Aamu-TV: Kirsi Lötjönen mielialalääkkeiden syöjistä

Kun koira kuolee niin seronilia naamaan. Kun toinen lapsi syntyy niin esikoinen hoitoon kun mamma on niin masentunut.

vaikea saada apua mielenterveysongelmiin. Mun sisko sairastui masennukseen 7 vuotiaana. Ennen iloinen lapsi lakkasi puhumasta ja sulkeutui täysin maailmalta. Asiaa pahensi pedofiili joka soitteli siskolleni häirintä soittoja.

Koulussa opettajat suhtautui tylysti hänen masennukseensa ja suorastaan pilkallisesti. Sairautena sitä ei pidetty mitenkään. Diagnoosin sai vasta 21-vuotiaana, että hän on rajatilapersoona ja hänellä on estynyt persoonallisuushäiriö. Yksi itsemurha yrityskin takana ennen kuin kukaan viitsi oikeasti tutkia. Vuosia ajelehti sossun tuella, mutta nyt on diagnoosi, lääkkeet ja työpaikka. Olisi varmaan paljon turhaa kärsimystä voinut jättää välistä jos heti olisi asia otettu tosissaan.

No tää puhu nimenomaan nuorista, siis käytti mielestäni sanaa koululaiset. En ymmärrä, näitähän ei pitäs edes koululaisille määrätä, ennen kuin äärimmäisessä hädässä kun ei ole tutkittu vaikutuksia tarpeeksi.



En ihan usko, että lääkärit koululaisille määräisivät tavallisen surun hoitoon.

että aika herkästi nykyään lääkitään. Paha mieli, suru, raivo, synkistely kuuluvat elämään kun tulee vastoinkäymisiä. Ne eivät ole sairaus, jota pitää lääkitä, vaan nuo tunteet pitää tuntea ja elää läpi. Sitä kautta oppii käsittelemään negatiivisia kokemuksia.

Masennus sitten taas on oikeasti paha sairaus, joka vaatii parantuakseen lääkkeitä ja (usein vuosien) terapiaa. Älä syyllisty, ap, vaan ole iloinen jos olet saanut sairauteesi hoitoa.

Kumpaan samastut Piinassa, hoitajaan vai jalkansa loukanneeseen kirjailijaan? Olen sairastanut kaksi kertaa pitkän masennuksen ja siksi tuo vertaus Piinaan hymyilytti. Ihan hyvällä, älä loukkaannu. Oma oloni muistutti lähinnä telkkarin lumisadetta, valkoista kohinaa.

ettei nuoret HALUA kohdata normaaleja surun tunteita. Omasta kokemuksesta voin sanoa ettei se ainakaan minulla ollut halusta kiinni, vaan osaamisesta. Tunnetaidotkin pitää opetella ja jos perheessä on se tyyli että aina pitää olla reipas, kiltti, meillä ei marista, jne., lapsi oppii että tuollaiset tunteet on vaarallisia ja ne KUULUU pitää mielestä poissa. Eli jos on paha olla, se pitää heti saada heti pois, se on paha! Tunteiden kokeminen sellaisena kuin ne tulee on helpottavaa. Jatkuvaan masennukseen ja ahdistukseen verrattuna terve surukin tuntuu hyvältä, jos se on siedettävässä mitassa.

No, itse en ole masennusta kokenut - thank God. Mutta ajoin elämäni siihen pisteeseen tunteeni tukahduttamalla, että lopputuloksena oli tosi paha fyysinen ja henkinen helvetti. Paska lensi, oksetti, ei voinut syödä, pelotti, leposyke yli 100, verenpaineet 200/100, paniikki/ahdistuskohtaukset monta kertaa päivässä.



Se piina-elokuva nyt vaan tuli jostakin :) Mutta idea oli, että elin tunnelmaltaan kauhuelokuvaa 24/7 Sitä katseltiin sitten puoli vuotta, jonka jälkeen aivot laitettiin lääkkein jäädytykseen. Ja voi että, kyllä mä todellakin puoli vuotta niitä tunteita jaksoinkin. Mutta eiköhän se ollut tarpeeksi. Seuraava olisi sitten ollut psykoosi.



