Asiallinen, mutta nolo kysymys niille, jotka EIVÄT pidä itseään kauniina/hyvännäköisinä...

Vierailija:

Viihdyn todella hyvin hänen seurassaan, ja pikkuhiljaa olen alkanut ajattelemaan häntä yhä enemmän. :) Ensitapaamisen jälkeen ajattelin, etten koskaan voisi seurustella tuon näköisen kanssa, mutta näin tässä vain pääsi käymään että ihastuin. :)

Mä olen mielestäni ruma (vaikka objektiivisesti katsoen olenkin ihan tavallinen, vaikkakin pienitissinen).



Mun miesystävä on ihan sellainen normaalin näköinen suomalainen mies. Vähän on ylipainoa, ja olen ollut havaitsevinani, että eräät ystäväni pyörittelivät silmiään kuvan nähdesään. Mutta mun silmissä tuo mies on komea ja saa mut kyllä syttymään. (Ei mustakaan kaikkien mun kavereiden miehet ole kovinkaan komeita, mutta kukin valkkaa tyylillään.)



Se on totta, että mä en ole ikinä ehkä edes unelmoinut mistään adoniksista, vaan ihan tavallisen näköisistä. Sellainen ei vaan sopisi mulle. Kai sitä automaattisesti sitten katselee vakavasti ottaen sellaista miestä, jonka uskoo saavansa.

että kohde voisi koskaan kiinnostua minusta pidemmän päälle. Yhden yön seuraksi kait kelpaisin.

Kaksi ensimmäistä pidempää miessuhdettani (joista toinen oli avioliitto) olivat minua selvästi paremmannäköisten miesten kanssa. Minulla ei ollut mielestäni juuri valinnanvaraa, mutta onneksi nämä miehet ihastuivat minuun ja löysivät ulkonäöstäni riittävästi hyvää. Minullehan se tietenkin sopi. Olen aika esteetikko ja minusta oli ihanaa olla ja elää hyvännäköisen miehen kanssa.



Nykyiseen mieheeni tutustuin netin kautta ja olin jo ehtinyt ihastua ennen kuin tapasimme. Voi sanoa, että taso laski, mutta ulkonäkö ei todellakaan ole kaikki. NÄmä kaksi hyvännäköistä eivät sitten lopulta pystyneet sellaiseen parisuhteeseen jota minä haluan, tämä vaatimattomamman näköinen kaveri taas antaa minulle kaiken, mitä tarvitsen. Olen onnellinen.



Siis: rimaa ei tarvitse laskea, mutta so not.

Itse ajattelen, että jos ero tulisi(mitä ei toiv tapahdu) en miehessä todella katsoisi ulkonäköä, vaan ihan sisäisiä asioita. En taas voisi olla tyhmemmän kanssa kuin itse olen, rumemman kylläkin.

Olen kaunis ja ulkonäöstäni paljon myönteistä palautetta saava nainen. Tästä joku ehkä vetää nyt johtopäätöksen, että katselen vain hyvännäköisiä (siis ne kauneusihanteet) täyttäviä miehiä. Mutta se ei pidä paikkaansa!



En ole ikinä ymmärtänyt sitä ajattelua, että joku voisi olla toiselle " liian" hyvännäköinen tai huononnäköinen. Puhumattakaan siitä, että esim. minun kauniina naisena olisi pitänyt kiinnostua vain komeista miehistä. Toki minulla on mielipiteitä ihmisten komeudesta/kauneudesta, mutta tämä sinänsä neutraali mielipide ei liity välttämättä mitenkään siihen, kehen ihastun. Monet miehet ovat minusta todella hyvännäköisiä, mutta eivät säväytä millään lailla. Kyllä ihastuttavassa miehessä pitää olla jotain persoonallista särmää, jotain omaperäisellä tavalla kiinnostavaa. Ja tuskin tarvitsee edes mainita, että henkiset ominaisuudet painavat vaa' assa fyysisiä huomattavasti enemmän.



