Lue keskustelun säännöt.
Oletko kärsinyt joskus lapsettomuudesta, sinä jolla enemmän kuin yksi lapsi?
25.02.2008 |
Vaikuttaako se elämääsi yhä jotenkin ja onko se mielessä?
Minä samaistun yhä lapsettomien tuntemuksiin vaikka olen saanut kaksi lasta eli lapsiluvun täyteen. Ensimmäistä toivoimme neljä vaikeaa vuotta ja saimme hänet vasta neljännellä ivf:llä. Toinen tulikin yllättäen saman ivf:n pakastetun alkion siirrosta. Enää lapsettomuuden ajatteleminen ei satu, mutta en usko, että unohdan milloinkaan.
Miten muilla?
Kommentit (8)
enää en asiaa kovasti mieti, mutta joskus tulee tilanteita, että
mietin miten onnekas olen ollut kaikesta huolimatta.
Lapset ovat -jos mahdollista- vielä rakkaampia, koska olemme heitä todella halunneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutkimuksetkin aloitettiin ja söin clomeja, mutta luomusti tulin sitten raskaaksi. Toisenkin tärppäämiseen meni vuosi. Seuraavat kolme saivat alkunsa todella nopeasti, nuorin jo ehkäisystä huolimatta yli nelikymppisenä. Vaikka kahta ensimmäistä " tehdessä" mietin, että en saa biologisia lapsia tai lapsiluku jää yhteen, niin eipä tuo asia enää vaivaa mitenkään.
Mieleen on vain jäänyt se lääkärin tokaisu kahdeksan vuoden takaa, että " paljon mahdollista, ettei meille biologisia lapsia tule" . Tunnen vain syvää kiitollisuutta lapsista, niin kuin varmaan jokainen, jolle lapset eivät ole olleet itsestäänselvyys.
Toinen tuli luomuna, joten elättelen toiveita kolmannestakin. VAikka se ihan turhaa onkin...
Vieläkin mietin usein sitä, että miten hirveää meillä olikaan ne vuodet kun lasta tehtiin ja miten surullisia me oltiin. Ja miten onni on, että saatiin sitten kuitenkin lapsia! Mietin myös keskenmenneitä lapsiani, että minkähänlaisia he olisivat, ja minkälaisessa kehitysvaiheessa jne.
Meillä oli lapsettomien porukka, josta osa sai lapsia ja osa jäi lopullisesti lapsettomiksi. Harmittaa ihan kamalasti noiden (ja tietysti kaikkien muidenkin, mutta erityisesti noiden joiden kanssa samaa polkua tahkottiin) lapsettomien puolesta. Yksikin osti yrityksen alkutaipaleella farmariauton varmana siitä, että kohta tärppää, eikä sitten ikinä tärpännyt... siitäkin on jo viisi vuotta.
tuo farmariautopariskunta ajaa edelleen sillä perhefarkullaan. Luulisi, että joka ikinen kerta kun auton oven avaa niin se toivo lapsista mikä oli kun autoa osti hyökkäisi silmille :-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoitoihin ei missään nimessä haluttu lähteä. Kun oltiin jo heitetty kirves kaivoon, tulinkin raskaaksi! Vauva kuoli kohtuun rv 41+1. Tulin heti uudestaan raskaaksi, sain keskenmenon. Vuoden päästä syntyi tyttö rv 33+5. Seuraavaa alettiin toivomaan kun tyttö täytti vuoden, mutta saatiin odottaa 3 vuotta ennenkuin tärppäsi! Pojan jälkeen tulin heti raskaaksi ja alle vuoden ikäerolla syntyi poika. Nuorimmaisen jälkeen olen saanut 2 keskenmenoa, mutta viimeisestä plussasta ja keskenmenosta on jo aikaa 2 vuotta. Nyt ollaan jälleen luovuttu toivosta ja ollaan kiitollisia siitä mitä meillä jo on. SILTI vauva saa tulla jos tulee, tekemällä emme sitä tee.
Kolme lasta on, joista kaksi ei ole saanut alkuaan helposti, joskin ilman hoitoja kuitenkin, lopulta.
Nyt odotan kauan kaivattua neljättä (ja tuloksettomien hoitojenkin jälkeen) ," luomuvauvaa" , suurta ihmettämme :)
Eipä tuo ikävä aika unhoitu mielestäni, mutta toivon, että kun nyytin saamme syliin, mieleni " antaa anteeksi" kaiken kokemamme mielipahan.
joskus vain ketutuksena, että miksi näistä menkoista sitten pitää kärsiä kuitenkin, joskus pelkona, että mitä jos tulisinkin raskaaksi. Vain kerran tai pari esikoisen saamisen jälkeen olen tuntenut pientä haikeutta siitä, etten voi kokea raskautta ja imetystä (synnytystä en kauheasti hinkua kokemaan, sen relevantti osa on mielestäni tullut koettua kun tyttäristä kukin annettiin syliin :) Mutta esikoisen saamisen jälkeen kesti pari vuotta, ennen kuin asiasta poistui se tietty tunnelataus.
Tähän on selvästi liitoksissa se, että kun joku kysyy nykyään minulta ovatko lapset omiani, vastaan itsestäänselvyytenä ja epäröimättä " ovat" - angstisina aikoina epäilin aina kysyjän motiiveja, nykyään luulen hänen vain kysyvän olenko pph.