ota yhteyttä terapeuttiisi. Lähetä kirje/kortti kirjekuoressa, jossa selität tilanteen ja pyydä häntä laittamaan sinulle aika sähköpostilla, tekstiviestillä tai kirjeenä. Mene terapiaan.
Ota lääkkeet, joilla voit imettää. Tarvitset lääkkeet. Se on lapsesikin etu. Pyydä apua terapeutilta lääkärinajan varaamiseen, jos et itse siihen pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki tiedät sen itsekin.
Sen verran vain haluaisin lohduttaa, että tuo kahvipöydässä "pahoinvoiminen" ei ole niin harvinaista kuin luulet, eikä se sinusta hullua tee. Minä olen mielestäni ihan täyspäinen, mutta silti usein kärsinyt tuosta. Enää en niinkään, koska annoin itselleni luvan kieltäytyä kahvittelusta. Vain lasi vettä minulle, kiitos. Mitäs sitä sen enempää selittelemään. Sitten kun en tuntenut enää "pakkoa" osallistua kahvipöytään, niin koko juttu menikin ohi, ja nyt ongelmaa ei enää ole.
Olisiko niissä niin hyvää ystävää sinulle, että saattaisit kertoa ongelmastasi? Jos kerrot jo kylään tullessasi, ettet halua kahvia vaan istua sohvalla ja jutella, niin auttaisiko se?
elikkä jonkinsortin paniikkihäiriö minulla kai on ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Terapioissa olen kulkenut kauan aikaa.... vuosia aikoinaan. Lääkityksiä on ollut - ainut mikä on auttanut jonkin verran on rauhoittava lääkitys.
Pelkään ihmisiä.Pelkään kuollakseni kahvipöydässä istumista. Mahani mouruaa, pierettää ja tuntuu että on mentävä vessaan ja heti paikalla. Tämä pelko on niin voimakas etten pysty menemään kylään oikein mihinkään, hyvä jos vanhempieni luona joskus käyn.. Paniikki on niin valtava kun kylään menee, ja kuuntelee sitä kahvinkeittimen kurnutusta ja tietää että kohta on mentävä pöytään, että en kestä sitä. En jaksa. Kukaan ei voi tietää kuinka huonosti voin tuolta osin. Oksettaa. Kukaan tätä ei kuitenkaan huomaa.. Oloni on kuitenkin aivan hirveä.
sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut jo lapsesta lähtien. Olen ne kuitenkin jotenkin pystynyt hanskaamaan ihan ilman terapeuttia. Elämäni olisi kuitenkin voinut olla onnellisempi ilman tätä ongelmaa. Minun ongelmani on se, että vetäydyn vahvuuteeni enkä terapeutin apua edes hakisi. Sinä sentään olet sellaiseen pystynyt.
Olet ilmeisesti kuitenkin vanhempi, koska puhut vanhempainillasta, joten olet pystynyt jonkinlaiseen parisuhteeseen.
Auttaisikohan sinua parhaiten ryhmäterapia,jolloin olisit muiden ihmisten joukossa eli siinä tilanteessa jota eniten pelkäät. Itseni olen pakottanut kohtaamaan monta pelkoa, joita minulla on ollut ja se on auttanut.
Nyt ei mikään muu taida auttaa kuin se, että pakotat isesi hakemaan apua.
minulla kun poika oli pieni, siis alle vuoden. kauhea pelko ja ahdistus ihmisiä kohtaan, tunsin itseni koko ajan jotenkin huonommaksi kuin muut, en uskaltanut avata suutani vieraammassa seurassa, pelkäsin möläyttäväni jotain tosi tyhmää. toisaalta pelkäsin olla hiljaa, mitä ne muutkin ajattelee kun en mitään puhu.
Jotenkin pakotin itseni seurakunnan perhekerhoon, kävin siellä noin kerran kuussa alkuun. jotenkin "piilouduin lapsen selän taakse", siis että onhan minulla lapsi, minulla on oikeus olla täällä.
Yksi äiti alkoi jutella kanssani, hänellä samanikäinen poika. Pikkuhiljaa puhuimme enemmän ja enemmän, lapsesta on helppoa ja turvallista puhua. Aloitin myös harrastuksen jossa kävin säännöllisesti, vaikka mahassa kiersi ja pelotti, kädet hikosi ja tärisytti.
Tuo oli tosi vaikeaa aikaa, mutta jotenkin pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Nyt on olo jo ihan normaali ja nautin kyläilyistä puolin ja toisin. Ystäväni, jolla on saman ikäinen poika, oli tosi yllättynyt kun kerroin miten vaikeaa minulla oli silloin ja miten tärkeää oli että hän alkoi juttelemana kanssani, nykyään siis olemme parhaat ystävykset!
Paljon auttoi se kun mietti johonkin tilanteeseen mennessä asioita joissa olen hyvä. esimerkiksi tuonne harrastukseen mennessä ajattelin, että olen kyllä paras tekemään kääretorttuja, eikä ne muut siellä tiedä miten hyvä olen. :) tuli itsevarmempi olo. Perhekerhoon mennessä psyykkasin itseäni ajattelemalla miten hieno ja hyvä harrastus minulla on, eikä muut ole yhtä hyviä siinä kuin minä.
Ihan pikkujutuilla siis aloitin, mutta jostainhan se on aloitettava! Nykyään ajattelen tuota kääretorttu hommaa vähän huvittuneena, en minä mitään super torttuja leivo, mutta silloin tuo tuntui tosi isolta ja tärkeältä aisalta.