Lääkkeillä tulin kuntoon 2 viikossa, homman annettiin rauhoittua puoli vuotta. Sitten terapia ja lääkkeet pois.



Eli siinä selvennys, ei ollut elämä todellakaan lumisadetta, ei!

up.

jep jep. kunnossapa hyvinkin. Mutta sen verran rankka kokemus, etten mitään tässä elämässä pidä enää itsestäänselvyytenä.

jatkuva kuristava tunne, katsoin kaikkea sillä silmällä, että saakohan tolla tapettua itsensä. Halusin niin kovasti kuolla ja lakata olemasta. Pelkäsin yli kaiken elämää ja uutta päivää. Kaikki ahdisti järjettömästi ihan ilman syytä. Vaikka nyt olen parantunut niin vieläkin työpaikallani kun näen kuolleita potilaitamme niin kadehdin heidän onneaan olla vihdoin kuollut. Minusta he ovat etuoikeutettuja.

Nykyään koko ajan pitäs olla kivaa. Ja varsinkin niin että joku muu järkää sen kivan, niinkuin kaiken muukin. JOs näin ei mene masennutaan ja lääkkeet kouraan. Väittäisin että pääosa syö lääkkeitä turhaan, tokihan on niitäkin jotka ihan oikeasti tarvitseen mielialalääkkeet.

Se on vaan niin helpon tuntuinen keino... ainut vaan että ei se mitään auta, varsinkaan niillä joilla ne ongelmat tai vaikeudet olisi muutenkin järjestettävissä



Ihmisten pitää ottaa itse vastuuta omasta elämästään, niin hauskuudesta kuin surusta.. ei niitä pelkästään muut voi antaa.

Että olet syönyt mielialalääkkeitä turhaan, koska ajattelet, että koko ajan pitäisi olla kivaa? Muuten on yhtä asiallista sanoa, että ihmiset käyttävät kipsejä ja kainalosauvoja turhaan, koska "ne ovat vain niin helpon tuntuinen keino" (voihan sitä kontakin tai pysyä kotona, jos jalat eivät kanna).

Ei se ole keneltäkään pois, jos mieliala- tai muiden psyykelääkkeiden avulla jaksaa elämää paremmin. Ei ne lääkkeet kenenkään elämästä niin kadehdittavaa tee, että niitä tarvitsisi kansalaisten toisiltaan pois repiä.

Se, mikä on oikeasti surullista ja väärin, on että keskusteluavulla on niin niukka ja liian lyhytkestoinen saatavuus. Lääkkeitä ei tarvisisi niin paljon määrätä, jos ihmisillä olisi toimivammat tukiverkostot, joko omia läheisiä ihmisiä, ammattiauttajia tai vapaaehtoisia tukihenkilöitä, jotka voisivat purkaa omaa närkästystään toisten ihmisten turhasta lääkkeiden käytöstä heidän tukemiseen. Monia ihmisiä auttaisi suuresti, jos vaikeuksissa tuettaisiin "tuoreeltaan", eikä vasta kun ne ovat jo kärjistyneet tai kroonistuneet.

Itse varoisin tekemästä kansanterveydellisesti merkittävien sairauksien kohdalla heppoisia syy-seuraus -diagnooseja. Jos esim. masennus olisi hoidettavissa iskemällä pilleripurkki kouraan, se olisi hoidettu pois - sen verran kallista on ko. sairauden aiheuttama työkyvyttömyys ja ennen aikainen eläkkeelle siirtyminen. En myöskään katso asialliseksi syyllistää mielialalääkkeiden syöjiä; hyödyllisempää on pohtia, mikä yhteiskunnassamme ruokkii ihmisten uupumista, loppuunpalamista, sisäistä tyhjyyttä, elämän mielekkyden katoamista ja miten hoidettaisiin tehokkaasti "yhteiskunnan sairautta", ei vain yksilön oireita, jotka voivat olla ihan "järkeviä" järjettömässä maailmassa.

Samaa mieltä Lötjösen kanssa Nykyään koko ajan pitäs olla kivaa. Ja varsinkin niin että joku muu järkää sen kivan, niinkuin kaiken muukin. JOs näin ei mene masennutaan ja lääkkeet kouraan. Väittäisin että pääosa syö lääkkeitä turhaan, tokihan on niitäkin jotka ihan oikeasti tarvitseen mielialalääkkeet.

