Aamu-TV: Kirsi Lötjönen mielialalääkkeiden syöjistä

Jotka haluavat lasta ja ei tärpännytkään ekalla kierrolla, niin heti ollaan syömässä masennuslääkkeitä. Yleensä ei jakseta kuin 4 kiertoa korkeintaan yrittää ja sitten masennutaan. Kaikki pitää saada nyt ja heti.

Minusta nykynuoret kestää muutenkin huonommin vaistoinkäymisiä ja lääkkeitä määrätään liian helposti.



Toki on niitäkin jotka oikeasti tarvitsevat lääkeitä ja ovat oikeasti tosi masentuneita. Aikuiseksi kasvaminen ei ole helppoa.

Kun he ovat päivähoidossakin käyneet oppimassa pärjäämistä ja sosiaalisia taitoja jo pienestä? Täällä puhutaan aina miten 70-luvun sukupolvi oli pitempiä aikoja päivähoidossa mutta se on kyllä ihan puppua. Kaupungeissa ehkä, mutta suuri osa ihmisistä asui maalla, maanviljelijöitä oli hirmu paljon enemmän kuin nykyään ja suurin osa maalaisten lapsista oli mummojen hoteissa kotona. En muista että omassa luokassani kukaan olisi ollut päivähoidossa.

Hoitourani aloitin 4kk ikäisenä. Ei kaikki maaseudulla asu tilalla. Suurin osa asuu kirkolla ihan tavallisissa omakotitaloissa lähellä peruspalveluja ja työssä käydään lähikaupungeissa. Samassa luokassa ei edes ollut ainuttakaan lasta kouluaikana jolla olisi ollut maatila kotina.

Ja ennenkin kunnan keskustassa asuvat, asui jossain kerrostaloissa tai omakotitaloissa. Mutta meidän kylässä esim. minulla oli viisi luokkakaveria, joista vain yhden kotona ei ollut karjaa eikä isovanhempia asumassa. Heillä olikin sitten äiti kotona hoitamassa lapsia, isä kävi töissä.

Mä olen ollut masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Kukaan, edes minä, en ole sitä vain tajunnut, pidin pahaa oloa ja epävakauttani ja tempperamenttiani vain luonteenvikoinani, ja niin kaikki muutkin. Nuorena lääkitsin itseäni huumeilla,siis kovilla huumeilla.

Sain lapsia, ja paarustin elämän läpi jotenkuten, ikinä olematta täysin onnellinen, mulla on aina ollut sellainen olo, että en kuulu tänne, tähän elämään, ja kuolema on vain vapautus kaikesta.

Olen aina ollut helposti addiktoituva, olen hakenut mielihyvää mistä vain, oli se suklaa, tupakka tai vaikka seksi. Ailahtelevan mielen takia on mennyt paljon kaikenalaista, niin ihmissuhteita kuin työpaikkojakin.



Kolmekymppisenä elämää kohtasi vakava kriisi, ero, ja hakeuduin lääkäriin. Lääkäri kyseli enemmän kuin kukaan ikinä, sai tietää huumeiden käytöstä ja elämästäni, ja sanoi, että hän epäilee mun olleen masentunut koko elämäni. Ja se masennus on nimenomaan kemiallista, sitä serotoniinivajetta aivoissa.



Aivoni eivät ole toimineet normaalista. Olin itselääkinnyt sitä kamalla, ja pitänyt tosiaan itseäni luonnevikaisena ja vaikeana ihmisenä. Hän kirjoitti minulle reseptin mielialalääkkeitä, joita olen nyt syönyt neljä vuotta. Ja kahdessa viikossa tapahtui ihme: Olin ensimmäistä kertaa elämässäni tyyni ja tasapainoinen, mulla oli TURVALLINEN olo ensimmäistä kertaa elämässäni, enkä ollut paniikissa koko ajan. Pystyn ajattelemaan järkevästi, selviämään kriisitilanteista ja luottamaan siihen, että elämä kantaa. Mä olen NORMAALI näillä mielialalääkkeillä, neljä vuotta olen tiennyt, millaisia muut ihmiset ovat ja miten reagoivat asioihin. Ja mikä parasta, mä olen samanlainen, maailma ei kaadukaan niskaan. Lääke ei tee minustä silmittömän onnellista, eikä estä tuntemasta surua, vihaa, pettymystä tai mitään muitakaan tunteita, mutta osaan olla järkevä enkä tukehdu niihin tunteisiin, vaan osaan hoitaa asiat asioina.