Kun aikanaan tapasin nykyisen mieheni, jotkut ystäväni katsoivat asiakseen kommentoida hänen ulkonäköään ja päivitellä, että saisin kyllä paremmankin. Totta on, ettei mies ole mistään mallikoulun katalogista, mutta hän on minulle maailman paras mies.



Niin että rohkeasti vain tutustumaan kaikenlaisiin ja -näköisiin miehiin! Uskon, että myös miehissä on paljon minun laillani ajattelevia. :)

vähemmän hyvännäköisiä miehiä. Olin realisti, tiesin ettei mitään saumaa niihin herkkuihin, siis seurustelumielessä. Yhden illan jutuksi minäkin oisin kelvannu koska vaan, baarista sain miehen mukaani joka kerta jos vain halusin. Ja ihan vain siksi että oli " ne tissit, ne tissit" , kuten yksi mies minulle kerran sanoi. Tänä päivänä muuten inhoan sitä jos joku kaksilahkeinen tulee baarissa huokailemaan rintavarustuksestani, ällöttävää.



Nykyinen mies on, sanoisinko keskimääräistä komeampi. En kylläkään ymmärrä millä ihmeellä olen hänet saanut iskettyä, kai se oli vanhemmuutta karttunut itsetunto. Nauravaisuus ja puhuin paljon. Ja varmaan ne tissitki auttoi asiaa.... =)

Enkä ole sitä yleisestikään, ainakin nuoruudessa tuntemattomat pojat huutelivat jotain " vähän kauhean näköinen" kommentteja perään.



Viat siis omasta mielestäni:

-ylipaino

-ruma nenä

-vinot hampaat

-pätkä





Mutta mutta...



Löysin kuitenkin suuren rakkauden, sattumalta ja ihan baarista. = )



Eikä mieheni ole mikään ruma, vaan päin vastoin hieman keskivertoa komeampi. Tietysti kauneus/komeus on katsojan silmissä ja minulle mieheni on tietysti maailman komein ja paras. Mutta itse luulen, että joku on saattanut ajatella, miten tuon näköinen on saanut noin hyvännäköisen miehen.



Sattumaahan kaikki on tai sitten johdatusta, mutta ulkonäkö on tietysti loppujen lopuksi sivuseikka. Ei ole niin kaunista ihmistä olemassakaan, joka ei alkaisi näyttää rumalta, jos käytös on huonoa, väliinpitämätöntä ja itsekeskeistä. Ja kaikki ystävät alkavat näyttää omissa silmissä kauniilta, kun heistä pitää. Sama pätee siis parisuhteissakin.



Jos joku ei ole valmis parisuhteeseen toisen ulkonäön takia, ei hän silloin ole se oikea ja saa siis mennäkin. Hänen menetyksensä on suurempi kuin sen, joka välittää enemmän. Nurkan takana saattaa hyvinkin odottaa se oikea!



Älä siis ap ota tai jätä ketään ulkonäön takia! Jos nykyinen ihastuksesi ei sinusta ulkonäön takia piittaa, hän saa siis mennä. Älä myöskään ota ketään vain sen takia, että pitää olla " joku" , vaan odota, kunnes se oikea löytyy. Hän on taatusti sinulle se komein!

koska en ole itseäni trimmaava nainen. Olen katsellut " samantasoista" kuin itse olen. Kumppanini on mielestäni oikein komea :) Hänellä on ihanat silmät ja lämmin hymy. En kokisi oloani hyväksi minkään tämän ajan mittarit täyttävän Mr Kenin rinnalla. Mielestäni mieheni on kuitenkin " keskimääräistä komeampi" .

usein tosi vaatimattoman näköiset tyttöystävät. Veikkaan, että nää jätkät joutui naisten seksuaalisen ahdistelun kohteeksi niin usein, että ottivat sellaisen tytön, joka ei käy päälle kuin yleinen syyttäjä.

