Onko kotihoidossa ollet lapset aina tällaisia ?

mutta sitä nämä kotiäidit eivät myönnä, se on aina helppo piiloutua " hyvä äiti" viitan alle eikä tunnustaa tosiseikkoja.



Huonostikoulutettu äiti jää usein kotiäidiksi ja kierre jatkuu..

Jälkeenpäin kyllä harmittaa että vanhemmat eivät paljon nähneet vaivaa henkisen kehitykseni tukemiseen sillä olin jossain vaiheessa tosi reppana. Alkoin virkistyä vähän kun 6-vuotiaana jouduin kerhoon ilman siskoani ja sain ensimmäisiä ihan omia kavereita. Olisin varmasti ollut joka tapauksessa vähän ujo ja arka mutta en ihan noin paha.

Onko joku loukannut uraohjuksen tuneteita? By-hyy.

Mä olen itse kotihoidettu ja myös veljeni. Kaikki me ollaan ihan " normaaleja" . Harrastettiin pienenä ja sieltä sai niitä ryhmäkokemuksia ym. Meillä oli myös pihapiirissä paljon lapsia, joiden kanssa leikkiä.

luulenpa että kyse on enemmänkin persoonallisuus-, kasvatus- ja ympäristöeroista kuin hoitopaikasta? Itellä 1,5v. kaksoset ja kerhossa menevät reippaasti tekemään tuttavuutta niin lapsiin kuin aikuisiin. Osaavat jakaa lelunsa ja antavat toisille leluja. Mutta voihan se olla että tulevaisuus on sitten karumpi, jos kotihoidossa jatkavat? Vaikea sanoa, kun ei ole kristallipalloa.

kylläpä meillä ainakin osataan sosiaaliset taidot paremmin kuin esim,ystäväperheessä jossa ei edes 2 vuotias lapsi puhu kuin kolme sanaa,ja nekin epäselvästi,se myytti siis kumottu!



osaa myös pukea ,syödä itse,laskea kymmeneen,piirtää ympyrän sekä tunnistaa päävärit,joten turha yleistää..ja lapsemme 2 vuotias!

kaveri osaa olla myöskin ja jakaa lelujaan vaikka kotona vasta alle vuoden ikäinen veikka.

omani ovat päiväkotilapsia. Ja en ole sosiaalisesti tomera äiti.

Joten onneksi lapseni pääsevät päiväkotiin oppimaan tavoille ;)

Ja päiväkotilapset ovat häikäilemättömiä. Ovat niin kavereita, mutta puukottavat selkään ennen kuin huomaatkaan. Eritoten tyttölapset on syytä laittaa päiväkotiin, että oppivat tätä sosiaalista elämää, joka vallitsee myös täällä " oikeassa" maailmassa. Niin kurjaa kuin se onkin. Vahvat elää.

Hekö ovat aurinkoisia, kilttejä, kohteliaita, omatoimisia, jotka eivät koskaan itke?



Kuinkas kauan siellä hoidossa pitää olla, että luonne paranee? Onko iällä väliä, että koska tarhaan menee, tai koska siellä on? Meidän lapsi ehti olla 1,5-v päiväkodissa ennen kuin jäi kotiin pikkuveljen synnyttyä. Ja on aikamoinen nöösi. Miten muuten on mahdollista, että pikkuveli on huomattavasti reippaampi ja omatoimisempi? Ei ole ollut päivääkään päiväkodissa?

...lapsemme olivat olivat 5,5 ja 3,5, kun menivät kunnalliseen päiväkotiin. Olivat olleet päiväkerhossa ennen sitä, mutta kyllä pk:n hlökunta tunnusti jännittäneensä, että millaisia kauhukakaroita sieltä taas tulee. Meinasivat, kun ovat olleet niin pitkään VAIN kotona.



Päiväkoti-ihmisillä (olen itsekin sellainen) on usein oman itsensä ja päiväkotimaailman suhteen pelottavia kaikkivoipaisuuskuvitelmia. Juuri päiväkodissa usein ajatellaan, että ei niistä lapsista kasva kunnon kansalaisia ilman päiväkodin ylivertaista kasvatusilmapiiriä. Eihän vanhemmat osaa kasvattaa.



Sinänsä se on hassun hauska ajattelutapa, koska ensinnäkin päiväkodeissa on liian vähän henkilökuntaa, toisekseen orjuuttava päivärytmi ei palvele kuin hankalia erityislapsia, kolmanneksi siellä on paljon keski-ikäisiä kyllästyneitä tätejä...



