Miltä synnytys oikeastaan tuntuu? Kuvailkaa mahdollisimman värikkäästi jotta sais jonkinlaisen käsityksen.

ja vauvan synnyttyä ei enää satu mihinkään ja olo on aivan mahtava!

Ponnistus: tajuton tuska, kun tuntuu että ponnistaa ja mitään ei tapahdu. Kiristää, tuntuu kuivalta ja sattuu niin saatanasti. Mitä muuta?



Synnytyksen jälkeen: tuntuu kuin 10 kg rautalankaa raahaa mukanaan alapäässä. Vessassakäynti tuskaa kun kirvelee...

ei auta muu kuin pysyä kyydissä. Tai sitten niin kuin olisi maratonilla tai kiipeäisi Mount Everestille, kunnon extremeurheilua siis. Supistusten aikana on olo kuin olisi jossain toisella planeetalla, ei voi muuta kuin keskittyä ja hengittää ja kaikki muu katoaa ympäriltä. Kipu on kovaa, mutta ei haittaa, jos siitä ei pelästy. Shokkiin ei saa mennä.



Minun molemmat synnytykseni ovat olleet kyllä elämäni hienoimpia kokemuksia. Suuria tunteita suuntaan ja toiseen ja lopuksi tuntee itsensä supersankariksi :) .

hysteeristä, paniikkia, kipu on sanoinkuvaamatonta, tuntuu että kuolee. Se tuntuu selässä, mahassa, sattuu olla paikallaan, sattuu liikkua. Ponnistusvaihe tuntuu kakkahädältä, siihen auttaa ponnistaminen.

Pakokauhu iskee kun vauva alkaa laskeutua synnytyskanavassa, kun pää syntyy, tuntuu kuin halkeaisi kahtia.

Mutta kaikki tuo loppuu sillä hetkellä knu vauva on ulkona. :)

kuningatar! (tosin peiliin vilkaistessa saattaa tunnelma läsähtää..)

ksi, jopa aggressiviseksi ja vihasin vauvaani sillä hetkellä. en sietänyt että muhun yhtään kosketaan ja olis tehnyt mieli lyödä kätilöä.

Ite ponnistus on kuin punnais isoa kakkaa.:D Aina nykyään kun käy paskalla niin tulee synnytys mieleen.:)

työnnät työnnät työnnät ja tuntuu sellainen plumpsahdus ja vauva maailmassa.



Mutta samaan lauseeseen, ei voi edes sanoa miltä supistukset tuntuu... niin kauheeta ne on!

Jännittävä, ihana, pelottava. Tunteet vaihtelevat jopa kuolemanpelosta äärimmäiseen ylpeyteen ja rakkauteen.



Jos kiputuntemuksia tarkoitat, voisin kuvitella, että jokainen synnyttävä nainen menee ikäänkuin kuplan sisälle, kun supistuksia alkaa tulla kipeitä. Kipu on sellaista, että ei pysty puhumaan, ei tekemään mitään muuta kuin keksittymään hengittämiseen ja kivusta selviämiseen. Kaikki ulkopuolinen jää huomiotta.



Ponnistus tuntuu repivältä, kuin halkeaisi. Polttaa ja pakottaa. Supistuksia kuvaisin kuin isona suonenvetona mahan alueella.





Mutta älä säikähdä! Synnytin ilman kipulääkitystä 2 kertaa, ja hingun takaisin synnärille :D Synnytys on upea, luonnollinen tapahtuma, jossa löytää itsestään ihan uudenlaisia voimia ja puolia.

Itselläni ei supistuskivut olleet mitenkään älyttömän kamalia, sattuihan se toki mutta hengittelemällä pärjäsi hyvin. Tuntui reippailta kuukautiskrampeilta.

Ponnistuskivut mulla johtui lähinnä vain venymisestä (supistukset laantui " sopivasti" ponnistusvaiheeseen, en revennyt), äärimmäisen epämiellyttävää muttei mitään maailmanloppua enteilevää tuskaa.



Eli ei kaikki " tee kuolemaa" synnyttäessään...

joka unohtuu VÄLITTÖMÄSTI

supistus toisen jälkeen ajattelin vain että mä kestän pahempaakin,antaa tulla vaan...synnytyssaliin en meinannu suostua siirtymään millään,siinä vaiheessa kun roikuin monitoreissa oli lähdettävä.

supistus tuntu pahimmat menkkakivut kerrottuna miljoonalla,teki mieli mennä sikiöasentoon mutta pää sano et pysy pystyssä=)

supistuksista ei itseasiassa jääny pahoja muistoja kun ajatteli vaan koko ajan et tää ei tunnu vielä miltään(masokisti xD)

ponnistus: työnnät,pusket,ähiset,karjut ja mitään ei tapahdu. kätilö käskee ponnistamaan vaan kovempaa ja kovempaa ja itse puristat raasuna vieressä seisovan miehen kättä siniseksi=)

ja vieläkin työnnät ja karjut ja plumps,pää on ulkona ja loppu ol ihan piis öf keik=)

pahinta mitä muistan oli nousta synnytyspöydältä ylös ja kävellä pissalle,mä itkin ja pissasin ja vuodin verta ja ajattelin kuolevani pöntölle. siinä se,aika helppoa oli=)

Ei se minulla ainakaan unohdu. Muistan vieläkin, mille tuntui maata siinä synnytyspöydällä (en pysty supistusten aikaan liikkumaan lainkaan, toisille taas liikkuminen supistuksen aikana on " elinehto" ) ja tuntea, ettei hallitse itseään lainkaan.



Supistukset ovat kuin massiivisia kuukautiskipuja, mulla ainakin potenssiin sata verrattuna ns. normaaliin kuukautiskipuiluun.