Se on vaan niin helpon tuntuinen keino... ainut vaan että ei se mitään auta, varsinkaan niillä joilla ne ongelmat tai vaikeudet olisi muutenkin järjestettävissä

Ihmisten pitää ottaa itse vastuuta omasta elämästään, niin hauskuudesta kuin surusta.. ei niitä pelkästään muut voi antaa.

Tuo on niin sanoinkuvaamaton törkypläjäys tuo kommentti että ihmiset syö mielialalääkkeitä koska koko ajan pitäisi olla KIVAA. Kyllä minä söin niitä etten olisi tappanut itseäni :((. Ja fakta on myös että kun lääkäriin menee, sieltä tulee ulos resepti kourassa silloinkin kun toivoo ja olettaa että saisi terapiaa. Lääkärit ne niitä lääkkeitä on tunkemassa ihmisille, se on se nopein keino päästä asiakkaasta eroon.

Että olet syönyt mielialalääkkeitä turhaan, koska ajattelet, että koko ajan pitäisi olla kivaa? Muuten on yhtä asiallista sanoa, että ihmiset käyttävät kipsejä ja kainalosauvoja turhaan, koska "ne ovat vain niin helpon tuntuinen keino" (voihan sitä kontakin tai pysyä kotona, jos jalat eivät kanna).

Ei se ole keneltäkään pois, jos mieliala- tai muiden psyykelääkkeiden avulla jaksaa elämää paremmin. Ei ne lääkkeet kenenkään elämästä niin kadehdittavaa tee, että niitä tarvitsisi kansalaisten toisiltaan pois repiä.

Se, mikä on oikeasti surullista ja väärin, on että keskusteluavulla on niin niukka ja liian lyhytkestoinen saatavuus. Lääkkeitä ei tarvisisi niin paljon määrätä, jos ihmisillä olisi toimivammat tukiverkostot, joko omia läheisiä ihmisiä, ammattiauttajia tai vapaaehtoisia tukihenkilöitä, jotka voisivat purkaa omaa närkästystään toisten ihmisten turhasta lääkkeiden käytöstä heidän tukemiseen. Monia ihmisiä auttaisi suuresti, jos vaikeuksissa tuettaisiin "tuoreeltaan", eikä vasta kun ne ovat jo kärjistyneet tai kroonistuneet.

Itse varoisin tekemästä kansanterveydellisesti merkittävien sairauksien kohdalla heppoisia syy-seuraus -diagnooseja. Jos esim. masennus olisi hoidettavissa iskemällä pilleripurkki kouraan, se olisi hoidettu pois - sen verran kallista on ko. sairauden aiheuttama työkyvyttömyys ja ennen aikainen eläkkeelle siirtyminen. En myöskään katso asialliseksi syyllistää mielialalääkkeiden syöjiä; hyödyllisempää on pohtia, mikä yhteiskunnassamme ruokkii ihmisten uupumista, loppuunpalamista, sisäistä tyhjyyttä, elämän mielekkyden katoamista ja miten hoidettaisiin tehokkaasti "yhteiskunnan sairautta", ei vain yksilön oireita, jotka voivat olla ihan "järkeviä" järjettömässä maailmassa.

olen syönyt masennuslääkkeitä. Itseasiassa ihan yhtä harva asia on minusta edes ok kuin ennen masennuslääkkeiden syöntiä.

ne nuoret tarvitsisi enemmän ja tiiviimmin terapiapelveluja, mutta kun niihin ei riitä kunnan varat, annetaan lääkkeitä niiden sijasta, tai ainakin osittain liikaa? eli tarvitsisivat terapiaa + jonkin verran lääkkeitä ja saavat pääasiassa lääkkeitä?

tukihenkilöille ei voi sälyttää sellaista taakkaa! oamisetkin palaa loppuun.



t. omainen

Ja ei, koko ajan ei voi olla kivaa...! MUTTA kannattaisi ehkä rva. Lötjäsenkin suunnata se syyttävä sormensa liian pieniin määrärahoihin...! Sillä nykyään tarjotaan ensimmäiseksi -valitettavan usein myös AINOAKSI- lääkkeeksi pillereitä...! Vaikka monen kohdalla nimenomaan terapia olisi se toimivin hoitomuoto.



