Miksi jotkut ihmiset ovat luonteeltaan hirveän negatiivisia?

Koska tosiaan eipä pety sitten. Kotoota lähtenyt opittu tapa sanoisin..

lapsuudessa meitä lapsia ei hirveästi kehuttu, ei edes silloin kun olisi ollut aihetta. Ei moitittukaan, mutta joskus hyväksyttävä päähäntaputus hymyn kera olisi saanut iloiseksi pitkäksi aikaa!

Kun sain omia lapsia, opettelin kehumaan heitä aina kun aihetta, ja muutenkin yritän nähdä kaikessa ensin hyvät puolet. Opettelua se on vaatinut, mutta nyt se tuntuu jo luonnolliselta.

Hän asennoituu kaikkeen tulevaan pessimistisesti: lomamatkalla lapset kuitenkin kiukuttelee; remonttia ei uskalla suunnitella, kun voi olla että jää työttömäksi (vaikka ei ole mitään syytä epäillä sitä); kahdestaan ei viitsi lähteä risteilylle, kun siellä kuitenkin vaan riidellään; firman pikkujoulut ei huvita, eihän siellä voi olla kivaa jne.



Luulen että paljolti se on juuri tuota, että eipähän pety jos ei mitään odotakaan, mutta toisaalta myös osa luonnetta. Ja senkin kyllä tunnistan että miestä ei ole lapsena kehuttu ja kannustettu, hänellä on huono itsetunto ja liian usein minäkin sitä ruokin valittamalla asioista :-(



Välillä rasittaa aivan sairaasti kuunnella sitä etukäteen valittamista ja itseään toteuutavien ennustusten tekoa: joo, kyllä varmaan lomalla riidelään, jos on jo etukäteen päätetty niin tehdä... Välillä taas maltan sivuuttaa nuo kommenit ja antaa miehen muhia aikansa omassa pessimismissään, kyllä se yleensä siitä tokenee ja tulee mukaan johonkin mukavaan.

Pessimistin koko elämä on yhtä pettymystä, koska silloin, kun hänelle tapahtuu jotain hyvää, hän ei osaa siitä iloita, ja silloin kun jotain pahaa, hän kokee sen vain yhtenä potkuna nivusiin, jonka maailma TAAS haluaa hänelle antaa.



Paras tapa suhtautua elämään oikeasti on varautua pahimpaan, odottaa parasta ja ottaa pettymykset mahdollisimman kevyesti, " ja eiku eteenpäin" -asenteella.

joskus aiemmin. Silloin kirjoitinkin siitä, kun appivanhempani valittavat jatkuvasti kuinka rahaa on vähän ja kuinka tiukalla ovat, vaikka tulotaso ja varallisuus on jokseenkin sama kuin omilla vanhemmillani, jotka ovat ihan tyytyväisiä.



Se on varmaan opittua, että jotkut ihan varmuuden vuoksikin valittavat kaikkea. Oma mieheni on onneksi oppinut olemaan jatkuvasti valittamatta ns. turhasta. Mielestäni liian negatiivisella asenteella elämässä sulkee silmänsä monelta mahdollisuudelta. Itselleni elämän suola tai peräti suuri osa elämästä on sitä, että on asioita joita voi tavoitella tai joista voi haaveilla. Aina niistä osan onnistuu saamaan. Mieheni oli pitkään sitä mieltä, ettei hänellä koskaan tule olemaan varaa erääseen hankintaan. Jokusen vuoden sain selittää hänelle asiaa ja nyt hänellä on haluamansa, jopa parempana kuin varmaan uskalsi toivoa.