Tavallisen perinteisen suomalaisen päiväkodin ilmapiiri on niin kaavoihin kangistunut, että siellä ei juuri jää tilaa lapsen omalle persoonalle. Vahvaluonteiset lapset luokitellaan häiriköiksi ja epänormaaleiksi vaikka niin ei olisikaan. Lapselle osoitetaan heti, että sinusta ei tykätä, jos uskaltaa olla eri mieltä asioista.



Olen kolmen keskenään hyvin erilaisen lapsen äiti ja päiväkodin erityisryhmässä työskentelevä hoitaja.

että siitä tulisi sosiaalinen ja tuottelias ryhmäsielu (' vahva tiimityöskentelijä' ) vailla pienintäkään oma-aloitteisuutta tai muutakaan ns. omaa tahtoa.



Ja pääsisinhän näin itsekin töihin nopeammin, ilman turhia laiskoille, tyhmille ja kouluttamattomille sohvaperunoille tarkoitteuja äitiyslomia ja hoitovapaita =D

Itse olen kotona hoidettu, vanhemmat kävivät töissä, mummo hoiti. Mulla oli paljon kavereita ja menestyin koulussa hyvin. Ehkä päiväkoti olisi tehnyt hyvää esim. 5-v. alkaen, olin melko ujo.



Esikoinen on ollut kotihoidossa nyt pienen ikänsä eli 3v, menee kyllä hoitoon viim. 4v6kk iässä. Ennen 3v. ikää oli aika herkkiss, nyt tyttö on löytänyt oman tahtonsa ja se näkyy ja kuuluu. Tulee hyvin toimeen kavereiden kanssa.

...kotihoidosta tulee useimmiten reippaita ja iloisia lapsia. Aluksi he ovat usein hiljaisia ja arkoja, mutta ei siinä ole mitään kielteistä. Se on normaalia.



Kotihoidossa olleilla lapsilla on usein myönteinen minä-kuva. He ovat saaneet olla hyväksyvässä ilmapiirissä omana itsenään. Rakastava vanhempi on ollut käden ulottuvilla.



Kotona hoidetut lapset ovat luottavaisia, uskovat aikuisiin.



Kotilapset ovat innostuvaisia. Heitä ei ole kyllästetty virikkeillä.



Kotilapsilla ei ole kaikkia mahdollisia pahoja tapoja ja rumia puheita hallussaan vielä alle kouluikäisinä.

Nyt ovat siis pk:ssa, ikää 3 ja 4v. Ovat rauhallisia, mutta kuitenkin aktiivisia ja kiinnostuneita kaikesta. Sopeutuvat hyvin ryhmään, koska ollaan aina oltu ihmisten kanssa tekemisissä paljon ja käyty kerhoissa ja puistoissa ja kyläilemässä. Eivät kantele ja vingu, niinkuin tuntemani päiväkotilapset. Eivät edes osaa kiusaamisen taitoa, eivätkä toivottavasti opikaan.



Kyllä tuo on täysin a) äidistä ja äidin luonteesta b) lapsesta ja lapsen luonteesta kiinni minkälaisia heistä kasvaa. Itse olen tyytyväisin siihen, että olen voinut antaa lapsilleni vankan perusluottamuksen. Sen turvin pärjää joka paikassa. Hoitoon vieminenkin oli helppoa, ei tarvinnut itkevää lasta lahkeesta karistaa hoitoon.

" kylläpä meillä ainakin osataan sosiaaliset taidot paremmin kuin esim,ystäväperheessä jossa ei edes 2 vuotias lapsi puhu kuin kolme sanaa,ja nekin epäselvästi,se myytti siis kumottu!



osaa myös pukea ,syödä itse,laskea kymmeneen,piirtää ympyrän sekä tunnistaa päävärit,joten turha yleistää..ja lapsemme 2 vuotias! "



Näillä edellä mainituilla seikoilla ei ole tekemistä ns. sosiaalisten taitojen kanssa, eikä varsinkaan puhumisen oppimisen aikataulun suhteen.



Mutta omana mielepiteenä sanoisin, että tuntemissani perheissä jotkut kotona hoidetut ovat erittäin sosiaalisia. Oma lapseni on ujo joskin muutoin sosiaalisesti taitava, mutta vielä ujompi on naapurin samanikäinen, päiväkodin varhain aloittanut lapsi.