Esimerkkinä mainittakoon muutaman vuoden takaa ystäväni kokemus; hänellä oli masennusta ja hän ei halunnut lääkkeitä vaan nimenomaa keskusteluapua (mikä varmasti olisikin ollut hänelle tarpeen, masennus oli pitkälti seurausta omasta homoseksuaalisuudesta ja vahvasta uskonnollisuudesta ---> sekä näiden ristiriidasta...) mutta hänelle sanottiin, ettei hän voi saada keskusteluapua ennenkun on aloittanut pillereiden popsimisen...!!!



Eli ensin tarjotaan lääkkeitä, vasta sen jälkeen keskusteluapua, ja tämä on VÄÄRIN...! Vaikka masennus on myös fyysinen sairaus, eli aivojen serotiinitasoissa on häikkää jne. niin itse esim. koin terapian auttavan paljon enemmän mitä lääkkeiden (molemmista siis kokemusta).



Tavallaan lääkkeillä saadaan aivokemia normalisoitua (ne eivät todellakaan ole mitään "onnellisuus pillereitä"!) ja terapian avulla saadaan ongelmat ratkottua.



Pitää selvittää MISTÄ masennus johtuu. Syitä voi olla monia, ja niiden selvittämiseen voi mennä aikaa. Vaan kun ei ole rahaa ei ole varaa maksaa terapeutteja ja koitetaan hoitaa oiretta, ei syytä.

Ja jos KÄRJISTETÄÄN; on varmaan ihan sama millä "päihteellä" sitä nuppinsa sekoittaa, jos haussa on vaan "hyvä fiilis"...?!



Jos olisin Suomen diktaattori, määräisin paljon enemmän rahaa (varsinkin nuorten) psykiatriseen hoitoon, ja nimeomaan siihen terapiaan, en lääkkeisiin.

Lääkehoito ja terapia tukevat toisiaan, mutta omakohtainen kokemukseni on, että terapialla on suurempi merkitys. Itselläni esim. lääkkeillä saatiin aivokemia balanssiin, ja sen jälkeen (kun olin jo lopettanut lääkkeet) jatkoin vielä pitkään terapiaa.



Ja painotan sitä, etteivät ne lääkkeet tuo HYVÄÄ OLOA, ja niillä on myös haittavaikutuksia...! Vaan lääkkeet ainoastaan mahdollistavat sen, että jos on hyvä fiilis jostain sen myös TUNTEE. Eli pillereitä popsiva ei ole automaattisesti onnellinen -tämä on yleinen harhaluulo-! Vaan pillerit mahdollistavat sen että saattaa tuntea jotakin. Jos elämä on (ihan oikeasti!) p*skaa jne. niin ei hymyilytä vaikka pillereitä popsisi. Mutta jos on niitä ilonaiheita niin pillereiden avulla voi saada vähän iloa elämään =pystyy kokemaan ylipäätään tunteita, niin hyviä kun huonojakin.



Ja em. puhun nyt serotiinilääkityksestä, kovemmilla lääkkeillä voi olla se onnellisuus-vaikutuskin, en niistä tiedä kun en niitä halunnut...

masentunut ihminen ei kykene järkevään ajatteluun. Tarkoitus on saada niitä fyysisiä solmuja ensin auki ennen kuin pääsee aloittamaan terapian. Samalla selviää onko masennus vain kliinistä.

Valitettavaa on, että lasten- ja nuorten on niin vaikeaa saada psykiatrista hoitoa. Ja nimenomaan hoitoa. Pilleripurkki kouraan kun ei ole mitään hoitoa. Se kyllä helpottaa oireita, mutta ei poista syytä!



Kyllä vaan monilla päivystyspoliklinikoilla ja terveysasemilla annetaan nuorille ja nuorille aikuisille liian keposin perutein mielialalääkkeet. Hoitopolku pitäisi olla selkeänpi. Psyykenlääkkeitä vain omalta lääkäriltä tai psykiatrilta. Ja ammattilaisen pitäisi myös seurata onko lääkityksestä selvästi apua.



