Miksi ihminen muuttuu tunteettomaksi?

Mäkin haluaisin tietää. Vielä alkuvuonna havaitsin tunteita itsessäni mutta nyt ei juuri mitään. En kuitenkaan ole masentunut. En esimerkiksi välitä perheestäni yhtään. Ihan sama vaikka en ikinä näkisi heitä enää ikinä. Ystäväni ovat ihania, mutta sama juttu, en silti välitä vaikka en heitäkään enää näkisi.
Mistä tällainen "kylmyys" voi johtua?

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 02:22"]Mäkin haluaisin tietää. Vielä alkuvuonna havaitsin tunteita itsessäni mutta nyt ei juuri mitään. En kuitenkaan ole masentunut. En esimerkiksi välitä perheestäni yhtään. Ihan sama vaikka en ikinä näkisi heitä enää ikinä. Ystäväni ovat ihania, mutta sama juttu, en silti välitä vaikka en heitäkään enää näkisi.
Mistä tällainen "kylmyys" voi johtua?
[/quote]
Voi opeta mulle tuo asenne!

Olisinpa itsekin edes joskus noin "tunteeton", ja tätä toivon siksi että olen huolehtija. Huolehdin veljistäni, miehestäni, lapsistani, äidistäni, mutta, en huolehdi itsestäni! Itkeskelen huolissani parikin päivää jos esim veljeni soittaa ja kertoo alkavasta alamäestään elämässä. Haluaisin niiiin kovasti olla välittämättä liikaa asioista joihin en voi vaikuttaa. Mutta kaipa se on perusluonteeni ominaisuus..

Mä olen "oppinut" tunteettomaksi kotikasvatuksen takia. Lapsuudenkodissani ei ikinä puhuttu mistään muusta kuin työnteosta ja arkipäiväisistä asioista. Ei sanallakaan puhuttu tunteista, ei näytetty tunteita. Olin parisuhteessa n. vuoden ajan mutta en kestänyt miehen tarvetta avautua. Yritin kyllä opetella kuuntelemaan, mutta en vain pystynyt.
Nyt vuosia yksin. Täysin tunteettomana muita kohtaan.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 02:22"]

Mäkin haluaisin tietää. Vielä alkuvuonna havaitsin tunteita itsessäni mutta nyt ei juuri mitään. En kuitenkaan ole masentunut. En esimerkiksi välitä perheestäni yhtään. Ihan sama vaikka en ikinä näkisi heitä enää ikinä. Ystäväni ovat ihania, mutta sama juttu, en silti välitä vaikka en heitäkään enää näkisi. Mistä tällainen "kylmyys" voi johtua?

[/quote]

Jos et saa tunnereaktiota perheenjäsenistä, vaikka ennen sait, niin kyllä se silloin kuulostaa ainakin masennukselta tai persoonallisuushäiriöltä. Muotisairauksia, muttei ihmiselle ole normaali tila olla tuntematta. Onko joku muu muuttunut.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 02:56"][quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 02:22"]

Mäkin haluaisin tietää. Vielä alkuvuonna havaitsin tunteita itsessäni mutta nyt ei juuri mitään. En kuitenkaan ole masentunut. En esimerkiksi välitä perheestäni yhtään. Ihan sama vaikka en ikinä näkisi heitä enää ikinä. Ystäväni ovat ihania, mutta sama juttu, en silti välitä vaikka en heitäkään enää näkisi. Mistä tällainen "kylmyys" voi johtua?

[/quote]

Jos et saa tunnereaktiota perheenjäsenistä, vaikka ennen sait, niin kyllä se silloin kuulostaa ainakin masennukselta tai persoonallisuushäiriöltä. Muotisairauksia, muttei ihmiselle ole normaali tila olla tuntematta. Onko joku muu muuttunut.
[/quote]
En usko olevani masentunut. Käyn normaalisti töissä, viihdyn siellä ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. En märehdi elämääni kotona maaten ja kuunnellen synkkää musiikkia. Harrastan säännöllisesti liikuntaa ja käyn vaikka missä kissanristiäisissä viikoittain. En vain enää tunne mitään ihmisiä kohtaan.
T.2

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 02:54"]Mä olen "oppinut" tunteettomaksi kotikasvatuksen takia. Lapsuudenkodissani ei ikinä puhuttu mistään muusta kuin työnteosta ja arkipäiväisistä asioista. Ei sanallakaan puhuttu tunteista, ei näytetty tunteita. Olin parisuhteessa n. vuoden ajan mutta en kestänyt miehen tarvetta avautua. Yritin kyllä opetella kuuntelemaan, mutta en vain pystynyt.
Nyt vuosia yksin. Täysin tunteettomana muita kohtaan.
[/quote]

Samantyyppisiä kokemuksia lapsuudesta. Opin kätkemään tunteeni, koska niitä ei hyväksytty tai otettu vastaan. Aikuisena avauduin tietoisesti ja opettelin ottamaan esimerkiksi hellyyttä vastaan. Muutaman pahan vastoinkäymisen jälkeen vetäydyin taas. Nykyään en vain enää välitä pätkääkään suurimmasta osasta ihmisiä. Se on varmaan jonkinlainen suojelukeino, ettei itseen sattuisi niin paljon.

Sanotaan että tieto lisää tuskaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä raadollisempana maailman näkee. Kaikkeen ei vain jaksa enää reagoida tunteella. Ratkaisu on joko tulla uskoon, kääriytyä johonkin  ruusunpunaiseen höttöön tai vain hyväksyä asiat niin kuin ne on.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 02:56"][quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 02:22"]

Mäkin haluaisin tietää. Vielä alkuvuonna havaitsin tunteita itsessäni mutta nyt ei juuri mitään. En kuitenkaan ole masentunut. En esimerkiksi välitä perheestäni yhtään. Ihan sama vaikka en ikinä näkisi heitä enää ikinä. Ystäväni ovat ihania, mutta sama juttu, en silti välitä vaikka en heitäkään enää näkisi. Mistä tällainen "kylmyys" voi johtua?