Voimia ja jaksamista sinulle! Toivottavasti sinulla on joku ystävä, kenen kanssa voit olla vapautunemmin, harjoittele hänen kanssaan jutustelua ja kahvittelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan pysty olemaan täysin rehellinen terapiassa vaan kaunistelen asioita. Koen että terapeutti odottaa minulta edistymistä ja tavallaan hänen mielikseen kaunistelen :(( vaikka ymmärrän toki ettei pitäisi... en uskalla kellekään sanoa vastaan enkä tuoda esille mitään omia eriäviä mielipiteitä, en koskaan saanut vanhemmilleni sanoa vastaan enkä saa vieläkään, tai enää en edes uskalla. Olen aina vain tyyliin "yhtä hymyä" kun vanhempien kanssa olen tekemisissä, heille en halua mitään negatiivista itsestäni antaa enkä kertoa, eivät tiedä millaista minulla on, pitävät varmaan malliperheenä meitä kuinka kaikki on "täydellistä" vaikkei todellakaan ole.
Myöskin perheessämme on ilmennyt vuosien saatossa sairautta lapsilla ja meillä aikuisilla (pitkäaikaissairautta mistä ei parane). Parisuhde on voinut huonosti jo jonkin aikaa.
Kaikki on jotenkin retuperällä. Elän vaan lapsille ja miehelle. Omaa elämää minulla ei ole. Tuskin jaksan enää edes itsestäni välittää. Huonoon suuntaan on sekin mennyt.
Kylään lähtö tuntuu mahdottomuudelta. Eikä mikään lääkekään minua auttaisi :´(
Viime aikoina olen myöskin alkanut miettiä sitä pahinta, toisinaan. En sitä tee, mutta joskus mieleen hiipii.
Kiitos kaikille vastauksista.
ap
paikalla olemaan ketään ammattilaista joka osaisi arvioida mikä minulla on ja voiko tästä parantua? Ja mistä tällaiset ongelmat juontavat juurensa?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja etsi tietoa estynyt persoonallisuushäiriö. Kuulosta sellaiselta. Kirjastosta vois löytyä kirja, jossa olis enemmänkin kyseisestä sairaudesta. Kuulostaa, että sulla on nimenomaan tuollainen estynyt persoonallissuhäirö, mutta myös joitain viitteitä epäluuloiseen persoonallisuushäiriöön, joka pahentuessaan voi aiheuttaa jopa psykoosia!
Apua = (terapiaa+lääkehoitoa) sinä joka tapauksessa tarvitset! Jaksamista sulle ja yritä saada apua.
Ei varmaankaan kannata kysyä niinkin vakavaa asiaa, kuin mahdollista diagnoosia itsellesi psyykkisestä vaivastasi jollakin yleisellä avoimella internetin keskustelupalstalla! Maailmassa on niin paljon peikkoja, että jos ne kaikki kerääntyvät sinulle diagnoosiksi, niin eikö sitä ahdista entistä enemmän? Itseäni hirvittäisi saada edes se yksi psykiatrilta saatu diagnoosi, joka on sentään pidemmän tutkailun ja asiantuntijan lausunto! Olisi nimittäin äärimmäisen hankalaa saada monta diagnoosia ja sitten kun mikään ei ole täysin varma, miettiä koko ajan ahdistavia ongelmaan liittyen!
Tuosta asiasta terveenä voisin sanoa vain, että lopeta sinä tuollaisten mietiskely ja jaa asioita ihmisten kanssa! Kun jää yksin, voi tulla psykoottista pakkoajattelua eli lisäajatuksia, jolla on merkityksiä tms. Mutta psykoottisesta masennuksesta kärsineenä tiedän, että tuollainen järkevä puhe omaan ongelmaan auttaa vain hyvin vähän ja vain auktoriteeteilta! Usko vain pois se, että kun sinulla on auktoriteetti, sinä paranet nopeammin, koska hänen sanansa uppoaa sinuun syvemmälle. Jos aiot käsitellä ongelmaasi pelkän ymmärtämisen ja pohdiskelun kautta, uppoat syvemmälle ja kohtaat matkalla mitä tod monta ahdistavaa lätäkköä.
Ja oli sitten psykiatrin diagnoosi mikä tahansa, sinun uskomuksesi, jotka saavat sinut eristäytymään kotiin, ovat suurimmalta osin vain harhajatuksia/pelkoja/peikkoja, joilla on alkanut olla liikaa valtaa sinuun. Olen itse todennut sen, että vaikka psyykkisille vaivoille voidaan tehdä diagnooseja ja peittää ne lääkkeillä, tuskin ne poistuvat kovin syvällisesti, vain ehkä oppii tulemaan niiden kanssa jotenkin toimeen ja elämään sen "leiman" kanssa. Se on vähänniinkuin pelkäisi märkää vettä ajatellen, että se on kuivaa: koittaa kerran kaksi ja muistuttaa siitä itselleen koko ajan, niin alkaa ehkä uskomaan, että vesi onkin märkää. Monista peloista voi vapautua sillä tavalla... Kaikilla ihmisillä on rajoittavia uskomuksia "valheita", mutta joillakin ne äärimmäistyvät jostain syystä. Ja jos terapia on sellaista, että sen apu on lähinnä siinä, että saat puhua jonkin aikaa, niin kyllä puhuminenkin auttaa, mutta itse ajattelen ihmisen tarvitsevan syvällisempää ymmärrystä ja suurempaa apua kuin mitä mikään ihminen voi antaa. Moni on löytänyt apua lääkkeiden ja terapioiden lisäksi/jälkeen Jumalasta ja eheytymisseminaareista...