Itse pidän itseäni tosi rumana (no en varmaankaan mikään susiruma ole, mutta aika ruma/tavallinen kuitenkin) ja olen saanut siitä huolimatta komean, ihanan miehen. Miestäni todella monet kehuvat komeaksi ja on häntä malliksikin pyydetty, joten ei ole pelkästään minun mielipiteeni.



Kyllä mua nuorempana masensi, että en voi ikinä saada hyvännäköistä JA mukavaa miestä, mutta toisin kävi. Olen oikeesti tosi ylpeä miehestäni.

Meitäkin kai voidaan pitää sellaisena, jos mittariksi otetaan tavalliset nais- ja miesihanteet. Itse olen kauniiksi kehuttu timmi (172cm/59kg), pitkätukkainen blondi ja mieheni on ulkoisesti kai monen silmissä aika nörtti, luiru (170cm/60kg) ja vielä puolikaljukin ;) Mutta tosi ihana ja minun silmissäni seksikäskin! Vastaavasti mieheni kaveri on monen silmissä kai komea (pitkä, tumma, raamikas), mutta hänen vaimonsa on rehellisesti sanottuna aika rujonnäköinen ja reilusti ylipainoinen. Silti he sopivat minusta toisilleen suorastaan täydellisesti, esim. arvot ja huumorintaju on samanlaiset.



Nuorena kun ihastuu, ei tule miettineeksi liikaa. Sitä vaan ihastuu ja antaa tunteen viedä mennessään... Veikkaan, että kolmikymppisillä on paljon korkeammat standardit puolisokandidaateilleen, vaikka he itse eivät edes olisi kovin kummoisia ulkoisesti tai sisäisesti. Me tavattiin jo 17-vuotiaina, nyt ollaan oltu yhdessä kohta 10 v.

että kyllä mun tekisi mieli sanoa yhdelle tutulle sinkulle (35v), että laske nyt hyvä nainen niitä mittareitasi tai olet ikuisesti yksin. Hän ei vilkaisekaan muita kuin komeita miehiä, vaikka itse ei todellakaan ole mikään " kedon kaunein kukkanen" , päinvastoin. Ehkä sitä ei itse tule vain ajatelleeksi asiaa? Enkä väitä, etteikö ruma voisi saada komeaa tai kaunista, mutta minusta tuntuu aika kornilta etsiä lähtökohtaisesti itseään ulkoisesti huomattavasti korkeampitasoista kumppania.

pikkupaikkakuntamme kaunotar ja minä hänen rinallaan en todellakaan yltänyt ulkonäössä samalle tasolle. Pojat parveilivat tuon bestikseni ympärillä ja aina välillä ajauduin lohduttamaan niitä jotka " tippuivat yli" kun bestikseni valkkasi parhaita päältä

Avioliittoon päädyin kuitenkin niin. Että tutustuin mieheeni netin, puhelimen ja kirjeenvaihdon välityksellä ensin puoli vuotta ennen esitapaamista. Silloin ulkoäöllä ei ollut enää mitää merkitystä. Nyt jo 13 yhteistä vuotta takana.

Siinä oli söpö, ilmiselvästi rakastunut nuoripari, tyttö oli keijukaismaisella tavalla tosi kaunis, mies taas oikein pahimmalla tavalla nörtti. Sellainen tyyppi, joka käyttää laseja 80-luvulta ja vetää farkut kainaloon asti. Siinä kuvassa se mies oli NIIN onnellisen näköinen, että mua hymyilytti koko päivän. :)))

hyvännäköistä puolisoa. Aika säälittävää jos vähemmän komea tulee hylätyksi heti kättelyssä vain siksi että on vähemmän komea.

Olin vaikeasti ylipainoinen miltei koko nuoren aikuisikäni. En todellakaan katsellut " komeita miehiä" - itse asiassa näin jälkikäteen ajateltuna tiedostamattani blokkasin koko miehistä uneksimisen jonnekin alitajunnan syövereihin. En siis pitänyt itseäni mitenkään erityisen seksuaalisenakaan, enkä tiennyt esim. flirttailusta yhtään mitään. Minulla oli paljon kavereita, mutta mitä miehiin tuli, ihastukseni kohteiksi valikoituneet (harvat) olivat jo valmiiksi " samaa sarjaa kanssani" , ts. isoja, pyöreitä ja muihin kuin ulkoisiin asioihin orientoituneita (kirjoista ym. kiinnostuneita, keskustelevia tyyppejä).



