Lauantai-illan ajatuksia...

Meillä on mieheni kanssa ollut aina jonkinasteinen luottamuspula. Minä en luota häneen. Alussa mies valehteli taukoamatta pienistäkin mitättömistä asioista. Jäi aina kiinni, oli kroonista. Koskaan ei ole jäänyt kiinni pettämisestä, enkä sitä ole epäillytkään. Itse en ole pettänyt häntä koskaan.



Erosimme kerran, syynä luottamuspula ja miehen valehtelu. Palasimme yhteen ja nyt olemme naimisissa ja meillä on tuollainen taaperokin. Viime vuodet ovat menneet suhteellisen hyvin, mies tietää että valehtelusta tämä perhe-elämä päättyy, takuulla.



Hän käy pari kertaa kuussa ulkona kavereittensa kanssa. Minulle se sopii. Ei ole ollut mitään ihmeellisyyksiä. Mutta nyt hän oli kuluneella viikolla ulkona, työkavereittensa kanssa (tai niin sanoi). Sen jälkeen hän on ollut erilainen. Ei myönnä, yrittää olla kuin aina ennenkin, leikkii lapsen kanssa, pussailee minua, on ihan ok.



Mutta kun naisella on se vaisto, ja minulla se on hyvin herkkä aikaisempien kokemusten vuoksi. Olen varma, että hänellä on joku toinen. Kysyin, hän kielsi, tietenkin. En kysy enää, enkä jankuta. Mutta minä tiedän.



Surullista on se, etten edes tarvitse tunnustuksia. En ole raivoissani enkä shokissa. Olen totaalisen pettynyt. Mutta en tiedä, haluanko tehdä asialle jotain. Voisin pysyäkin tässä. Mutta antaisiko tilanne minulle jotain vapauksia? En tiedä, enkä ehkä niitä haluakaan. Pakko pohtia.



On todella outo olo, koska en huuda, en raivoa. Ei edes itketä. Olen vain niin pettynyt. Ja kamalaa on, ettei asia taidan edes kiinnostaa. Jos hän on niin tyhmä, olen minä tehnyt väärän valinnan.