En rakasta elämää vieläkään, mutta pidän siitä, ilahdun pienistä asioista, suunnittelen tulevaisuutta, eivätkä vastoinkäymiset enää kaada ja hajota minua.

Jopa innostumiseni on paljon normaalimpaa, en toteuta asioita karmit kaulassa ja ajattelematta ensin. Mä NÄEN paljon paremmin, enkä tukehdu omaan elämäntuskaani.

Aion syödä, ja tulen syömään mielialalääkkeitä loppuelämäni, sillä ne tekivät minusta normaalin. Uskon täysin lääkäreiden sanaan siitä, että joillain ihmisillä masennus ja muu on täysin aivokemiaa, ja mä olen siitä elävä esimerkki, kun serotoniinin takaisinoton estäjät korjasivat mieleni ja aivoni täysin muutamassa viikossa. Pysyvästi. Mä olen ikuisesti kiitollinen mielialalääkkeille elämästäni.

puhuu asiasta, josta ei tiedä mitään. Ensinnäkin, koululaisille ei määrätä tuosta vaan mielialalääkkeitä, vaan taustalla on usein vakavaa itsetuhoisuutta tai ahdistuneisuutta = ei tervettä, ei normaalia.

Lääkkeillä elän normaalia elämää, mutta ilman niitä minusta tulee ylihuolestunut, vihainen, ahdistunut ja sekava. Onneksi todellakin on lääkkeet. Voin olla osana yhteiskuntaa ja käydä työssä. Muuten paikkani olisi ollut jossain hoitokodissa ja olisin varmaan lipsunut vakavampienkin mielenhäiriöiden maailmaan. SKitsofrenia riski minulla tietysti vielä on kun sitä on lähisuvussa.

Ja täällä tiedetään vielä vähemmän.



Ihan varmasti ylilyöntejä lääkemääräyksissä tulee - varsinkin, kun kaikki lääkkeetön hoito on ajettu alas. Mutta masennus, ahdistus- tai raju paniikkihäiriö eivät ole mitään "vähän laiskottaa ja ei huvita" -mielentiloja, vaan vakavia, vaikeita, työkyvyttömyyseläkkeelle, psykoosiin ja itsemurhaan johtavia sairauksia.



En usko siihen, että mitenkään laajamittaisesti mielialalääkkeitä määrättäisiin turhan takia. Sairastuneidien syyllistämisen sijasta olisi viisasta pohtia, mikä ihmiset saa sairastumaan psyykkisesti. Se ei olekaan ihan helppo kysymys.

onni ei ole rahaa/materiaa...!

ymmärtää ettei rikkauksilla osteta onnea. Rahan tahkoamisen sijasta se aito onni voi löytyä vaikkapa puutarhanhoidosta.

Kauniita sanoja, mutta mutta... Kellä nykymaailmassa olisi noin vain puutarha hoidettavana, kyllä siihen tarvitaan yleensä se puoliso, jonka kanssa ottaa asuntolaina, jotta saa talon ja edes pikkuriikkisen pihan, jossa sitä puutarhaa hoitaa... Ja jotta voi ottaa lainan, pitää olla korkeasti koulutettu, saada töitä, yrittää ehkä edetä töissä, jotta voi puutarhansa hommata ja pitää. Eli ei kaikki suorita hulluna vain rahan kiilto silmissä, kyllä itsensä voi väsyttää ihan tavallisilla, "pienillä" haaveillaan, ja niiden eteen tehtävällä työllä (vaikka se haave olisi ihan vain se puutarhanhoito)