Vääjäämättömästi tuleva kuolemantapaus lähipiirissä-miten selvitä pää kasassa?

Kovasti voimia sulle, niitä tulet tarvitsemaan!

Ja kauhulla sitäkin aattelen, että millon sitä vois lukea kun varmaan vollotan sitä lukiessakin... ettei lapset hätäänny, ja ennen nukkumaanmenoa ei sekään varmaan ole ihan hyvä vaihtoehto...

voimahaleja!!

Itse saattohoidin äitini muutama kuukausi sitten, hänkin sairasti syöpää. Yritin tehdä hänen viimeisistä hetkistään mahdollisimman mukavia. Mietin kuolemaa paljon etukäteen ja vaikka olin kuinka valmistautunut niin rankkaa se oli :( Mutta lapset pitävät arjessa kiinni, elämän täytyy jatkua. Suru tuntuu välillä kovemmin, välillä se jää taka-alalle, näin jatkuu varmaan vielä vuosia.

Sieltä voisivat osata auttaa?!

mutta saattaa olla, että sinun on helpompi kestää se, koska sinulla on mahdollisuus snaoa hyvästit ja sopeutua asiaan vähitellen.



Oletko yh? Jos et, niin eikö mies voi nyt ottaa isomman vastuun lapsista ja kodista?

Odotan minäkin parhaillaan tietoa läheisen kuolemasta ja hoidin minulle rakkaimman, syöpään sairastuneen läheisen kotona.



Vinkit riippuvat siitä, minkälainen suhteesi kuolevaan on. Onko hän perheenjäsen vai ystävä.



Kamalinta oli huomata, miten vuosikymmeniä vanhat ' ikuiset' ystävyssuhteet lopahtivat. Ystävät pelkäsivät niin paljon, että lakkasivat soittelemasta ja käymästä kokonaan. Pari ystävää tuli rohkeasti lähemmäs. Ei heillä ollut ihmeellistä sanottavaa, kelläpä olisikaan. Oltiin vaan joskus pitkäänkin hiljaa. Joku luki ääneen sanomalehteä, toinen toi herkkuja, joku kertoi ajatuksistaan kirjeellä kun ei muuten pystynyt. Välillä itketiin, välillä naurettiin, välillä oltiin ihan kuin ennenkin. Surua ei mitenkään yritelty peittää, mutta toisaalta säästettiin kuolevaa oman tuskan käsittelyltä.



Kuolemasta puhuttiin sen verran kuin kuoleva halusi. Kuolevalle voi olla tärkeää saada toiveensa esim. hautajaisjärjestelyistä sanotuksi, pahin virhe on pyytää ettei hän ' puhuisi tuollaisia' tai vastaavaa.



Aika on rankkaa, mutta kun vuodet vierivät, moni on tyytyväinen, että oli aikaa hyvästellä. Jos sinulla on jotakin mielessä, mitä haluaisit sanoa kuolevalle, sano se. Sitä et tule katumaan ikinä, mutta sanomatta jättämistä aina.

En yhtään jaksa mitään jumalanpalveluksia tai muita palvontajuttuja... Olen vähän sitä mieltä että jos en kelpaa (mahdolliselle) Jumalalle näine hyvineni, niin ei sitten.

Se kyllä varmaan olisi totta, että jos olisin uskossa, niin tällaiset jutut voisivat olla helpompia... mutta se vaan ei tuu onnistumaan multa.

Vierailija:

Oletko yh? Jos et, niin eikö mies voi nyt ottaa isomman vastuun lapsista ja kodista?

Äitini kuoli 2,5 v. syövän toteamisen jälkeen, tuo melkeinpä koko aika oli valmistautumista kuolemaan koska tiesimme että syöpää ei voi parantaa. Ekan vuoden-puolitoista elämä oli vielä aika hyvälaatuista, äiti jaksoi tehdä paljon asioita, auttoi välillä lastenhoidossakin yms. Pikkuhiljaa hän heikkeni ja lopulta tuli se aika kun hoidot piti lopettaa ja siitä alkoi sitten se " todellinen alamäki" mistä piti hyväksyä että loppu voi tulla milloin hyvänsä. Hän eli muistaakseni 6 viikkoa siitä kuin hoidot lopetettiin, 2 viimeistä sairaalassa. En ollut työelämässä vaan hoidin lapsia kotona, lasten kanssa kävimme joka päivä hänen luonaan tekemässä ruokaa, siivoamassa ja muuten auttamassa hoidossa.

Olen kyllä ajatellut, että äitini voisi muuttaa milloin vaan meille, mutta toisaalta en tiedä onko se lasten kannalta kovin hyvä vaihtoehto...

Isä " kaatui" syöpään neljässä kuukaudessa viime vuonna. Loppukesästä vielä terve, puuhakas mies, hiukan ennen joulua oli hautajaiset. Myös meidän perheen elämä pyöri sen nelisen kuukautta isän ja syövän ympärillä, minun äidin jaksamisen ympärillä ja lisäksi kannoin huolen oman perheeni jaksamisesta, siskoni perheen jaksamisesta ja jossain kohtaa yritin miettiä myös omaa jaksamistani. Tähän samaan syssyyn sain huomata olevani raskaana.



Kävin töissä, hoidin perhettäni parhaalla taidolla ja kuljin kolme-neljä kertaa viikossa sairaalaan isän luokse (200 km), illalla / yöllä kotiin ja taas aamulla töihin. Kiitos miehelleni siitä, että otti vastuuta perheestä ja minusta. Sanoi, kun aloin uupua, pakotti lepäämään välillä. Kielsi menemästä isän luokse, kun tilanne alkoi mennä pahaksi. Viikonloput oltiin isän luona koko perhe.



