Jokainen ihminen kai sisimmässään

toivoo, että hänet otettaisiin syliin, paijattaisiin ehjäksi, nähtäisiin, rakastettaisiin.



Jos on saanut tällaista hoivaa ja huomiota (lapsena tai aikuisena) riittävästi, ei ole tarvetta halveksua muita ihmisiä. Voi nähdä toisissa ihmisissä sen arvon, jonka kokee itsessäänkin olevan. Toisin sanoen: jos arvostaa itseään, osaa arvostaa toisiakin. Eikä ole tarvetta kaataa kaiken maailman p*skaa toisten niskaan.



(Nimim. Tulipahan vain mieleen tällä palstalla...)