Miten 3-4 -vuotiaat poikanne ovat sopeutuneet eroon?
Poikamme oli 3,5 v. erotessamme viime elokuussa. Ikävä isiä kohtaan on ollut kovaa, viime aikoina ehkä hieman on alkanut luottaa siihen, että näkee isiä.
Meillä on sellainen systeemi, että isi käy poikaansa katsomassa meidän luonamme niin usein kuin ehtii. Käytännössä 2-3 päivän välein, mutta meillä ei ole mitään etukäteen sovittuja päiviä. Silloin kun poika on käynyt isin luona vanhassa kodissamme, niin se on selvästi hämmentänyt häntä.
Sydämeni välillä särkyy kun näen miten hän isiä ikävöi. Toisaalta on minuun tässä syksyn aikana kiinnittynyt todella vahvasti. Hän on ainoa lapsi ja voi kuulua kehitysvaiheeseenkin. Olen usein töiden jälkeen väsynyt enkä jaksa leikkiä juuri mitään hänen kanssaan. Luemme kirjoja ja pelaamme kyllä. Tuntuu kuitenkin, etten jaksa hänelle antaa sitä loputonta huomiota mitä hän haluaa. Pojallani ei ole tässä lähellä ketään ikäistään leikkikaveria eikä meillä mitään tukiverkkoja (paitsi tietty ex-mieheni).
Aloin seurustella uuden miehen kanssa lähestulkoon heti eron jälkeen. Poikani tykkää miehestäni tosi paljon, mutta on myös mustasukkainen minusta. Onneksi kaikki on mennyt pääsääntöisemmin hyvin.
Mietin kuitenkin, mitä kaikkea tämä aikuisten maailmassa hämmentyneenä eläminen tekee ja vaikuttaa pienen poikani psyykeeseen. Olen tehnyt kaikkeni, että hänellä on selkeät rajat ja rakkautta, olen vastannut hänen kysymyksiinsä asiallisesti, mutta niin ettei hänen tarvitsisi kantaa taakkaa. Olen tukenut hänen suhdettaan isäänsä.
Mietin myös sitä, että mistä tiedän onko hänen kehitysvaiheensa nelivuotisuhmaa vai surua erostamme. Kun kysyn, niin pahan olon syynä on aina isin ikävä. :(
Kiitos kun sain purkaa, paljon jäi sanomatta, mutta kiitos jos jaksatte tukea.
Melodia
Meidän poika oli myös kolme ja puoli kun me erottiin viime elokuussa, isälla on uusi koti. Poika on alusta asti ollut isällään öitä ja viikonloppuja, eli viettävät kahdestaan aikaa. joka toinen viikonloppu ja yksi arkipäivä viikossa. Miehellä on tyttöystävä ja tietty hän viettää aikaa siellä, eli isä ja poika eivät aina ole vain kahdestaan.
Poika on ruvennut nyt 4v:n lähestyessä joko ikävöimään isäänsä taikka prosessoimaan meidän eroa ja tätä uutta kuviota. Haluaa että isä tulee mukaan jos puhutaan että käydään esim uimassa tai muuta, kun kerran kesälläkin niin tehtiin. Eli muistelee kyllä sellaisia kertoja missä oltiin kaikki yhdessä. Olemmekin välillä tehneet esim eläintarharetkiä yhdessä kolmistaan. En sitten tiedä että onko tämä hyväksi vai haitaksi, että ei kait poika sitten vaan ajattele että olisi paluuta vanhaan systeemiin. Mutta mielestäni muuten on hyväksynyt tämän kahden kodin tilanteen aika hyvin. Iltaisin on selvästi ikävä isiä, mutta samalla sanoo että ei halua mennä isin kotiin. Siitä päättelen että hämmentävää on. Puhuvat joka päivä puhelimessa, ja minä puhun niinä päivinä kun on isällään.
Yritän itse myös työnjälkeen vaan vaihtaa kotivaatteet ja olla pojan kanssa. joskus luetaan, joskus katotaan puuhapeteä, joskus leikitään. Mutta kun siinä illalla on vain n. tunti sitä yhteistä aikaa ennen nukkumaan menoa, sellainen rauhallinen yhdessäolo on ihan riittävää. Kyselen päivän kuulumisia ja leikkejä tarhasta ja jutellaan tulevasta viikonlopusta tai muusta, ja jos on viikonloppu isällä tiedossa, niin siitä alan jo juttelemaan torstaina, että osaa siihen valmistautua. aina positiivisessa mielessä tosin. Sanon aina että on kiva että olet äidin kodissa äidin kanssa, mutta on myös kivaa että tykkäät isistä ja käyt isin kotona. Kun minä menen joskus käymään siellä, poika näyttää aina innoissaan omaa huonettaan, lelujaan ym.
Voisiko poikasi viettää enemmän aikaa isänsä kanssa, kokonaisia päiviä viikonloppusin, joskus jonkun yön ym ym että tottuu taas touhuaan isänsä kanssa ja saa isältään enemmän huomiota ja kosketuspintaa? Se voisi helpottaa ikävään ja tuoda tiettyä rytmiä ja turvallisuutta siihen isäsuhteeseen jos sopii tiettyt päivät. Meidän poika jo tietää että maanantaisin isä hakee tarhasta ja sen jälkeen menevät isin kotiin.
Meillä on kaksi, ja nyt jo kolmikielinen poika, eli kommunikaatio on aina ollut vähäistä, ei sillä tavalla ilmaise asioita sanallisesti, ellen " kisko" niitä asioita ulos. Mutta vaikka poika vaan vastaileekin joo tai ei, jos ei tunnu siltä että löytyy ne oikeat sanat tai ei huvita puhua, niin ainakin poika kuuntelee mitä minä sanon ja se tuntuu helpottavan ja rauhottavan pahaa oloa.