Onko vammaista lasta pakko ottaa laitokselta kotiin mukaan?

Herran jumala en voi käsittää, että joku voi edes kysyä tällaista. Anna vaikka minulle adoptoitavaksi.

Nimim. naapurissa on sijaiuskoti johon on tuotu synnäriltä äidin hylkäämä vauva :(

Joku toinen voisi jopa rakastaa tätä, siksi on parempi että en ota edes kotiin käymään.

Eiköhän sossu sieltä hoitele sitten eteenpäin, tyyliin: huostaanotto, sijoitus, adoptio... Varmaan hoituu kun jätät vaan...

saattaisi olla onnellinen ylipäätään saatuaan lapsen... Sinä et siis kuulu siihen joukkoon.

Jos toinen olisi jollain tapaa monivammainen, luultavasti jättäisin laitokselle. Kuulo- tai näkövamma ei paha, mutta down tai joku muu syndrooma ei saa meikäläisen hoivavaistoja heräämään. Liian vastenmielistä.

Välillä toivon, että nämä asennevammaiset saisivat vaikka aivoverenvuodon ja muuttuisivat itse niiksi kuolaaviksi vastenmielisiksi olennoiksi.



Mun on vaikea tajuta, miten kukaan voi kokea pienen vauvan vastenmielisenä. Kuolaavat ne terveetkin lapset.



Ja huomaa, ettei porukalla taas mitään tietoa erilaisista oireyhtymistä, kaikki ovat vaan vastenmielisiä.

Mitä muuten tuohon vammaisen lapsen syntymään tulee niin siihen liittyy usein kovin ristiriitaisia tunteita. Tietysti etukäteen ajatellen sitä miettii varmaan monikin ettei minusta olisi tuohon tehtävään, niin ajattelin itsekin ennen vammaisen lapseni syntymää. Jotenkin sitä vaan tosipaikan tullen alkaa löytää itsestäään sellaisia voimia mistä ei tiedäkään ja tietysti rakkaus omaa lasta kohtaan on kantava voima pahoinakin hetkinä.



Joku taisi kirjoittaa että pitäisi olla iloinen kun ylipäätänsä saa lapsen tms. Viimevuosien aikana olen tutustunut kokojoukkoon vammaisten lasten vanhempia ja paljon ollaan käyty lpi noita ensihetkien tunnelmia. Monelle se on ollut todella kova paikka ja mieleen on tullut jättää lapsi sairaalaan, usea on myöntänyt toivoneensa lapsen kuolemaa ja muuta sen suuntaista. Ajatuskia joita sitten myöhemmin ovat hävenneet kunnes ovat ymmärtäneet ne osaksi alkushokkia ja hyväksyneet, nyt jopa puhuvat eteenpäin ettei kenenkään tuoreen erityislapsen vanhemman tarvitse tuntea häpeää pahoita ajatuksistaan. Ja korostan vielä että nämä lapsen kuolemaa toivoneet tai hylkäämistä suunnitelleet vanhemmat todella rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat valmiita tekemään kaikkensa heidän eteensä.



Jokainen jollain lailla odottaa ja toivoo tervettä lasta ja siinä vaiheessa kun käykin toisin, siinä murtuu koko tulevaisuuden unelma. On aivan luonnollista että siinä kokee itsensä petetyksi, pelkää ja epäilee voimiaan jne. Joskus tuntuu pahalta kun kuulee asiaa kokemattomien kauhistelevan miten joku äiti voi kokea vastasyntyneen lapsensa noin.



ap:lle sen verran että todennäköisyys vammaisen lapsen saamiseen on häviävän pieni, eli ei kannata liikaa murehtia noita. Jos niin hassusti sattuu käymään niin sitten katsotaan tilannetta uuskiksi ja toimit sen mukaan.

Mitä jos itse olisit down? Vastaa, ole kiltti!

Ja jos olisin itse down, toivoisin kyllä että minut olisi aikanaan abortoitu. Vai haluaako joku teistä todellakin elää elämänsä kehitysvammaisena.

Ihan nauratti kun luki tekstisi, juuri tuota tyypillistä parivuotiaan vammaisen lapsen äidin lässytystä. " Kyllä meidän lapsi on niin ihana että kaikki on sen arvoista, rakkaus palkitsee ja voimia kyllä tulee sen mukaan kun niitä tarvitaan."



Se on kumma kuinka tuollaiset maailmaa syleilevät ajatukset karsiutuvat vuosien saatossa, harvemmin kuulee enää kouluikäisten vammaisten lasten vanhemmilta tuollaisia sepostuksia, puhumattakaan sitten nuorten tai aikuiten vanhemmista.



Hassua kuinka niin moni taaperon vanhempi tosissaan luulee että suurin kriisi ja työ on tehty siinä kun hyväksytään lapsen vamma ja opitaan rakastamaan tätä. Eihän työ ole tuossa vaiheessa edes alkanut!

minkäänlaista lasta. Todella surullista lukea " aikuisen" ihmisen tuonkaltaista tekstiä. Itsellä vaikeavammainen lapsi ja erittäin onnellinen ja ylpeä hänestä. Toivon sydämmestäni ettet tule saamaan edes sitä tervettä lasta!

tai vaikka sinä tai miehesi. Jos näin tapahtuisi niin hylkäisisitkö sittenkin?? Näin on (ei toki ainut) käynyt eräälle perheelle, jotka kovasti säälivät erään tuttavani vammaista lasta. Sanoivat suoraan, että lapsen olisi parempi kuolla. Heidän oma lapsensa vammautui vakavasti. En nyt tarkkaan muista miten mutta pahasti kuitenkin.

Kiva asenne muutenkin, todella toivot ettei toinen saisi lasta lainkaan? Sitä puhutaan vielä että vammaisen lapsen vanhemmuus kasvattaa!

kyseinen henkilö on todella epäkypsä. Ja silloin ei ole valmis vanhemmuuteen.

Itse olen tehnyt(2 lastani) maailmaan ajatuksella, että heitä emme pois anna vaan otamme kiitollisina vastaan ja huolehdimme heistä parhaamme mukaan.

täähän on selvä provo!

kehitysvammaisuus ei aina/yleensä näy lapsesta heti vastasyntyneenä. Selkeät syndroomat tietysti huomataan pikapuoliin (kuten down).

Viitteitä kehitysviivästymästä/poikkeavuudesta tulee yleensä ensimmäisien elinkuukausien/vuoden aikana, kun lapsi ei kehity normaaliin tahtiin tai taantuu eli unohtaa oppimiaan taitoja.

Pikkukeskosina syntyneillä riskit kehityspoikkeammin ovat tietysti suurempia ja hieman viitteitä tulevasta saadaan jo sairaalahoidon aikana esim. aivoverenvuotojen esiintymisestä.



Eli voitkin siis vahingossa tietämättäsi viedä kehitysvammaisen lapsen kotiisi synnäriltä. Onkin varmaan parempi, että jätät lapset kokonaan hankkimatta!

Jos ilmenee, että on vammainen. Minä ainakin haluan itselleni mahdollisimman helpon elämän. Ei kiitos loppuikää omaishoitajana. Tervettäkin lasta on tosi vaikea rakastaa, saati sitten vammaista. ap

kannattaisiko oikeasti jättää lapset tekemättä ja hankkia vaikka koiranpentu, sen voi antaa pois jos ei enää jaksa hoitaa.



ja valitettavasti en usko siihen, että kenenkään elämä olisi helppoa, kyllä me jkainen saadaan varmasti osamme elään epäoikeudenmukaisuudesta ja rankkuudesta