En tiedä, miten siitä selviää. Asia kerrallaan. Ajatukset eivät pysy kasassa, asioita unohtuu, mutta jotenkin se arki vaan rullaa. Kun isä kuoli, oli se samalla suuri suru ja helpotus. Loppui puhelimen kyttääminen, loppui ajelu eestaas isän luo ja elämä palasi yllätävän nopeasti normaaleihin rutiineihin. Mutta jotain puuttuu... nyt opetellaan kokonaan uutta elämänvaihetta.



Suru on kummallinen juttu. Se tulee palasina, muuttaa muotoaan ja tulee taas. Ei se ollutkaan sellaista kaiken lamaannuttavaa turtumista vaan ikävää, pelkoa, kiukkua, vihaa, rakkautta... tunteita laidasta laitaan. Suru on outo homma ja surutyö jatkuu vielä pitkään. Se tulee kummallisissa tilanteissa: " Isä olisi sanonut tässä kohtaa näin... isä olisi tehnyt tämän noin..." ja sitten se pahaolo ja ahdistus tulee, lopullisuuden tajuaa. Isä ei takaisin tule.



En osaa neuvoa sinua. Voimia tarvitset ja yllättävästi niitä jostain tulee. Huuda, kun siltä tuntuu. Itke kun siltä tuntuu ja ole hiljaa, kun siltä tuntuu. Mitään oikeaa tapaa käydä asia läpi ei ole. Sano läheisellesi nyt ne asiat, mitä olet aina halunnut sanoa, mutta jättänyt sanomatta. Vaikka " voit valmistautua" kuolemaan, se tulee shokkina samalla kun on helpotus. Kaikki tunteet kuuluu tilanteeseesi.



Siitä selviää, mutta en ymmärrä miten. Woimia! Ole armollinen itsellesi.

Minulla tuli fyysisiä oireita: pahaolo oli välillä niin valtava, että olisin halunnut oksentaa. Jotenkin ajatus siitä, että voisi oksentaa oikein kunnolla tuntui helpottavalta. Mahassa kiersi, mutta oksennusta ei tullut. Migreeni alkoi, siitä en ole aiemmin kärsinyt. Lisäksi unettomuutta ja sellaista jatkuvaa tokkuraisuutta ja sumussa kulkemista. Unet on edelleen sekavia, hautajaisia vietetään unissani paljon. Aamulla on usein ahdistunut olo. Olen ajatellut, että pääni tekee nukkuessani surutyötä, jota en valveilla jaksa tehdä.



Edelleen... paljon voimia sinulle! Kun isä kuoli, sanoin eräällä ystävälleni (kiitos hänelle kuuntelemisesta!), että en toivo kenenkään kohdalle sitä kamaluutta, kun joutuu seuraamaan läheisen hiipumisen pois. Se on raastavaa. Minulle sanottiin usein, että kyllä sulla on hyvä tilanne, kun voit valmistautua isäsi kuolemaan, ajattele jos menisi vaikka jossain onnettomuudessa... Hahhah! Jokainen voi miettiä, miltä tuntuu istua ja pitää rakasta, kovista kivuista kärsivää ihmistä kädestä ja nähdä, miten elämä lipuu pois, vaikka toinen yrittää taistella. Ei kuolema ole missään muodossa helppo! Turha edes kuvitella.

(paitsi ehkä ikävältä...)Varmaankaan seksikään ei ihan ajatuksissa ensimmäisenä, miesparka mietin jo nyt...

Se ei todellakaan etene vaiheittain kuten oppikirjassa vaan repii, raastaa, helpottaa, unohtuu, tulee taas. Siinä samalla kun oma ja omien lasten elämä menee eteenpäin, se iskee taas ja muistuttaa olemassaolostaan. Ja kuitenkin aika lievittää tuskaa. Itse itkin viimeksi eilen, vaikka äitini kuolemasta on yli 10 vuotta.



Itse kuolema oli yhtä aikaa musertava ja helpottava. Helpottavaa oli tietää, että tuska oli poissa vaikkakin omani oli vasta alkamassa.



Oletko miettinyt omaishoitajuutta, vaikka tilapäistäkin? Onko äitisi kotona? Minä tein sen virheen, että yritin opiskella, tehdä töitä ja hoitaa äitiäni siinä samalla. Viisi vuotta myöhemmin paloin täydellisesti loppuun kun käsittelin menneitä asioita ensimmäisen kerran. Siihen ei ollut aiemmin ollut aikaa.



T. ekan sivun viimeinen vastaaja

Vaikka oli onnekasta, että oli aikaa sanoa kaikki tärkeä, niin toinen puoli siinäkin. Oli karmivaa nähdä miten rakas ihminen kärsi ja muuttui varjoksi entisestä kaikin tavoin. Eläväksi kuolleeksi.

etteivät ole kehuttavat, ja meillä asumiskustannukset on 1000/kk, eli en kyllä haluaisi yhtään tulojen tippuvan...

Kannattaa miettiä, alkaako kokoaikaiseksi hoitajaksi vai hommaako kotiin apua. Mieti tarkoin: haluatko olla aivan kaikessa mukana, kaiken tekemässä? On oikeus olla itsekäs.



Minun läheiseni päätti noin kuukausi ennen kuolemaansa, että ei halua olla kotona vaan sairaalassa ja ei halua vaimonsa hoitavan häntä enää yhtään. Ratkaisu oli kaikkien kannalta hyvä.

normaalituloisten kohdalla kunnallista kotiapua. Monissa kunnissa he ehtivät olla paikalla vain ohikiitävän hetken.



Tarkoitan, että taakka ei välttämättä tipahda harteilta vaan kasvaa entisestään kun sitä apua on. Laitoshoitoa kannattaa tietysti miettiä jos voimavarat eivät riitä.