[/quote]

Jos et saa tunnereaktiota perheenjäsenistä, vaikka ennen sait, niin kyllä se silloin kuulostaa ainakin masennukselta tai persoonallisuushäiriöltä. Muotisairauksia, muttei ihmiselle ole normaali tila olla tuntematta. Onko joku muu muuttunut.
[/quote]

Persoonallisuushäiriö kehittyy jo lapsuudessa, joten aikuiselle ihmiselle ei ilmaannu persoonallisuushäiriötä....

Veikkaan itselläni persoonnallisuushäiriötä. Kiinnyn ihmisiin kiihkeästi ja sitten ykskaks he saattavat muuttua täysin yhdentekeviksi. Ei kaikki, mutta suurin osa. Samaa miestä olen kyllä rakastanut kiihkeästi kohta 18 vuotta ja pelkään hirveästi milloin sama tapahtuu hänen kohdallaan.

Olen todella herkkä ja kiltti ja aina halunnut uskoa ihmisistä vain parasta. Sen takia oonkin ottanu usein siipeeni kun ihmiset käyttävät hyväksi/valehtelevat yms. Nykyään en päästä ketään lähelle ja epäilen kaikkea mitä ihmiset suustaan päästävät. En luota enää keneenkään.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 07:52"]

Olen todella herkkä ja kiltti ja aina halunnut uskoa ihmisistä vain parasta. Sen takia oonkin ottanu usein siipeeni kun ihmiset käyttävät hyväksi/valehtelevat yms. Nykyään en päästä ketään lähelle ja epäilen kaikkea mitä ihmiset suustaan päästävät. En luota enää keneenkään.

[/quote]

Näinhän tervejärkisen kuuluu tehdäkin.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 05:33"]

[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 02:54"]Mä olen "oppinut" tunteettomaksi kotikasvatuksen takia. Lapsuudenkodissani ei ikinä puhuttu mistään muusta kuin työnteosta ja arkipäiväisistä asioista. Ei sanallakaan puhuttu tunteista, ei näytetty tunteita. Olin parisuhteessa n. vuoden ajan mutta en kestänyt miehen tarvetta avautua. Yritin kyllä opetella kuuntelemaan, mutta en vain pystynyt. Nyt vuosia yksin. Täysin tunteettomana muita kohtaan. [/quote] Samantyyppisiä kokemuksia lapsuudesta. Opin kätkemään tunteeni, koska niitä ei hyväksytty tai otettu vastaan. Aikuisena avauduin tietoisesti ja opettelin ottamaan esimerkiksi hellyyttä vastaan. Muutaman pahan vastoinkäymisen jälkeen vetäydyin taas. Nykyään en vain enää välitä pätkääkään suurimmasta osasta ihmisiä. Se on varmaan jonkinlainen suojelukeino, ettei itseen sattuisi niin paljon.

[/quote]

Tuo on jo paljon, et on löytäny asioille perusteluita. Noi pettymykset on todennäköisesti jääny käsittelemättä ja yritetty haudata ne menneisyyteen. Sitä alitajuntaisesti käyttää lapsuudessa opittuja selviytymiskeinoja, joilla on saanu tunteensa tukahdutettua. Muutama käynti psykologilla vois helpottaa tohon tilanteeseen, et pääsisit yli vanhoista ja saisit keinoja selvitä eteenpäin. Itellä ollu näitä "isot pojat ei itke" yms tunteiden tukahdutuskeinoja käytetty lapsuudessa.

M39

Kun on tarpeeksi satutettu, niin se on normaali reaktio.

Ei se välttämättä ole mikään ongelma, se voi olla iän tuomaa viisautta vaan. Kun aikansa tätä maailman menoa katselee, sitä huomaa ja lopulta täysin hyväksyy, että kaikki on katoavaista, kaikki itselle rakaskin. Ensimmäiset henkilökohtaiset menetykset sattuu niin helvetisti, mutta lopulta sen hyväksyy syvällä itsessään että tämä on elämän laki, eikä se itkemällä ja ahdistelemalla muutu, joten voin ihan yhtä hyvin jättää sellaiset vähemmälle. 

" Ihan sama vaikka en ikinä näkisi heitä enää ikinä. Ystäväni ovat ihania, mutta sama juttu, en silti välitä vaikka en heitäkään enää näkisi. "

Minulla tavallaan sama. Tosin välitän perheestä ja ystävistä, rakastan heitä, mutta jos vaikka ystäväni tai äitini päättäisi katkaista välit minuun, ei se olisi minulle kovin suuri ahdistuksen paikka. Sellaista elämä on, ihmisiä tulee ja menee, ja he ovat vapaita tulemaan ja menemään. En minä takerru keneenkään henkisesti, koska he voivat lähteä luotani jo eläissään, ja lopulta kaikki kuitenkin kuolevat. Takertumattomuus ja riippumattomuus ei aiheuta välittämisen puutetta ainakaan minulla.

Omalta kohdaltani olen joskus huomannut tuon muutoksen, kun elämäntilanne oli pitkään tosi vaikea. En olisi muutoin selviytynyt siitä. Oli pakko tehdä vaikeita päätöksiä, jotka olivat minulle aivan liikaa. Onneksi muutos oli tilapäinen. Kyse oli selviytymisestä kuten aloittajakin sanoi.