Kun sitten pudotin painoa reippaasti, minulle avautui aivan uusi maailma. Olin luullut sen olevan LUONTEESSANI, etten katsellut komeita miehiä tai muutenkaan miettinyt näitä juttuja. Mutta ei se ollut. Kun miehet alkoivat huomioida minut, huomasin nauttivani huomiosta ja FLIRTTAILUSTA. Huomasin uskaltavani kiinnostua hyvän näköisinä pitämistäni miehistä!



No, kaiken tämän ajan olen kuitenkin seurustellut tukevasti ja päätynyt naimisiin varsin komean miehen kanssa - rakkaus kulkee omia teitään pikkuihastumisista ja flirteistä riippumatta. Mieheni ei ole sliipatulla tavalla komea, mutta raamikas, normaalipainoinen ja sympaattinen. Saan siis silmäniloa päivittäin... ;D

Metsästin siis omaa lajiani silloin kun olin sinkku. Normaalipainoista mutta ei sellaista jolle kroppa on kovin tärkeä asia. Myös jätin yhden miehen muutaman deitin jälkeen osittain siksi että se harrasti kehonrakennusta - en halunnut odottaa että asiasta tulisi ongelmaa siinä vaiheessa kun minä ottaisin vaatteeni pois...

Minä en ole mikään kaunotar mutta mieheni on komea. Minä en tuntenut itseäni mitenkään huonoksi kun häntä havittelin aikanaan. Minulla on itsetuntoa joka paikkaa mahdolliset ulkonäkö puutteet ja sen mieskin heti huomasi.

Mut kaikkihan on kiinni kemioista ja ihmisten luonteista, itsevarmuudesta. Siitä mitä itse haluaa tai ei halua. Epävarmuus paistaa. Ehkä olen myös on-off-tunneihminen... Eli ei, ruman ei tarvi hävetä itseään eikä tarvi miettiä et huoliiko toi mua. Jos on tarpeeks itsevarma, eikä tietenkään tyrkky, niin kyl ne joiden kans mätsää, niin niin ne myös kiinnostuu. Ehkä joku tosi iso poikkeavuus voi tietty hidastaa... mut ei mikään normaalista poikkeava rumuus.



Olen saanut 99% kaikki ketä olen halunnut. Ja jos joku mies sytyttää, niin kyl se mieskin on ainakin aluksi ollut kiinnostunut, se on se jokin muu, mikä ei sitten sytytä tai tarkemmin jutellessa huomaa että meni ensiarvio pieleen, mies ei olekaan sopivan luonteinen, ajatusmaailma on pahasti ristiin.



Ja toisaalta, on myös miehiä joita en olisi ikinä ehkä halunnut ulkonäön perusteella, mut sitten heti lähes ekasta silmäyksestä tutustuttua olen kuitenkin ruvennut haluamaan ja kemiat on heti kohdanneet. Tämmöinen on aviomieheni.



Kuitenki miehessä pitää olla jotain aina, mikä sytyttää ulkonäössäkin. Mut ei tarvi olla täydellinen. Ei siitä haittaakaan ole, jos mies on muuten myös sopiva sisimmältään. Täydellisyys ulkonäössä on ihan ok, mut eipä ole ollut sitä tuuria, enkä ole jäänyt odottelemaan, enkä varmaan jäisikään sinkkuna. :) Mut on sattunut tilanteita, et on tutustunut jotain kautta täydellisiin miehiin (yleiseltä kauneusihanteelta) ja on käyty vaikka lounaalla luontevasti ja todettu et harmi et ollaan varattuja, mut ehkä seuraavassa elämässä. :)