Meillä yhteiskunnassa on ongelmia. Vaatimukset ovat valtavia. Pitäisi olla ura, hyvä parisuhde, näyttää nuorelta ja hyvältä. Ja kun vanhemmat väsyvät, siitä kärsivät lapset!



Ja kyllä sellaista on havaittavissa, että pitäisi mennä lujaa ja aina olla mahtavia kokemuksia. Suru ja melankolisuus ei kuulu siihen " täydelliseen elämään ", jota hampaat irvessä tavoitellaan.



Meidän yhteiskunnassa pitäisi korostaa pehmeitä arvoja. Ei arvottaa ihmisiä taloudellisen aseman tai omaisuuden mukaan.

onni ei ole rahaa/materiaa...!



Mon masentuu koska tuntuu että vaaditaan liikaa, pitäisi olla korkasti koultettu, hyvä ura, omakotitalo, pari lasta ja kultainen noutaja ennen kun on 30-vuotta...!



Ja pääsyy tähän on MAINONTA! Missään ei korostetaan sitä onnellisuutta joka ei ole rahaa tai materiaan sidottu. Koko ajan vaan korostetaan miten olemalla hoikka ja rikas voi olla onnellinen, vaikka on monta hoikkaa ja riksta jotka ovat onnettomia.



Koko ajan halutaan lisää, lisää ja lisää... Mikään ei riitä!



Paineet kasvavat, ja se perusjuttu eli eläminen unohtuu:( Koskaan ei olla tyytyväisiä, vaan halutaan aina vaan lisää. Ja totuushan on se, ettei koskaan voi saavuttaa kaikkea. Aina on rikkaampia ja kauniimpia jne. ja se tonnin merkkilaukku ei tee sinusta parempaa ihmistä.



Mutta on vaikea uida vastavirtaan, kun "muut" edustavat sitä toista puolta. Tosin mitä enemmän ikää tulee ja viisautta karttuu, sitä useampi tajuaa millä asioilla todella on merkitystä. Moni menestyvätn uran tehnyt kääntää kelkan, koska ymmärtää ettei rikkauksilla osteta onnea. Rahan tahkoamisen sijasta se aito onni voi löytyä vaikkapa puutarhanhoidosta.

puolivälistä lähtien ja aika karu kuva on tullut sinä aikana mielenterveyspotilaiden hoidosta. Ongelma on siinä ettei ihmisten ongelmiin tartuta kunnolla heti alusta alkaen ja käytetä AIKAA sen hahmottamiseen mikä on ongelma. Kun eka kertaa romahdin, sain lääkkeet ja terapiaksi käyntejä sosiaalityöntekijällä. Se oli yhtä tyhjän kanssa ja lopetin käynnit parin kerran jälkeen. Nuori kun olin ja vielä voimien tunnossa.



Seuraavan kerran jouduin turvautumaan lääkäriin neljän vuoden päästä. Muistan vielä mikä pettymys oli kun tulin vastaanotolta märkä nenäliina kädessä ja masennuslääkeresepti. Seuraavan vuoden aikana kävin vastaanotolla ja aina mielenkiinnon aiheena oli vain ja ainoastaan toimiiko lääkitys. Tässä vaiheessa viimeistään olisi pitänyt hälytyskellojen soida että mikä on kun nuori ihminen romahtaa jo toisen kerran ja asiaa olisi pitänyt ruveta viemään eteenpäin. Mutta tyhmä ja tietämätön kun olin jatkoin vaan lääkkeiden syömistä. Ei ne oikein auttaneet mutta en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt.



Huoh. En jaksa edes kirjoittaa jatkosta mutta kesti melkein 15 vuotta ennenkuin mun ongelmat rupesivat selviämään, niihin oikeasti paneuduttiin. Koko sen ajan olin hirmuisen tuskainen ja käytännössä työkyvytön, mutta en käsittnyt miten huonosti mulla meni, koska sehän oli mulle normaalia. Jotain pikkuhommaa tein silloin tällöin. Multa meni hukkaan vuosien työpanos yhteiskunnan kannalta. Kyllä se säästö hoidossa aika kalliiksi lopulta tuli. Ja itse olen koko ajan ollut aktiivinen ja hakenut apua kerta toisensa jälkeen, aina kun romahduksen seurasivat toistaan.