Vierailija:

Nyt ovat siis pk:ssa, ikää 3 ja 4v. Ovat rauhallisia, mutta kuitenkin aktiivisia ja kiinnostuneita kaikesta. Sopeutuvat hyvin ryhmään, koska ollaan aina oltu ihmisten kanssa tekemisissä paljon ja käyty kerhoissa ja puistoissa ja kyläilemässä. Eivät kantele ja vingu, niinkuin tuntemani päiväkotilapset. Eivät edes osaa kiusaamisen taitoa, eivätkä toivottavasti opikaan.

Kyllä tuo on täysin a) äidistä ja äidin luonteesta b) lapsesta ja lapsen luonteesta kiinni minkälaisia heistä kasvaa. Itse olen tyytyväisin siihen, että olen voinut antaa lapsilleni vankan perusluottamuksen. Sen turvin pärjää joka paikassa. Hoitoon vieminenkin oli helppoa, ei tarvinnut itkevää lasta lahkeesta karistaa hoitoon.

Paitsi nyt :)

Ei noilla taidoilla ole mitään tekemistä sosiaalisuuden kanssa. Kyllähän minäkin pukea ja syödä osasin ja tosi hyvin osasinkin kun oli se isosisko mallina. Enkä missään tapauksessa tarkoita että lapset pitäisi pistää hoitoon pian mutta niille pitäisi tarjota muitakin kontakteja kun vaan se kotiympäristö. Minä ainakin kärsin lapsena siitä että en vaan osannut lähtestyä muita samanikäisiä kun en ollut siihen tottunut. Ei meilläpäin ollut mitään puistoja tai muita missä oltaisiin opittu leikkimään muiden kanssa. Sisko vaan oli minulle se guru jonka perässä mennä kipitin.

Eikös kaikki lapset ole omia persoonia? Itse olen ollut kotona aika paljon, siis lapsena ja kuitenkin tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. En ole mikään nyhjöttäjä jne. Mutta sitten taas veljeni on varsinainen hyssykkä, ollut aina. Itki pienempänä lähes mistä asiasta vaan. Nyt aikuisenakin on täysin vietävissä eikä uskalla sanoa ääneen oikeen mitään yms. Ja veljeni vietiin hoitoon hyvin pienenä! Sitten tulee mieleen yksi hyvä ystävä! Hän oli kotona koko lapsuuden, ei käynyt edes kerhoissa ja asui kaukana kaikesta, ja oli vielä ainokainen. Mutta mitä hänestä on tullut? Arvostettu henkilö mm. yliopistolla, Helsingissä, edennyt elämässään todella paljon! Ei tosiaankaan mikään nyhjäke.



Omaa lastani olen hoitanut useamman vuoden kotona. Ja hänkin on ainokainen lapsi. Lapsella on kavereita vaikka kuinka ja hänestä pidetään leikkipaikoilla kun auttaa kavereitaan eikä huido nyrkeillä, nimittele ketään jne. Kun aloitti koulun niin pelkkää hyvää hänestä on sanottu :) Mitään ongelmia ei ole ollut tämän kahden vuoden aikana koulussa! Osaa olla ryhmässä ja osaa ottaa toiset huomioon, on hyvä kaveri kaikille. Mutta toki pitää puolensa mutta ei potkimalla ja huitomalla niin kuin monet samanikäiset pojat tekevät! En minä ainakaan voi sanoa että kotona hoidetut lapset olisivat jotenkin " huonompia" kuin päiväkodeissa päivänsä viettäneet....

kamalinta tässä on se että äidit eivät ymmärrä asiaa ja lapsi saa koko elämänsä kärsiä ujoudesta ja syrjäytymisestä.

Tuollaiset äidit ovat kotona vain oman itsensä takia: eivät jaksa mennä töihin kun kotona on helpompi olla ja levätä - ei siinä lasta ajatella

eikä me tosiaankaan olla kaiket päivät keskenämme kotona.



Isompi käy kahtena päivänä viikossa päiväkerhossa ja kerran viikossa liikkarissa. Yhdessä käydään perhekahvilassa, puistossa ja kyläilemässä. Aika harvana päivänä ollaan " vain" kotona.



Kai niitä sosiaalisia taitoja voi oppia muuallakin kuin tarhassa?