Vauvan punkeminen maailmaan oli äärimmäisen raskastaa. Vaikka itse synnytykset kestivät kaikkineen 5-8 tuntia, toistatunnin ponnistusvaihe oli karmea. Molemmilta lapsilta " työntöpolttoni" olivat tosi laimeat, enkä tuntenut lainkaan ponnistamisen tarvetta. Siinä sitä sitten ponnistettiin vain kiputuntemuksen perusteella, kun supistus tuli, ponnistettiin.



Ponnistusvaiheessa minä ainakin olin niin väsynyt, etten oikeastaan älynnyt mitään. Teki vain mieli olla ponnistamatta. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaihe ei sattunut (puudutus), vain ne supistukset, jotka eivät työnnättäneet. Toisessa synnytyksessä ei ollut puudutusta, joten alapää tuntui venyvän kahtia. Ei sattunut sinänsä, mutta tuntui tosi oudolta.



Kipu tosiaan muistuu vieläkin mieleen, silti olisin valmis synnyttämään uudestaan. Vaikka vauva on ihana, olen molemmissa synnytyksissäni tai siis niiden jälkeen tuntenut kummaa irtonaisuuden tunnetta. Rakkaus vauvaan ei syttynyt heti, siis se sellainen syvä äidinrakkaus. Vaan aluksi katselin vauvaa ihan ihmeissäni. " Miten se tuonnäköinen voikaa olla." Vasta puoli vuorokautta synnytyksen jälkeen alkoi varsinainen äidinrakkaus täyttää sydäntäni. Siihen asti oli aivan turta olo.

Kuten joku jo kirjoittikin, alapää aivan kuivan tuntuinen, venyy ja venyy mut tuntuu ettei mitään tuu ulos. Mahtava tunne kun vauvan pää on pihalla ja sitten tulee loputkin vauvasta. Holahtaa vaan pihalle ja se inhottova ponnistuksesta tuleva kipu on poissa. Kaksi kertaa olen tämän kokenut ja vielä kerran haluaisin kokea. Synntys kaikesta kivuista huolimatta on elämän mahtavin kokemus. Värisyttää ajatellakkin synnytyksiäni. :)

Supistukset: kangistavan vihlovaa, jalat alta vievää jäytävää kipua. Kipu tulee ja menee kuin aalto. Ei saa säikähtää kipua, vaan yrittää mennä mukana. Ponnistus ei minusta ollut paha, kyllähän sekin sattuu, muttei mitään avautumissuppareihin verrattuna. Kiristävää, kuivaa polttavaa kipua. Minusta synnytystä helpotti aivan valtavasti, että " alistuin" kivulle, enkä " tapellut" sitä vastaan, enkä pelännyt.

Mulla takana kaksi ihanaa synnytystä!

supistukset olivat todella kamalia. Se tuntui kuin kohdun ympärillä olisi vyö, jota joku kävisi välillä kiristämässä äärimmilleen vähitellen koventuvalla voimalla ja irrottaisi sitten hetkeksi kunnes taas uusi kiristys.



Ponnistin jakkaralla molemmat lapseni ja molemmat tulivat 2 minuutissa ulos. En ehtinyt kärsiä siinä kovinkaan paljoa.

Kaikki eivät pääse...

Tv. 23, joka on ponnistanut kaksi lasta sängyssä puolimakaavassa

asennossa - ekan lapsen ponnistusvaihe kesti 1,5 h!

Vierailija:

Ponnistin jakkaralla molemmat lapseni ja molemmat tulivat 2 minuutissa ulos. En ehtinyt kärsiä siinä kovinkaan paljoa.

johon lisätään avautumisen lopussa kärventävä tunne, ihan kuin alakroppa olisi tulessa.



Ponnistaminen tuntuu siltä kuin p*rseestä työntyisi väkisin ulos vesimeloni tai siltä, että kaksi isoa miestä repisi alapäätä auki kaikin voimin.

alkaa sellaisella tunteella, että nyt tulee just TODELLA ISO p..ska :-)

Supistukset ovat mulla olleet hallittavissa kalvojen puhkaisuun saakka. Siitä saakka helvettiä. Jatkuvaa tauotonta kipua, joka ei anna edes henkäisyyn aikaa välissä. Itse en pystynyt edes sanaa sanomaan tuolloin. Muistan kuinka radiossa soi " Pelasta mut, pelasta mut.." -kappale (Tervomaa), jota inhoan. Olisin halunnut, että mies vaihtaa kanavaa, mutta en edes sitä ehtinyt /pystynyt kivulta sanomaan ja kappale oli kuunneltava kokonaan sen kauhean kivun keskellä.



Kipu periaatteessa unohtuu pian, jos mitään komplikaatioita ei tule. Mutta 1. synnytykseni jälkeen oli mielestäni toista kk kestävä jälkivuoto ja ompeleista aiheutunut kipu pahempaa kuin synnytys. Jouduin käyttämään kottikärryn sisäkumia istuessani lähes kuukauden, myös autossa. Ei ollut mukavaa. Synnytyskivun tietää niin lyhyeksi hetkeksi, että se on mukavampi sietää.

Käynnistetyssä synnytyksessä ne olivat luokkaa " puukkoa selkään" mutta luonnollisesti alkaneessa synnytyksessä hätäisesti sietokyvyn rajoissa.



Ponnistusvaihe oli mulla kamalin, kun ei ollut ponnistamisen tarvetta. Hassua, että tuon kamalimman vaiheen kipua en muista niin, että osaisin sanoa, millaista se oli. Mutta kamalaa repimistä varmaan.